Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta.
1 Ensimmäinen tapaamisemme.
Hän tuli minun luokseni eräänä aamuna, kun minä vielä sängyssä viruin. Kuulin oudon äänen eteisessä kysyvän:
— Saako ehkä tavata herra runoilijaa?
Sai tavata herra runoilijaa. Sanoin palvelustytölle, että saa tulla, jos katsoo voivansa tulla, sillä kyllä minä vielä sängyssä olen. Hän pisti päänsä ovesta sisään.
Minä olin noussut ryntäilleni ja tuijotin oveen päin outoa tulijaa odotellen. En koskaan unhoita sitä silmäystä, jonka hän minuun oven raosta loi.
Siinä oli niin paljon lempeää ihmisymmärrystä ja samalla vilkasta veitikkamaisuutta, anteeksiantavaisuutta ja samalla rohkaisevaa reippautta, että minun suuni heti meni hymyyn. Oli aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa: ”Nuku päälle vaan, olen minäkin joskus puolille päivin nukkunut. Meidän välillämme ei tarvita mitään tekosyitä”.
Hymysuin me hetkisen toisiamme katselimme, hän oven raosta pilkistäen, minä päänalustaani vasten ryntäilläni. Sitten rupesin minä miettimään, kuka hän oli ja mitä hän minusta tahtoi.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli vahtimestari. Mutta sen ajatuksen hylkäsin minä heti. Vahtimestarit eivät niin huolettomasti hymyile. Toinen ajatus oli, että hän mahtoi olla joku maalaisserkuistani. Mutta miksi hän ei tullut sisälle? Kolmas ja hirvittävin ajatus oli, että se mahtoi olla joku virkaveikkoni Apollossa, joka tahtoi lukea minulle uusia runojaan. Päätin tehdä lopun tästä tuskallisesta epätietoisuudesta.
— Käypähän sisään!
Ei tullut kysymykseenkään teititellä häntä. Vaikka minun olisi pitänyt ajaa hänet ulos, niin ei sittenkään. Meidän välimme oli heti kuin vanhojen tuttujen.
Eikä hänkään esitellyt itseään, ei kumartanut eikä huolinut hänelle osotetusta tuolista. Nyykäytti hän vain pikkuisen päätään ja istahti sänkyni laidalle. Nyt oli minulla tilaisuus häntä tarkastamaan.
Oliko hän nuori vai vanha? Kuka sen voi sanoa! Leuka oli hänellä sileäksi ajeltu, huulet ohuet ja tiukasti toisissaan kiinni, mutta suupielissä väreili alituinen veitikka. Otsassa oli pieni ryppy ja jakaus kammattu kauniisti keskelle päätä. Puku harmaasta kotikutoisesta, mutta kaulus ja kaulaliina viimeisen muodin mukaan.
Hän on sittenkin joku maalaisserkuistani, ajattelin minä. Kun nyt vain muistaisin, kuka. Kävin päässäni ympäri kaikki serkut sekä serkunlapset, mitä suinkin muistin itselläni olevan. Taikka hän on kuleksiva kirjakolportööri?
Sellaiseksi olisi häntä voinut ulkomuodoltaan luulla. Taikka myöskin joksikin maallikkosaarnaajaksi, joka oli tullut tiedustelemaan minulta sieluni tilaa. Oli ehkä ottanut päälleen tuon maailmallisen naamion, voidakseen sitä paremmin tunkeutua minun tunnottoman sydämeni sopukoihin.
Ja kaiken aikaa lepäsivät hänen lempeät silmänsä yhtä ihmis-ymmärtäväisinä minun maallisen majani päällä. Mutta hän ei vieläkään sanonut mitään.
Jälleen keskeytin minä äänettömyyden:
— Mitä kuuluu?
— Ei erinomaisia. Mitä vain itsellesi?
Milloinkaan ei minulla ollut näin merkillisiä vierasta käynyt. Yritin jo joutua hämilleni. Pyyhkäsin otsaani ikäänkuin koetellukseni, uneksinko minä vai olenko tosiaankin omassa sängyssäni.
Hän huomasi minun kädenliikkeeni.
— Kyllä ymmärrän, sanoi hän, olet vähän valvonut eilen illalla. Sanomalehti-työssä rasittuvat parhaatkin aivot.
Nyt katsoin minä häneen oikein tiukasti, nähdäkseni puhuiko hän tosissaan vai pitiköhän ehkä minua pilkkanaan. Mutta hänen äänensä oli aivan vakava, vieläpä hiukan surumielinenkin, ja hänen silmissään oli yhäti yhtä herttainen loisto. Suupielissä vain väreili vieno leikillisyys.
Kärsimykseni rupesi jo loppumaan. Olinhan minä omassa kodissani, eihän tällä tavalla sopinut isäntää kohdella.
Ääneni oli sentähden joteskin tuikea, kun häneltä yksivakaisesi kysyin:
— Mitäs sinä sanomalehti-työstä tiedät?
Heti sen sanottuani, kaduin kuitenkin. Voi olla joku vaatimaton virkaveli maaseudulla, jonka lehti on lakkautettu ja joka nyt on joutomiehenä tullut pääkaupungissa pistäytymään. Ehkä yksi niitä hiljaisia työntekijöitä, joita kansallisen viljelyksemme vainiolla niin lukuisasti on. Mutta miksi hän ei sitten sano nimeään.
Hänen äänensä oli yhtä lempeä, ehkä hiukan surumielinenkin, kun hän jatkoi:
— En paljoa, en paljoa jumala paratkoon, mutta kuitenkin sen verran, että tiedän siinä aivojen rasittuvan. Olen sieltä maaseudulta pitäen vähin kirjoitellut sanomalehtiin — on niitä ollut joskus paineltuna tässäkin teidän lehdessä — mutta enimmiten olen kuitenkin niitä vain lukijana seurannut. Siinä olen tullut siihen huomioon, ettei ole mitään leikkiä tuo työ ja että toimittajilta usein jää huomaamatta monta näkökohtaa, joita me sieltä maaseudulta pitäen näemme. Ei sinun siitä tarvitse pahastua.
Siis joku tuntematon avustaja, joka tahtoi ehkä minut peijata välittämään jotakin kirjoitustaan lehteen. Luultavasti kaunokirjallista. Asioiden tila alkoi selvitä minulle.
— Tosin kyllä, tosin kyllä. Milläs minä sitten mielestäsi voisin tuota asiata auttaa?
— Milläpäs sinä sitä voisit auttaa, myönnytteli hän melkein loukkaavalla sydämellisyydellä. Arvelin vaan, kun minulla sattui tässä joutilas talvi, tulla tarjoamaan palvelustani siinä suhteessa, tänne pääkaupungin herroille. Toimituksesta osottivat minut tänne. Olisitko sinä ehkä halukas rupeamaan minun liiketoverikseni?
Tuosta olisi jo melkein voinut suuttua. Hän tarkoitti nähtävästi, että minä olisin ruvennut hänen sihteerikseen. Hän olisi sanellut ”näkökohtiaan” ja minä pannut paperille. Tietäköön huutia!
Ilmotin hänelle sangen ankarasti, ettei minun aikani tosiaankaan sallinut tätä imartelevaa tointa vastaanottaa.
Hän ei tuosta hämmästynyt.
— Et tainnut oikein ymmärtää, mitä tarkoitin. Tarkoitukseni oli, että minä olisin täällä käynyt luonasi juttelemassa, esimerkiksi kerran viikossa, ja jos sinä sitten jälestä päin olisit jotakin huomioonotettavaa minun puheestani löytänyt, niin olisit voinut sen pistää lehtiin. Eihän se sinulle suuria vaivaa tuottaisi. Sitäpaitsi olisi sinulla valta panna omiasi niin paljon kuin tahdot, joten työsi ei olisi mitenkään sihteerin työhön verrattavissa. Mitä arvelet? Voitot voisimme me panna kahtia, taikka jos tahdot, tyytyisin minä kolmanteenkin osaan. Itselläni ei minulla kuitenkaan näy tulevan kirjotetuksi, mitä mielessäni on. Siis sovittu, vai —?
Esitys oli minusta niin tuiki eriskummallinen, että se tosiaankin alkoi minua huvittaa. Olin jo ojentamaisillani käteni tarjottuun käteen, kun mieleeni äkkiä juolahti, ettenhän tiennyt edes omituisen vieraani nimeä.
— Kuuleppas, mikä sinun nimesi on?
— Mikko Vilkastus.
Nimeä vastaan ei ollut mitään muistuttamista. Me löimme kättä ja hän lupasi tulla takasin viikon päästä. Nousi lähteäkseen.
Minä vaivuin takasin vuoteelleni. Mutta kun hän jo oli ovessa menemässä, muistui minun mieleeni että sehän oli samainen Mikko, joka ennen oli Eskoa pilkkanaan pitänyt.
— Ptruu, huusin minä hirmustuneena, sinä olet ollut liian paljon Eskojen kanssa. Ethän vain pitäne minuakin Eskona?
Hän kääntyi ovessa enkä koskaan unohda, mikä mielevä hymy heijastui hänen kasvoillaan, kun hän minulle silmää iskien virkkoi:
— Eskoja ovat kaikki muut. Se, jonka kanssa minä puhun, ei ole itse koskaan Esko. Viikon päästä me puhumme lukijaimme kanssa.
Sanoi ja meni. Mutta hän jätti minut syviin mietteisiin.
Eino Leino
Päivälehti 222A 25.9.1902.
