Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Käynti syysnäyttelyssä.
Tapasin Mikon taiteilijain näyttelyssä vernissapäivänä. Hän liikkui siellä kuin vanha tottunut konsanaan ja näytti tutustuneen jo useampaan taiteilijaankin. Monen kanssa näytti hän olevan vanha ystäväkin. Menin lyömään häntä olalle.
— Terve mieheen, sanoin, sinähän kovin näytät pääkaupunkilaistuvan.
— Ka, terve, sinäkö se olet! Tunnen päinvastoin itseni täällä hyvinkin maalaiseksi. Hienoa seuraa, hienoa seuraa.
Seisoimme juuri sakean naisparven keskellä. Näin Mikon henkivän tätä ilmaa suurella mieltymyksellä.
— Mutta tuttavuuksia sinulla on, huomautin, nähdessäni Mikon jälleen tervehtivän erästä ohi kulkevaa taiteilijaa.
— Tottahan toki, mutta ne ovat kaikki minun maalais-ajoiltani. Tuon kanssa tutustuin minä Viitasaarella, tuon kanssa Rautalammella. Ikävä vain, ettei täällä näy minun Karjala-tuttujani.
Arvasin hänen tarkoittavan Gallénia ja Halosta.
— Ei kuulu täällä olevan heidän taulujaankaan, sanoin.
— Ei kuulu, muita töitä kuuluu olevan miehillä, joita taitaisi ollakin hiukan vaikea tänne Helsinkiin hilata. Vahinko, suuri vahinko. Heitä juuri olisin tahtonut täällä tavata.
— Kukapa heitä ei olisi tahtonut tavata? Mutta onhan täällä tauluja liikenemäänkin.
Seisoimme juuri Edelfeltin Ida Aalberg-kuvan edessä. Mikko näkyi sitä mittelevän erityisellä hartaudella.
— Mitäs pidät? virkoin.
— Hyvä on kuva, vastaili hän harvakseen, suuri on siveltimen käyttäjän taituruus. Hienoa työtä, älykästä työtä, niin älykästä, että taiteilija on uskaltanut värien puolesta olla hiukan karukin. Edelfelt ymmärtää paljon ja minkä hän ymmärtää, sen hän myös osaa. Mestari on ylen etevä.
Siirryimme siitä muihin Edelfeltin tauluihin. Samalla tyynellä ihailulla Mikko niistäkin puhui.
— Professori Runeberg, luki hän luettelosta, onpa siinä tukevaa työtä. Herättää luottamusta heti ensi silmäyksellä.
— Entäs tämä toinen valtuusmiesten kuva sitten? Mitäs siitä sanot?
Samaa sanoi Mikko siitäkin. Yleensä tuntui hän olevan suuri Edelfeltin ihailija. ”Hieno herra”, sanoi hän, ”ja ymmärtää niin hyvin meitä suomalaisiakin”.
— Suomalainen hän onkin, huomautin.
— Kyllä, kyllä, mutta hän on samalla maailmanmies. Ja siihen emme me suomalaiset ole vielä tulleet. Mitenkä se Mefisto siellä ”Faustissa” sanookaan Jumalasta?
Hän muisteli nähtävästi sitä kohtaa, jossa Mefisto kiittää Jumalaa siitä, että tämä ymmärtää niin hyvin itse perkelettäkin.
— Tuossa ovat Gebhardin taulut, huomautin.
Mikko tarkasteli niitä kotvasen.
— ”Poika” on hyvä, virkkoi hän sitten, mutta muissa on vähän liiaksi sunnuntaita. Parempia paloja minä olen joskus siellä maalla hänen luonnoskirjassaan nähnyt.
Gebhard ei tuntenut häntä tällä kertaa erityisemmin miellyttävän. Mutta sitä enemmän Sjöströmin itsemuotokuva.
— Katsopas vaan, sanoi hän, siinä on kiinteyttä. Eivätkä ole hullumpia maisematkaan. Tuolla miehellä on jotakin omaa sanomista.
— Sanovat hänen paljon menneen eteenpäin, virkoin sivumennen.
— Siitä en tiedä, kun en ole ennen näissä näyttelyissä käynyt. Siksi en minä juuri paljo taidetta ymmärräkään. Puhunpahan vain, mitä luonto ja ihmiset ovat minulle opettaneet.
Tuota hänen ei olisi tarvinnut minulle huomauttaa. Mutta kaikissa tapauksissa oli hupaista kuulla hänen jutteluaan.
Enckelliä piti hän hiukan herrahtavana. Mutta tekotapaa ihaili ja hienoa käsityskykyä.
— Runollinen mies, kuulin hänen hiljaa itsekseen mutisevan. Minä yhdyin häneen täydestä sydämestäni.
Veistokuva-osastossa ei Mikko paljon puhunut. Sanoi sanan yhdestä, toisen toisesta teoksesta, minkään ääreen pitemmäksi aikaa pysähtymättä. Nähtävästi ymmärsi hän tätä taiteen lajia vieläkin vähemmän kuin maalausta.
Mutia Emil Halosen ”Impi” herätti hänen ihastustaan.
— Enpä ole impeä kauniimpaa nähnyt, puhkesi hän puhumaan. Ja hyvin tehty sitten! Muistuttaa Takasta, olematta Takasta, se miellyttää minua. Vaskilangat vain vähän häiritsevät.
— Ne kuuluvat aatteeseen, huomautin. ”Antoi impi hapsiansa.”
— Kyllä, kyllä, myönnytteli hän. Mutta miksi muistaa aatetta, silloin kuin koko taideteos on puhdasta ainetta, — puhdistettua ainetta piti minun sanoa. Halonen luo vain savessa ja kivessä, ei hänen pidä aatteita ajatella. Aate-taiteilijoita on meillä kylläksi.
Siirryimme jälleen maalauksia katselemaan. Kuljeksimme ristiin rastiin, pysähdyimme Alarik Munsterhjelmin reippaan ”Lumensulamisen” eteen, katselimme Vesterholmin kaunista ”Kevät-aurinkoa”. Jo tultiin nuoren Favenin jättiläiskokoisen kuvan eteen, jonka nimi ”Pako Hiidenkivelle”. Mikko seisahtui kuin naulattu.
— Sehän on ”Seitsemästä veljeksestä”, virkkoi hän. Sitten hän ei puhunut pitkään aikaan mitään.
— Ottavat kovin poikamaiselta kannalta Kiven, sanoi hän sitten huokaisten. Jättiläinen hän oli, jättiläisiä olivat myös hänen veljekseksensä.
— Mutta heillä oli kuitenkin lapsen sielu, väitin minä, sen on taiteilija saanut aika hyvin esille.
Ei väittänyt Mikko vastaan. Mutta pudisti päätään taulun piirustukselle ja suhteille. ”Tekotapa, tekotapa”, mutisi hän itsekseen.
— On täällä muitakin nuoria, sanoin, vieden Mikon Laurénin melkein yhtä suurien kuvien eteen. Nekin käsittelivät kansanelämää.
— Yhtä ja toista, yhtä ja toista, myönnytteli Mikko, silmää on. Mutta muuten, — hän viittasi äskeiseen.
— Kyyhkysen porotaulu on hyvä, virkkoi hän sivumennen. Tulimme Tuhkasen taulujen eteen.
— Oletko ollut Vuokatilla? kysyin. Taiteilija oli käsitellyt nimittäin erästä näkö-alaa mainitulta vuorelta.
— En ole ollut. Mutta paljon voi taulunkin perustalla kuvitella. Loitsiva akka menettelee myös mukiin.
Huomasin, että Mikko alkoi väsyä. Hän ei ollut tottunut näin paljon yhdellä kertaa näkemään.
— Mennäänkö pois? ehdottelin.
— Mennään. Olisihan täällä vielä paljonkin taiteilijoita, vanhoja taiteilijoita, kyvykkäitä taiteilijoita, kyvyttömiä taiteilijoita ja taideteollisuuttakin. Mutta tullaan joskus toisti. Ei jaksa yhdellä kertaa.
Mentiin pois. Portaissa muisti hän, ettei hän ollut nähnyt Salolta mitään.
— Missä hän on? Hänhän viime vuonna kuuluu lyöneen täällä pienen ennätyksen.
— Olihan häneltä yksi taulu eikä ollenkaan hullumpi.
— Kas, kun ei sattunut silmä huomaamaan, valitti Mikko. Mutta kadulla kysyi hän:
— Mitenkä muuten taiteilijain nuorin polvi mahtaa olla tyytyväinen lautakunnan arvostelmin.
— Ainahan sitä vastaan tyytymättömyyttä kuuluu. Näytteillä olevat taulut ovat vain pieni osa näytteille tarjotuista. Hyljätyt tietysti puivat nyrkkiään.
— Housun taskussa, niin, virkkoi Mikko. Mikseivät pane toimeen vapaata näyttelyä? Jos on jotakin näyteltävää, niin totta hiidessä sen näytteille saa. Yleisöllekin se epäilemättä olisi mieliä kiinnittävää. Sitäpaitsi voisi se vilkastuttaa taiteellista elämää.
Mikon nimi on, kuten tunnettu, Vilkastus. Hän tahtoisi aina vaan vilkastuttaa. Mutta ehkäpä sopisi ”hyljättyjen” tuumia asiaa.
Eino Leino.
Päivälehti 241 17.10.1902.
