Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Sanomalehtemme.
Tällä kertaa oli Mikko vihainen. Hän tuli minun luokseni kuin tuuliaispää.
— No, mikä nyt?
Hän heitti erään sanomalehti-numeron eteeni pöydälle. Näin että se oli joku maaseutulehti.
— Katso itse!
Minä kääntelin lehteä käsieni välissä, katsoin etu-, katsoin takasivulle, vilkaisin kerran keskimmäisillekin. Sitten katsoin minä kysyvästi Mikkoon. Minä en voinut siinä mitään merkillistä havaita.
— Mutta ajattelehan toki, sanoi hän kiukusta puhisten. Kutsutko sinä tuota sanomalehdeksi?
Otin lehden uudelleen käteeni. Epäilemättä oli se sanomalehti. Siinä oli ilmotuksia sekä etu- että takasivulla, pääkirjoitus, joka kosketteli erään lankku-aidan poistamista kaupungin puistikossa, virkamies-nimityksiä, Helsingin lehdistä leikattuja, ja sunnuntailukemista. Vielä pari maaseutukirjettä, pari sähkösanomaa, ulkomaankirjoitus, myöskin Helsingin lehdistä leikattu, ja kaikellaista. Minun mielestäni se oli sanomalehti.
— Kyllä minä olen tottunut tällaista sanomalehdeksi nimittämään, sanoin hiljaisesti ja ojensin lehden Mikolle. Tämä on vielä niitä parhaimpia.
Mikko katsoi minuun sääliväisestä hymyillen:
— Minä tiedän, että tämä on parhaimpia. Mutta mitäs sanot sinä tästä?
Hän ojensi minulle toisen lehden. Se oli myöskin maaseutulehti, mutta yhden sen sivuista täytti melkein kokonaan nimiluettelo niistä onnellisista, jotka viimeisessä sonni-näyttelyssä olivat saaneet viiden tahi kymmenen markan palkinnon, ja takasivulla oli jatkuvainen novelli tuntemattomalta tekijältä, johon vielä luvattiin jatkoa. Muuten oli sisällys sama kuin edellisessäkin.
— Tämä on myös sanomalehti, sanoin. Onko sinulla taskussasi ehkä vielä joku kolmaskin?
Oli Mikolla vielä kolmaskin. Se oli pieni pahainen paperitilkku jostakin maamme syrjäisimmistä kaupungeista, virkanimitykset olivat siinä viikon vanhoja, ulkomaan uutiset kuukauden. Pääkirjoitus käsitteli ”Ristiretkiä ja niiden merkitystä”.
— Nähtävästi jonkun koulupojan ainekirjotusvihkosta, hymähti Mikko pilkallisesti. Tämäkö siis on maan sanomalehdistö?
Epäilemättä oli tämä maan sanomalehdistö. Mikko näkyi kuitenkin unohtavan Helsingin lehdet.
— Ei kannata maaseuduilla paremmin toimitettuja lehtiä pitää. Mutta mitä pääkaupungin lehtiin tulee —
Mikko hymyili surumielisesti.
— Kyllä, kyllä, tiedän, mitä tahdot sanoa. Tiedän myöskin, miksi sanomalehdistömme yleensä on nykyään niin kurjassa tilassa. Mutta onko nyt aivan — (tässä kirosi hän), ettei sittenkin voitaisi paremmin toimittaa, jos vaan olisi hyvää tahtoa. Sitä minä en usko.
Minun täytyi ottaa juhlallinen muoto päälleni.
— Ystäväni! Sanomalehtimiestemme hyvää tahtoa sinä et voi etkä saa epäillä. Varmaan olisi heillekin hauska lukea hyvin toimitettuja lehtiä, heille, jos kenellekään. Mutta siinä on monta mutkaa matkassa. Yhden ja pääasiallisimman sanoit sinä itse tietäväsi, — sanomalehdistömme ei ole vapaa. Toinen on se, että lukijakuntamme on pieni. Palkkaa sinä reportterit ja aputoimittajat, maksa uutistoimistot ja interveivaajat, niin minä lupaan sinulle toimittaa minkälaisen lehden vaan haluat. Mutta siinäpä juuri on niksi siinä.
Mutta Mikko oli järkähtämätön.
— Ei siihen niin paljon rahoja tarvittaisi. Hiukkasen enemmän arvostelukykyä vaan ja innostusta ammattiinsa. Sanotaan, että sanomalehdistömme on kadottanut merkityksensä. Epäilemättä onkin se paljon entisestä merkityksestään kadottanut, mutta pitääkö sen silti kadottaa se kokonaan? Tuokin ensimäinen lehti — hän tarkotti sitä, joka oli lankku-aidasta kirjottanut — on rikas kuin mikä, minä tiedän sen, lukijoita on sillä lähemmä kymmenen tuhatta ja ilmotuksia kaksi sivua. Olisipa ihme, jos sen ei kannattaisi palstojaan edes vähän parantaa.
— Sinä puhut aivan liian halveksivaisesti lankku-aidasta, sanoin. Se voi olla paikkakuntalaisille hyvinkin tärkeä. Se voi olla vanha, onhan silloin aivan luonnollista, että paikkakunnan äänenkannattaja ehdottaa silloin uuden rakentamista. Se voi olla myöskin uusi, onhan luonnollista, että lehti silloin kiinnittää lukijainsa huomiota siihen ja lausuu kiitoksensa yleistä hyvää harrastavalle maistraatille. Se voi olla monella muulla muotoa lukijakunnalle mieltäkiinnittävä. Mistä sinä tiedät?
Mikko kuunteli minua alakuloisesti. Hänen vihansa oli mennyt, hän vain huojutteli päätään oikealle ja vasemmalle, joka oli hänessä suurimman epätoivon merkki. Vihdoin katsoi hän minua silmiin ja sanoi:
— Jättäkäämme lankku-aidat! Sinun mielestäsi siis on kaikki niinkuin ollakin pitää?
Tuo oli kovin tuima kysymys. Koetin katsella puoleen ja toiseen, sammaltaa sanan sinne, toisen tänne mutta Mikon silmät pysyivät kiinteästi minun silmäteriini tähdättyinä. Nähtävästi ei hänen kanssaan nyt ollut leikkiä laskemista.
— Tietysti ei, aloin vitkalleen. Tietysti olisi yhtä ja toista parannettavaakin. Mutta siihen täytyy alotteen lähteä Helsingin lehdistä. Vireä reportteri-toiminta, pääkirjotuksia nimellisiltä henkilöiltä eri aloilta, monipuolinen ja itsenäinen ulkomaan osasto ja kaunokirjallisessa osastossa vain parasta, mitä alkuperäinen ja käännöskirjallisuus voi tarjota. Se olisi kaiketi päämäärä, johon olisi pyrittävä. Mutta se kaikki maksaa rahaa ja kuten tiedät, — meillä on katovuosi päälle päätteeksi. Hyvä kuin hengissä pysytään.
Ei Mikko vieläkään puhunut mitään. Istui vain keinutuolissa ja tupakoi. Huojutteli päätään kuten edellä ikäänkuin eivät sanani olisi pienintäkään valon pilkahdusta hänen sieluunsa luoneet. Minua rupesi jo harmittamaan tuollainen aiheeton epätoivo.
— Minkälaista lehteä sinä sitten toivot? Sano suoraan ajatuksesi, koska eivät parhaatkaan parannustuumat näytä olevan sinulle tarpeeksi hyviä. Kimahutapas sinä se ”kiltaava parakraafi” kurkustasi!
Äänetönnä istui Mikko. Puhalsi savukiehkuran, puhalsi toisen, kohtapa kolmannella jo silmänsä pienemmiksi piristi ja katseensa kaukaisuuteen kiinnitti. Niin alkoi hän sitten ikäänkuin itseksensä haastelemaan:
— En minä sellaisia parannuspuuhia tarkota, jotka rahaa maksavat. Tiedänhän minä, että sitä ei ole, mistäpä sitä muilla olisi enemmän kuin minullakaan ja minulla sitä on kovin vähän. Minä tarkotan muutosta ajatuskannassa. Minusta on aina tuntunut siltä kuin meidän sanomalehtemme pitäisivät tärkeinä kaikkia muita asioita, paitsi niitä, jotka todella ovat tärkeitä. Jos lehmä putoaa suohon, niin se mainitaan, jos lukkari saa director cantus-arvonimen, niin se mainitaan. Samoin mainitaan kolme neljä kertaa samat nimet, silloin kun joku virka on haettavana. Ensiksi silloin kun virka haetaan. Toisen kerran silloin kun ylihallitus asettaa ehdokkaansa. Kolmannen kerran silloin kun nimitys on saatu senaatin uutisen muodossa urkituksi. Neljännen kerran silloin kun tiedonanto tulee virallisesti. Ja useimmissa tapauksissa ei asia kuitenkaan koske muita kuin ehkä aivan pientä piiriä lehden lukijoita, jotka kyllä voisivat siitä tiedon hankkia toisellakin tapaa. Mitä varten pitää meitä kaikkia muita noilla asioilla vaivata?
— Siis kaikki sellaiset uutiset pois, joilla ei ole yleistä merkitystä? Se on radikaali ehdotus.
— Ainakin etusivulta pois. Painettakoon ne petitillä, jos välttämättömästi tahdotaan ne painaa, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa ne eivät ole lukijain enemmistön silmiä häiritsemässä. Sitäpaitsi on asialla toinenkin puolensa. Jos maamme onkin virkamiesten luvattu maa — jota minä kuitenkin nyttemmin epäilen — niin on mielestäni suorastaan alentavaa sanomalehdistölle, että se tunnustaa nuo asiat kaikkein tärkeimmiksi, mitä maassa on. Enemmän huomiota
kultuuri-asioille, tieteelle, taiteelle ja yhteiskunnallisen elämän aatteelliselle puolelle! En ymmärrä, miksi ei taitava sanomalehtimies voisi esim. kyllin mieltä kiinnittävästi tehdä selkoa jokaisesta merkittävämmästä tohtoriväitöksestä, mitä yliopistossamme tapahtuu. Eri yhdistyksissä pidetyt esitelmät painetaan usein kokonaisuudessaan, vaikka lyhyt selontekokin riittäisi. Niistä aiheutuneet keskustelut jätetään usein aivan refereeraamatta. Entäs tuo pääkirjotusten sleutriaani! Pääkirjotus pitää olla joka päivä, — olkoon vaan, mutta miksi ei asettaa pääkirjotukseksi todellakin sitä lehden artikkelia, joka on tärkein ja mieltäkiinnittävin. Se sattuu useinkin olemaan ulkomaan, kirjallisuuden ja taiteen taikka yleisön osastossa, välistä on se viivan allakin. Miksi ei asettaa pääkirjotuksia sille kannalle, että ihmiset todellakin niitä lukisivat?
Mikko oli puhunut kauan ja hartaasti. Nyt sulki hän suunsa ja katsoi minuun ikäänkuin vastausta odottaen.
— No, tuohon ei minun mielestäni kuitenkaan mitään katsantokannan muutosta tarvita. Hiukan reformeeraavaa rohkeutta vaan.
— Ei se ole vaan sillä tehty. On tultava siihen ajatuskantaan, että sanomalehtemme eivät enää saa olla ”tietosanomain” kannalla. Ei niin paljon tietoja, mutta sitä enemmän sivistävää ja herättävää lukemista. Sanalla sanoen: kultuurilehtiä.
— Mutta sanomalehdistön päätehtävä muualla maailmassa on kuitenkin valtiollista laatua, virkoin.
— Hm, sanoi Mikko.
— Hm, sanoin minä.
Me vilkaisimme toisiimme ja hymähimme. Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 247 24.10.1902.
