Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Syksy.
Kauniit, korkeat, kirkkaat syksyiset päivät. Ei auerta ilmassa, ei terhentä taivaalla, kaikki selkeätä, suurta ja avaraa. Päivin aurinko, joka ei polta, vain valaisee, yöllä tähdet ja lempeä kuu. Sekin näyttää ikäänkuin, hienommalta, henkevämmältä. Talvella on se usein niin vihaisen ja vilustuneen näköinen kuin vanhapiika, joka on yksin tuomittu rataansa ohi rattoisain ihmisten vaeltamaan, kesällä se taas pullistua niin arkipäiväisen pyöreäksi ja punaiseksi kuin pikkukaupungin teurastaja. En ymmärrä, kuinka sitä kuitenkin niin monet ihmiset voivat pitää haaveiden herättäjänä.
Syksyllä se voi herättää haaveita. Ei mitään sairaloisia, hentomielisiä haaveita, vaan vapaita, terveitä, työhön kannustavia. Yöt ovat liian kylmät liian onnellisille unelmille. Ainoastaan sen unelmat, joka uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja toimia sen mukaan, viihtyvät lokakuun kuutamossa.
Päivällä eivät nekään viihdy. Mene syksyiseen metsään, näe puiden väririkkaus, kellastuvat koivut, punertavat vaahterat, tummat kuuset ja niiden välillä pyhät pihlajat, joiden veripunaiset marjat ovat ikäänkuin omasta tiukkuudestaan tipahtamaisillaan, — mene sinne, käyskentele yli kovien kuivien kankaiden ja tunnetpa toiminnan halun heräävän hengessäsi päälaelta aina viimeiseen hermon solmuun saakka. Ei tee mieli unelmoida, tekee mieli ajatella loppuun niin monta, monta ajatussarjaa, jotka mielesi muilta töiltä ovat lopettamatta jääneet. Tilinteon aika on syksy, on kysymys kypsästä talven varalle.
Näihin mietteisiin ovat minua johtaneet ne monet ja pitkät kävelyretket, joita me näinä päivinä olemme ystäväni Mikko Vilkastuksen kanssa tehneet Helsingin lähitienoille. Eivät useatkaan aavista, miten pikkuisen taipaleen takana täällä on salopalaset ja metsämaisemat moiset, ettei Karjalassa kauniimpia. Ystäväni maalainen mieli on johtanut minua niitä etsimään.
Hauska on olla hänen seurassaan siellä, missä on elämää ja ihmisiä, eipä vähemmän hauskaa siellä, missä vain puut puhuvat, ja pilvet haastelevat. Hän nauttii jokaisesta pensaastakin aivan lapsellisella ilolla. Vähä väliä pysähtyy hän, viittaa kädellään jotakin kalliota tahi kasvitupasta ja hengittää syvään ikäänkuin ei hän saisi tarpeeksi ilmaa niille ajatuksille, jotka silloin hänen sielussaan heräävät. Silloin en minä tietysti häntä koskaan häiritse. Minä tiedän kyllä saavani kuulla ne kuitenkin sopivassa tilaisuudessa, kun hän on ne itse mielestään valmiiksi ajatellut.
Hän ajattelee aika paljon. Varsinkin tuntuu hän miettivän sitä, mitä Suomen kansaksi ja kansalliseksi kultuuriksi sanotaan. Siitä on hänellä hyvin omituiset mielipiteet.
— Tiedätkö mitä, virkkoi hän minulle eräänäkin päivänä, kun me jälleen läpi syksyisen metsän kävelimme ja katselimme auringon kimmellystä yli paljastuvain ylänteiden. Eikö sinustakin ole totta, että me elämme syksyssä. Koko Suomen kansa, tarkoitan minä.
— Suomen suomalainen kansa? kysyin minä varmuuden vuoksi.
— Ei ole täällä muuta kuin yksi kansa, vastasi hän, Suomen suomalainen kansa. Multa se on kokoonpantu kahdesta kulttuurista: siitä, joka menee ja siitä, joka tuleva on. Me elämme nyt menevän kulttuurin ajassa.
— Tokkohan? lausuin minä epäillen. Kävelimme sitten hetkisen äänettöminä.
Menevän kultuurin ajassa, ajattelin minä itsekseni. Mitä hän mahtaa sillä tarkottaa? Kansallisesta keväästähän minä olen kuullut ikäni puhuttavan, olen itsekin puhunut, sehän se on, joka on luonut kukkaset kedolle, pannut linnut läpi korven laulamaan. Ettäkö me eläisimme syksyssä? Mitä puhetta tämä on?
Sanoinkin hänelle sentähden sangen ankarasti:
— Mikko, sinä olet mielevä mies, sen olen kyllä huomannut ja minä kunnioitankin sinua sen vuoksi suuresti. Mutta välistä sinä isket niin harhaan, että oikein selkäpiitä karmii. Suomalainen kansallisuus on vasta kapaloissaan, — kuinka me siis voisimme elää syksyssä? Hassujahan sinä puhelet.
Olin oikein tuimistunut tuollaisesta lörpötyksestä. Tulla minulle syksystä puhelemaan! Takatalvesta voisi korkeintaan olla syytä puhua, mutta ei koskaan syksystä. Sehän on sama kuin kuolema.
Mutta Mikko väitti, ettei hän ollenkaan lörpötellyt.
— Eilen sanoit, virkkoi hän hiljaisella äänellään. Suomalainen kansallisuus on kapaloissaan, — siksi ei se vielä moneen, moneen vuosisataan voi tulla omin voimin toimeen. Lörpötystä on se puhe, että kultuuria luodaan vuosikymmenissä. Laitoksia voidaan luoda, taidetta voidaan luoda, muutamia hyviä runojakin voidaan tehdä, mutta ei koskaan kultuuria, joka on ihmisten lihassa ja veressä. Se vaatii aikaa aivan kuin koralli meren pohjasta noustakseen, hiljaa, huomaamatta, vaatimattomasti liittää se solun toiseen, nikaman nikamaan, ennenkuin se vihdoin pistää päänsä päivänvaloon. Se vaatii vuosisatojen kehitystä.
— Sinun mielestäsi elämme me ehkä meren pohjassakin, huomautin minä katkerasti. Kukatiesi kuinka syvälle tahdotkaan meidät haudata.
— Enpä suinkaan, jatkoi hän vilkkaasti hetkellisiä katkeruuttasi huomaamatta, päinvastoin tahtoisin minä kohottaa suomalaisen kansallisuuden niin korkealle kuin mahdollista. Eikä ole totta sekään, että me enää eläisimme merenpohjassa. Päivän valoon me olemme päässeet, mutta laskepas, kuinka monta kuun ja auringon kiertoa se on vaatinut. Luulenpa, että päätäsi huimaa sitä ajatellessasi.
— Kylläpä niinkin, myönsin minä. Mutta tästä lähtien se käykin nopeammin.
Mutta Mikon pessimismiä — siksi minä hänen mielipiteensä ensi katsannolla tuomitsin — ei mikään voinut lahjoa.
— Tuskinpa, arveli hän vain harvakseen. Päivän valoon on päästy, mutta mitä me olemme? Karu kallio, sanaton saari, nimetön luoto, ei kotvaan vielä kelvollinen ihmisten asuinsijaksi. Kuluu aikoja ennenkuin kummut rupeaa kukkimaan, lautumaan lakkapäät petäjät. Vielä enemmän aikaa kuluu, ennen kuin ensimmäinen ihminen, todellakin kansallisesta maaperästä kasvanut kulluuri-ihminen ilmestyy. Vai näetkö sinä ehkä vielä sellaista? Minä en ainakaan näe.
Jopas nyt jotakin! En voinut enää mieltäni pidättää.
— Kentiesi ei niitä näe siellä Kuopion takana, josta sinä lienet kotoisin, mutta olepahan vielä jonkun aikaa täällä pääkaupungissa niin varmaankin tulet huomaamaan erehdyksesi. Eikö meillä muka olisi suomalaisia sivistyneitä? Katso ympärillesi, hyvä mies, niin näet sellaisia satoja ja tuhansia. Koulut työntävät joka vuosi satoja ylioppilaita, yliopiston opettajatkin ovat jo useat suomalaisista kodeista lähteneitä, kansallinen sivistys kukkii kaikissa kansankerroksissa, Suomen hengen hegemonia on jo aivan toteutumaisillaan. Sitäpaitsi: onhan meillä kirjailijoita, on taiteilijoita, on säveltäjiä, kaikki kansallisella pohjalla työskenteleviä. Eivätkä he muka olisi suomalaisia? Mitä sinä puhut? Onko se sinun mielestäsi syksyä se?
Mikko kuunteli sanatulvani loppuun. Sitten alkoi hän jälleen hiljaisesti:
— Onpa niinkin, skandinaavisen kultuurin syksyä. Kaunis syksy todellakin, aivan kuin tämäkin päivä, kirkas ja korkea, ja niin lämminkin, että se monesta voi tuntua kesältä. Minusta ei se siltä tunnu. Minä tunnen aina talven hengen liihoittelevan yli kaiken tämän kukoistuksen ja eipä ilman, ettei se usein mieltäni vavisuttaisi. En minä silti mikään pessimisti ole, kaukana siitä. Talvi on tuleva, meidän on vain oltavat valmiita talvea vastaanottamaan. Kysytään kypsiä miehiä, kypsiä ajatuksia, kypsiä tunteita, täysiveristä väkeä, jos meidän mielipakkasen kynsistä pelastua. Jos meillä sellaisia on, niin ehkä kerran, kerran kaukaisessa tulevaisuudessa, kevään keväänä, myöskin suomalaisen kansallisuuden kapalot katkeavat. Sitä emme me näe eivätkä meidän lapsemme.
Hän näytti todellakin tarkottavan, mitä hän sanoi. Silti ei hän suinkaan surulliselta näyttänyt. Vilkkaalta vain ja toimintahaluiselta kuten ennenkin, ehkä entistään jäntevämmältäkin. Olipahan jousi vireessä. Mutta minun rintaani ahdisti outo paino.
— Puhut kypsistä miehisiä, puhkesin puoliääneen sanomaan. Mistä sellaisia olisi, mikä niitä olisi kypsyttänyt, jos kerran suomalainen kansallisuus lepää kapaloissaan? Sinun ajatuksesi käyvät ristiin.
— Eipä suinkaan, sanoi hän. Siksihän meillä juuri on skandinaavinen kultuuri ollut.
Eikä sen jälkeen enää puhuttu mitään. Mutta kirkas ja korkea oli syksyinen päivä.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 235 10.10.1902.
