Tuhmuuden ylistys.
On viritetty ylistysvirsiä monelle kauniille asialle maailmassa. On laulettu lauluja lemmelle ja viinille, isänmaalle ja taivaalliselle isälle. Mitä on enää Mikko Vilkastuksella laulettavaa?
En soita minä soitintani lemmelle enkä viinille, en isänmaalle enkä taivaalliselle isälle, vaan sinulle viritän minä vaskeni kielet, sinä suuri, suloinen, tuhatpäinen tuhmuus, joka asut milloin kuninkaan aivoissa, millein kerjurin sauvan päässä. Mitä olisi maailma ilman sinua?
Turhuus olisi kaikki ja hengen vaiva, tähdetön yö tahi ijäti paistava päivä. Kuollut olisi hymy ihmisten huulilla, ilo kaikki ilmoilta kadonnut. Mikä enää silloin Mikko Vilkastuksen Eskoista eroittaisi?
Sinä päivänä, jona minä sinut kuolleeksi kuulisin, istuisin minä tomussa ja tuhkassa ja ystäväni tulisivat minua turhaan lohduttamaan. Eikä Akilles sotaveikkoansa Patroklosta enemmän majassaan itkenyt, kuin minä silloin sinun haudallasi itkisin ja sinun muistollesi kepeitä multia kantaisin.
Tiedän minä olevan niitäkin, jotka sinua vastaan taistelevat ja sinua kuolleeksi toivottavat. Heitä kutsutaan milloin marttyyreiksi, milloin runoilijoiksi, milloin kapinoitsijoiksi, milloin kansansa hyväntekijöiksi. Entiseen aikaan kutsuttiin heitä myös jumaloiksi. Mutta yhteistä heille on, että he kaikki ovat turhaan taistelleet.
Sillä suuri sinä olet, mahtava sinä olet, maat ja meret sinä hallitset ja kaikki, jotka maalla liikkuvat. Valtiot vapisevat sinun ääntäsi, valta-istuimet järkkyvät sinun voimastasi. Mutta ystävillesi sinä olet lempeä ja aivan hyvä.
Minä olen sinun ystäväsi. En minä sinua vastaan taistele enkä sinua kuolleeksi toivota, sillä sinä olet minun elämäni, minun viinini, minun isänmaani ja taivaallinen isäni. Kun minä olin surullinen, sinä minua lohdutit: kun janosin, sinä minua juotit; kun elämään väsynyt, sinä jälleen jänteeni terästit. Enkö minä siis sinua ylistäisi?
Sinussa minä elän ja sinussa minä olen, sinun seljässäsi minä ratsastan ja sinun pääsi päälle minä majani rakennan. Siellä istun minä illoin katsellen yli kauniin, talvisen Suomen ja kannel pieni pitää minun polvillani olla. Hiljaa minä sen kieliä hivelen ja minä tuhmuuden ylistykseksi kiitosvirsiä veisaan. Näin minä veisaan:
Ylistetyt olkoot vanhat, jotka ikä on tuhmiksi tehnyt. Sillä heidän on taivaan valtakunta,
Ylistetyt olkoot syvät rivit. Sillä ne nukkuvat.
Ylistetyt olkoot papit. Sillä he saavat paikkansa.
Ylistetyt olkoot nuoret, jotka eivät omia polkuja polje. Sillä he saavat maan periä.
Ylistetty olkoon se tuhmuus, joka vallan rappuja ravaa. Sillä se ravitaan.
Ylistetyt olkoot ylioppilaat. Sillä he lukevat läksynsä.
Ylistetyt olkoot meidän oppikoulumme. Sillä ne valmistavat virkamiehiä.
Ylistetyt olkoot ne, jotka tuhmuutta ja pimeyttä kansaan kylvävät. Sillä heidät pitää Suomettaren Mateiksi kutsuttaman.
Ylistetty olkoon ”järjestynyt työväki.” Sillä se tuhmuus on suurin kaikista.
Ylistetyt olkoot kaikki ne, joilla on korvat kuulla ja eivät kuule, silmät nähdä ja eivät näe mitä tulossa on. Sillä heidän kauttansa tämä kansa lähestyy perikatoaan.
Iloitkaat ja riemuitkaat — — —
Näin minä veisaan ja kuulen virteni kaiun mailla, metsissä ja kaukaisissa kylissä. Ja ihmiset kysyvät: Mikä on tuo laulu, niin outo ja kuitenkin tuiki tuttu?
Minä sanon sen teille: Se on oikea ”Suomen laulu.”
Mikko Vilkastus
Päivälehti n:o 48 27.2.1900.
