Edmée tahi onnea tuottava almu.
Kirj. Anatole France,
Suom. Lukutuvalle.
Horteur, »Etoilesin» perustaja ja Revue »Nationalen Nouveau Siecle lllustrén» kirjallinen toimittaja oli ottanut minut työhuoneessansa vastaan, ja toimittajatuoliinsa vaipuneena puheli hän minulle seuraavasti:
— Hyvä Marteau kirjota minulle juttu Nouveau Sieclen uudenvuoden numeroon, kolmesataa riviä, jotakin elämästä suoraan otettua ja jossa kaikessa on ylevyyden tuoksu.
Minä vastasin Horteaulle, että minä en ollut kiltti ainakaan siinä merkityksessä jossa hän tarkoitti, mutta että minä kernaasti kirjottaisin jutun.
— Minä tahtoisin, että sen nimi olisi: »Kertomus rikkaille».
Ja minä tahtoisin, että sen nimi olisi: »Kertomus köyhille».
Se on juuri sitä, mitä minä tarkoitan. Kertomus jonka tarkoituksena on herättää rikkaissa myötätuntoa köyhiä kohtaan.
Mutta nyt on asianlaita niin, että minä en tahdo että rikkailla olisi myötätuntoa köyhiä kohtaan.
Mitä viisastelua se on?
Se ei ole mitään viisastelua vaan puhdasta tiedettä. Minä pidän rikkaiden myötätunnon köyhiä kohtaan veljeysaatteen loukkauksena. Ja tahdotte, että minä puhuisin rikkaille, sanoisin heille: Säästäkää myötätuntonne, köyhät eivät ole sen tarpeessa. Miksi sääliä, vaan ei oikeutta? Teillä on heille päättämätön lasku. Päättäkää se, se ei ole mikään tunneasia. Se on taloudellinen kysymys. Jos sen tarkoitus mitä te heille armossa annatte on ainoastaan jatkaa heidän köyhyyttänsä ja teidän omaa rikkauttanne, niin on lahja väärä ja ne kyyneleet joita te siihen sekoitatte eivät ole oikeita. Te annatte almuja päästäksenne maksamasta takaisin. Te annatte jotakin vähäisen, voidaksenne pidättää paljon, ja te huomaatte sen tavan erinomaiseksi. Samalla tavoin luuli Samoon tyranni voivansa lahjoa kohtaloa sormuksellaan, jonka hän oli heittänyt mereen. Mutta jumalten kosto ei antanut lahjoa itseään. Kalastaja löysi sormuksen kalan vatsasta ja antoi sen jälleen tyrannille. Ja Polykrades menetti kaikki rikkautensa.
Te teette pilaa.
— En tosiaankaan. Tahdon saada rikkaat käsittämään, että heidän hyväntekeväisyytensä — ei ole muuta kuin maksun lyhennystä ja sen lisäksi sangen riittämätöntä maksun lyhennystä, jolla he toivovat tyydyttävänsä velkojiansa. Mutta laskua ei suoriteta sillä tavalla. Se on tiedonanto, jonka pitäisi olla heille hyödyksi.
— Ja sellaisia aatteita te tahdotte Nouveau Siecleen, tehdäksenne sanomalehden mahdottomaksi. Suuri kiitos ystäväni, luulen jättäväni sen.
— Miten luulette voivanne puolustaa sitä, että rikas menettelee toisin köyhiä kuin rikkaita ja mahtavia kohtaan. Heille maksaa hän sen mitä hän on velkaa, ja jollei hän ole heille mitään velkaa, niin ei hän maksa mitään. Sitä kutsutaan rehellisyydeksi. Jos hän on rehellinen, niin tehköön köyhille juuri samalla tavalla. Elkääkä tulko sanomaan, että rikkaat eivät ole mitään velkaa köyhille. En luule että ainoakaan rikas ajattelee sitä sydämessänsä. Ainoastaan velkasumman suuruudesta ei olla aivan varmoja. Eikä olla halukkaitakaan pääsemään tästä epävarmuudesta. Tahdotaan kernaammin hieman häilyviä käsitteitä. Tiedetään, että ollaan velkaa jotakin. Mutta miten paljon se on, sitä ei tiedetä: ja silloin tällöin lyhennetään sitä hieman. Sitä kutsutaan hyväntekeväisyydeksi ja se on varsin edullista.
Teidän puheessannehan ei ole tervettä järkeä, rakas Marteau. Olen kenties enemmän sosialisti kuin te, mutta minä olen käytännöllinen. Yhdenkin kärsimyksen poistamista, yhden ainoan olemassa olon pidentämistä, yhteiskunnallisten vääryyksien tuottaman ainoan murto-osan hyvittämistä, sitä minä kutsun päämäärään saapumiseksi. Se pieni hyvä, minkä tekee, on tehtyä. Se ei ole kaikki, mutta se on jotakin. Jos se pikku uudenvuoden juttu, jota olen teiltä pyytänyt, voi liikuttaa edes sadatta osaa rikkaista tilaajistani ja saattaa heitä harjottamaan jotakin hyväntekeväisyyttä niin on senkin avulla jonkun kurjuus ja kärsimys vähentynyt. Sillä tavalla tulee köyhien tila vähitellen siedettäväksi.
— Onko niin toivottavaa, että köyhien tila tulee siedettäväksi? Köyhyys on rikkauden välttämätön ehto ja rikkaus on välttämätön köyhyyden olemassa ololle. Nämä molemmat onnettomuudet aiheuttavat ja pitävät voimassa toisiaan. Sen vuoksi ei pidä lieventää köyhien köyhyyttä, vaan se on lopetettava. En tahdo ollenkaan taivuttaa teidän rikkaitanne hyväntekeväisyyteen. Heidän hyväntekeväisyytensä on myrkytettyä, antajasta tuntuu hyvältä, mutta haikealta vastaanottajasta, ja koska rikkaus itsessään on kovaa ja julmaa, niin ei sen pidä vilpillisellä tavalla pukeutua lempeyden varjoon. Koska te nyt tahdotte, että minä kirjoittaisin kertomuksen rikkaille, niin minä aivan yksinkertaisesti kirjoitan: Teidän köyhänne eivät ole teille mitään muuta kuin koiria, joita te elätätte, jotta he torailisivat. Ne jotka ovat saaneet avun, muodostavat yhdessä tuen kapitalisteille, ja he haukkuvat proletaareja. Rikkaat antavat ainoastaan niille, jotka kerjäävät. Työmiehet eivät kerjää. Eivätkä he saakkaan mitään.
— Entäpä orvot, sairaloiset. vanhat ...?
— Heillä on elämisen oikeus. Heitä varten ei tarvita mitään hyväntekeväisyyttä, ainoastaan oikeutta.
Kuitenkin tämä kaikki on ainoastaan teoriiaa. Palatkaamme takaisin realisteihin. Te kirjoitatte siis minulle pienen uudenvuoden jutun ja teillä on oikeus maustaa sitä sosialismilla. Sosialismi on nyt melkolailla muodissa. Minä en luonnollisesti tarkoita Cnesdesin sosialismia. En myöskään Jauresin; minä tarkoitan siivoa sosialismia, jonka ovat muodostaneet henkiset ihmiset ja jonka saattaa asettaa kollektivismin vastakohdaksi. Muutoin tahdon kertomukseen hieman nuoruutta. Se tulee kuvitettavaksi, ja kertomuksissa tahtovat ihmiset nähdä nuoria kauniita kasvoja. Nuoren tytön voitte aina saada mukaan, viehättävän nuoren tytön. Se ei ole vaikeata.
— Ei suinkaan, ei ollenkaan vaikeata.
— Ettekö voisi myöskin saada mukaan pientä nokikolaria? Minulla on jo kuvitus, värillinen kuvitus, joka esittää nuorta tyttöä antamassa almua pienelle nokikolarille Madelainekirkon portailla. Sillä tavalla saattaisin sitä käyttää . . . On kylmä, sataa lunta, nuori neito antaa pikku nokikolarille lahjan ...Te ymmärrätte?
— Täydellisesti.
— Te pisteleisitte tälle kankaalle?
— Mielihyväliä! Kuulkaapa vaan: Kiitollisuuden huumaamana hyppää pikku nokikolari nuoren tytön kaulaan, joka sattuu olemaan kreivi de Linoletten tytär. Hän painaa suudelman suloisen lapsen suloisille ruusuposkille. Oi, pienen suloisen O:n, nokisen sievän pienen O:n, aivan mustan ja aivan ympyriäisen. Hän rakastaa häntä. Edmée (hänen nimensä on Edmée) ei ole suinkaan tunteeton tälle oikealle ja teeskentelemättömälle rakkaudelle. Minun mielestäni se ajatus on varsin liikuttava.
— Tosiaankin, te voitte tehdä jotakin tästä.
— Te innostutatte minua jatkamaan... Tultuaan kotiin ylelliseen asuntoonsa Boulevard malresherbessa tuntee Edmée ensikerran elämässään vastahakoisuutta peseytymiseen, hän tahtoisi niin mielellään pitää sen pienen mustan pilkun poskellaan. Pikku nokikolari on kuitenkin seurannut häntä hänen portilleen asti. Täynnä myrskyisiä tunteita seisoo hän viehättävän tytön ikkunan alla ... kelpaako se?
— Tosiaan …
— Minä jatkan. Seuraavana aamuna, kun Edmée lepää pienessä valkeassa sängyssään, näkee hän äkkiä pikku nokikolarin tulevan alas uunin suusta. Hän heittäytyy aivan yksinkertaisesti rinnalle, peittää hänet pienillä mustilla O-kirjaimilla, aivan ympyriäisillä. Olen tosin unohtanut mainita, että tyttö on hurmaavan kaunis. Kreivinna de Linolette tulee ja yllättää hänet. Hän huutaa, hän kirkuu. Hän on niin kiihdyksissään, että hän ei kuule eikä näe ...
— Paras Marteau …
Lukutupa 1/1910.
