Kelloseppä.
Kirj Leo Tolstoi.
Mitenkä menettelee kelloseppä pannessaan kokoon kelloa, jos hän on mestari ammatissaan?
Mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella, varovaisuudella, hellyydellä, melkeimpä rakkaudella.
Kaikki sormet ovat hänellä toimessa. Toiset pitelevät ratasta, toiset asettavat akselia, kolmannet lähentävät muuttopyörää. Kaikkea tätä hän tekee pehmeästi ja hellästi. Hän tietää, että jos hän vaan jotenkin rutosti työntää akselin johonkin pyörään, tai jos hän vaan edes hiukankaan varomattomasti sattuu painamaan jotakin osaa, unohtaen toisen, niin kaikki lentää hajalle, ja hänen on parasta olla ryhtymättä koko työhön, jos hän ei voi antautua siihen kaikilla voimillaan.
Tämän olen sanonut seuraavassa tarkoituksessa.
Ensin ihmiset elävät tietämättä mitä varten, elävät ainoastaan huvikseen, jonka vuoksi heiltä hämmentyy ajatus: mitä varten? Mutta sitten tulee aika jokaiselle järjelliselle olennolle, jolloin hän kysyy: mitä varten? ja saapi siihen Kristuksen vastauksen, jonka me kaikki tunnemme: ”tehdäkseen Jumalan työtä”.
Mutta onko sitten Jumalan työ vähemmän tärkeätä tahi vähemmän monimutkaista, kuin kellosepän? Voiko Jumalan työtä tehdä hutiloimalla ja kumminkin siinä onnistua?
Kelloa käsitellessä ei saa yhtäkään osaa liiaksi painaa; ja maailman elämän puolustajat sanovat: ”kuka tässä rupeaa tarkastelemaan, mikä nappula se ei tahdo mennä paikoilleen — mäjähyttää kerran hyvästi vasaralla, niin kyllä menee.” Heille on yhdentekevää, jos kaikki muu menee mäsään. Sitä he eivät edes huomaa.
Kun ei kerran kelloa voi käsitellä muuten kuin täydellä tarkkaavaisuudella ja niin sanoakseni rakkaudella sen kaikkiin osiin, niin voiko sitten menetellä siten Jumalan työssä?
Hutiloimalla saattaa Jumalan työtä tehdä se, joka ei täysin usko, että hänen tehtävänsä on Jumalan työtä. Mutta kun ihminen kerran tulee siihen uskoon, että hänen elämänsä merkitys on ainoastaan yhteyden edistämisessä ihmisten kesken, silloin hän ei voi olla kokonaan antautumatta sille, jonka työtä hän tekee. Silloin hän ei enää voi ilman varovaisuutta, tarkkaavaisuutta ja rakkautta kohdella kaikkia niitä ihmisiä, joitten kanssa hän joutuu tekemisiin, sillä kaikki ihmiset ovat rattaita, pyöriä ja akseleita Jumalan työssä. Eroitus semmoisen ihmisen ja kellosepän välillä on ainoastaan siinä, että kelloseppä tietää, mitä syntyy kaikkien osien yhdistämisestä, jota vastoin ihminen, Jumalan työtä tehdessään, ei tiedä eikä näe kokonaisuutta. Ihminen on pikemmin oppipoika, joka tuopi mestarille, puhdistaa, voitelee ja osaksi myöskin panee kokoon kellon perusosia, kellon, joka kokonaismuodoltaan on hänelle tuntematon, mutta ytimeltään tunnettu.
Tällä tahdon sanoa, että ihmisen, joka uskoo elämänsä olevan Jumalan työn täyttämisessä, täytyy kehittää itsessään totisuutta, tarkkaavaisuutta ja varovaisuutta suhteissaan toisiin ihmisiin, semmoista herkkää varovaisuutta, joka välttää kaikkea särisemistä, väkivaltaa, särkymistä, ja kaikessa aina noudattaa pehmeyttä ja hellyyttä ei omaksi huvikseen, vaan sen vuoksi, että se on se välttämätön ehto, joka tekee Jumalan työn mahdolliseksi.
Jos ei tätä ehtoa ole olemassa, niin ei ole muuta neuvoa kuin: joko kehittää itseänsä tämän ehdon täyttämiseen tahi heretä Jumalan työstä ja itsensä ja muitten pettämisestä.
Samoin kuin kelloseppä paikalla herkeää työstä, kun vaan jotakin rupeaa viiltämään ja särisemään, samoin uskovaisen ihmisenkin täytyy pysähtyä, niin pian kuin syntyy epäystävällinen suhde johonkin ihmiseen, ja hänen on tietäminen, että näyttipä tuo ihminen hänestä kuinka vähäpätöiseltä hyvänsä, ei löydy mitään tärkeämpää kuin hänen suhteensa tähän ihmiseen, niin kauvan kuin siinä jokin kohta särisee.
Ja siten on asian laita sentähden, että jokainen ihminen on välttämätön ratas Jumalan työssä ja niin kauan kuin hän ei mukaudu siihen, mihin pitää, hyvällä, — ei koko työstä tule mitään.
Yhdyselämä ihmisten kesken velvoittaa heitä sekä itsessään että jokaisessa lähimäisessään löytämään ”ihmisen pojan (ihmispojan)”, yhtymään häneen, s. o. herättämään sekä itsessänne että toisessa halun lähestymiseen, rakkauteen.
Sanotaan: ”sitä on vaikea löytää.”
Menetelkää vaan niin kuin kelloseppä: hellästi, varovaisesti, ei itseään varten, vaan asian vuoksi, niin se antautuu itsestään.
Hajaannus syntyy ainoastaan sen kautta, että me väkisin tahdomme työntää akselia väärään kohtaan.
Jos se ei sovellu siihen tai tuohon, niin sovittele paremmin. Sijansa sille kyllä löytyy, sillä se on tarpeellinen osa koneistossa.
Samaten kuin kellosepän työssä voi suoriutua ja saavuttaa tarkoituksensa ei voimain ponnistuksella, vaan varovaisella ja hellällä menettelyllä, aivan samaten on meneteltävä ihmisten suhteen. Eikä ainoastaan samaten, vaan samassa määrässä suuremmalla tarkkuudella, kuin ihminen on monimutkaisempi ja hennompi kelloa.
Ei saata kyllin kehittää tuntosarviansa menettelyssä ihmisten kanssa. Mitä pitemmät ja herkemmät nämät tuntosarvet ovat, sitä voimakkaammin niillä voi liikutella ihmisiä.
Minä tahdon esim., että jokin minulle läheinen ihminen heittäisi joutilaan ja ylellisen elämänsä. Silloin minä saatan, raakuudessani, ottaa häneltä pois mahdollisuuden ylellisyyteen ja pakoittaa hänet työhön. Mutta tällä teollani en minä hiuskarvankaan vertaa liikahuta tämän ihmisen sielua, enkä siis edistä Jumalan asiaa.
Jos hiukkasen pitemmäksi ja hienommaksi ojennan tuntosarveni, niin minä todistan hänelle selvää selvemmäksi, että hän on turmeltunut ja halveksittava ihminen. Mutta en minä silläkään liikahuta en hänen sieluansa enkä Jumalan asiaa, vaikka sekä edellisen että jälkimäisen menettelyn luulisi suorastaan osuvan päämaaliinsa.
Mutta jos minä vieläkin herkemmiksi hienonnan tuntosarveni, niin en rupea mitään tekemään enkä puhumaan pakoittaakseni häntä Jumalan työhön, vaan rupean ainoastaan olemaan yhteydessä hänen kanssaan, hakien ja vahvistaen kaikkea sitä, joka meitä yhdistää, ja karttaen kaikkea sitä, joka on minulle vierasta. Ja jos minä itse teen Jumalan työtä ja elän siinä, niin minä kuolemaa varmemmin saatan ihmisen Jumalan luo ja pakoitan tekemään hänen työtänsä.
Me olemme maailman elämässä siihen määrin tottuneet pyrkimään tarkoitustemme perille vallan ja auktoriteetin seipäillä, tahi myöskin loogillisen todistuksen seipäällä, että me Jumalan työssäkin tahdomme niitä käyttää.
Mutta seiväs kalahtaa seipääseen. Jumalan työssä sitä vastoin on käytettävä mitä hienoimpia tuntosarvia, joita ei mikään voi vastustaa.
Uusi Kuvalehti n:o 12 30.6.1899.
