Kornei Wasiliew.
Novelli.
Kirj. LEO TOLSTOI.
(Suomennos Lukutuvalle).
Kun Kornei Wasiliew viime kerran tuli kylään, oli hän 54-vuotias. Hänellä ei ollut vielä ainoatakaan valkeata hiusta. Hänen muotonsa oli terve ja punainen, hänen ruumiinsa oli mukavasta kaupunkielämästä tullut tanakaksi ja johonkin määrin paisunut.
Hänen kivitalossaan, jossa oli rautapeltinen katto, elivät hänen vanha äitinsä, hänen molemmat lapsensa, poika ja tyttö, ja kuuromykkä veljenpoika, 15-vuotias orpo.
Kornei oli ollut kahdesti naimisissa. Toisesta, vielä nuoresta, miellyttävästä, voimakkaasta vaimosta oli hänellä lapset.
Moskovassa oli hän tehnyt niin hyviä affäärejä, että hän oli 3,000 ruplan omistaja, jotka hän tahtoi käyttää lähistössä tilapäisesti tarjolla olevan metsikön ostamiseksi.
Asemalla hän tapasi yksisilmäisen Kuisma-talonpojan, joka junalla tarjosi uloslähteville matkustajille kyytiä.
»Tahdotko minut ottaa mukaan, veli Kuisma?«
»Miksi en. Yhdestä ruplasta!«
»Mitä? 70 kopeekkaa — ei enempää.«
»Vankan ihramahan on hän voinnut itselleen hankkia ja tinkii köyhältä yksisilmäiseltä kolmeakymmentä kopeekkaa.«
»No hyvä, sovittu«, sanoi Kornei nauraen.
Hän pani matkalaukun ja pienen paketin rekeen, asettui istumaan. Pian he olivat vähän jäätyneellä viertotiellä.
»Mitäs uutta kuuluu kylään?«
»Eipä paljon hyvää.«
»Miten vanhus jaksaa?«
»Vanhussetä. Eilen hän oli viellä kirkossa. Vanhus elää ja nuorikko myöskin. Hän on saanut uuden rengin.«
Kuisma hymyili tällöin hyvin viekkaasti.
»Eikö siis Pietari enää ole siellä?«
»Pietari on kipeä. Hän otti — Vilin, — hehhei!«
»Hm«, mutisi Kornei.
Kun hän näet oli pyytänyt Marfan kättä, juttelivat ihmiset paljon tästä Vilistä.
»Asia on nyt kerran sellainen: Vaimot tekevät tähän aikaan aivan oman päänsä mukaan.«
»Mitä on tehtävä«, sanoi Kornei.
»Sinun hevosesihan on muutoin jo aika vanha«, lisäsi hän tähän, käyttääksemme toisen paikan puheenpartta.
»Vanha, kuin herransakin. Enhän minäkään ole enää mikään nuorukainen.«
Majatalon edustalla, joka oli matkan puolivälissä, antoi Kornei pysähtyä ja meni sisään. Kuisma vei ajopelinsä vajaan, katsahtamatta häneen ollenkaan, vaikka hän kyllä ryyppyä odotti.
»No Kuisma kuomaseni«, huudahti Kornei vihdoin, »suloinen ryyppy!«
»Saattaisihan tuota.«
Hän joi paloviinaa ahnaasti, ja kun hän aamusta alkaen ei ollut mitään syönyt, tuli hän pian juovuksiin ja kertoi hänelle puoliääneen kylän häväistysjuttuja.
Kylässä kerrottiin että Marfa oli pestannut vanhan lemmittynsä rengiksi ja elää hänen kanssaan.
»Minä puolestani surkuttelen sinua Kornuska parka. Mutta muut tekevät pilaa siitä. Se johtuu siitä, että he eivät yhtään pelkää syntiä. Mutta minä sanoin: Odottakaahan vaan, kun rakas Kornei Wasiljevini kotiin tulee.«
Kornei kuunteli vaieten ja hänen paksut, kiiltävän sysimustat kulmakarvansa vetäytyivät kokoon.
»Juotko vielä? Et? No sitten voimme jatkaa matkaa.«
Yön korvissa saapui hän kotiinsa. Ensimäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli juuri tämä Vili, jota hän oli kaiken yötä ajatellut. Nähdessään hänen kapeat, kalpet kasvonsa pudisti hän kummastuneena päätänsä. Ukko on varmaan minulle valhetellut. Mutta kuka tietää. Joka tapauksessa täytyy minun ottaa asia huomioon, ajatteli hän.
Kuisma jäi hevosensa viereen seisomaan ja kiinnitti ainoan silmänsä Viliin.
»Sinä olet siis taas meillä«, kysyi Kornei.
»Olen. Täytyyhän tehdä työtä.«
»Onko huone jo lämmitetty?«
»En tiedä. Marfa Matvejevna on tuolla.«
Kun Kornei tuli raskain askelin huoneeseen, tuli Marfa näkyviin. Nähdessään miehensä tuli hän tulipunaiseksi ja otti hänet vastaan ylen suurella hellyydellä.
»Äiti ja minä olemme sinua joka päivä odottaneet«, sanoi hän ja vei hänet huoneeseen.
»Vai niin. Oletteko hyvin tulleet toimeen ilman minua?«
»Kuten ennenkin«, vastasi hän ja otti käsivarrelleen pienen kaksivuotiaan tyttärensä, joka veti häntä käsivarresta ja tahtoi maitoa.
Kornein äiti, jolla oli samat mustat silmät kuin pojallakin, tuli pää tutisevana sisään. »On hauskaa että tulit jälleen luoksemme.«
Hän kertoi mitä varten hän oli tullut, ja muistettuaan Kuisman meni hän hänelle maksamaan. Kuin hän avasi oven, seisoivat Marfa ja Vili häntä vastassa ovella. He seisoivat lähellä toisiaan ja kuiskuttelivat. Hänen katseensa heitä kohdatessa meni Vili pihalle ja Marfa rupesi teekeittiön kanssa hääräämään.
Ennen teen juontia jakoi Kornei Moskovasta tuomansa lahjat: saalin äidille, kuvakirjan Fedkalle, liivit sisarenpojalleen ja laahushameen silkit Martalle.
Teetä juodessaan istui hän ja otsaansa rypistellen ja hymyili ainoastaan silloin tällöin — katsellessaan mykkää, joka tutkisteli lahjaansa.
Syötyään meni hän huoneeseen, jossa hän nukkui Marfan ja tyttärensä kerällä, nojautui pöydän ääreen ja odotti. Viha, joka hänessä oli syttynyt vaimoansa kohtaan kasvoi kasvamistaan. Päästäkseen toisiin ajatuksiin otti hän taskukirjansa ja katseli läpi laskujansa. Laskiessaan katsoi hän ovelle ja kuuli edestakaisin tulemista ja menemistä isosta huoneesta. Vihdoin kuuli hän Marfan askeleita. Ovi avautui ja hän astui sisään ruusunpunertavana ja nuoruudenraittiina, punaisessa liinassa, tytär käsivarrellaan.
»Sinä kai olet hyvin väsynyt matkasta, eikö totta?« kysyi hän hymyillen eikä ollut ollenkaan näkevillään hänen synkkää katsettaan.
Kornei ei vastannut mitään ja laski edelleen, vaikka hänellä ei ollut oikeastaan mitään laskettavaa. »On jo myöhäistä« sanoi hän, laskien lapsen lattialle, ja meni vuoteen verhon toiselle puolelle. Hän kuuli hänen laittavan vuodetta ja laskevan lapsen alas.
Kuisman sanat: »Ihmiset tekevät siitä pilaa« — eivät tahtoneet mennä hänen mielestään. »Mutta odotahan!« ajatteli hän raskaasti hengittäen, nousi, pisti lyijykynän kirjetaskuunsa ja lähestyi vuodetta. Hänen vaimonsa polvistui pyhimyksen kuvan eteen ja rukoili. Hän jäi seisomaan ja odottamaan. Vaimo teki ristinmerkit ja lausui puoliääneen rukouksensa. Korneista tuntui kuin olisi hän jo aikoja sitten lausunut kaikki rukoukset ja toistaisi niitä uudelleen.
Mutta vihdoin nousi hän ja käänsi kasvonsa Korneihin. »Pikku Agafiaamme jo nukuttaa«, sanoi hän. Hymyillen asettui hän istumaan narisevalle vuoteen laidalle.
»Kuinka kauan Vili on ollut meillä?«
Levollisella liikkeellä heitti hän raskaan hiuspalmikkonsa rinnalle ja pureskeli hampaillaan sen päätä. Hän katsoi miestänsä silmiin ja hänen silmänsä hymyilivät.
»Vili? Minä en tiedä. Noin kaksi, kolme viikkoa.«
»Ja sinä elät hänen kanssaan?« Marfa antoi hiuspalmikon liukua takaisin. »Mitä kaikkea valehdellaankaan! Minä eläisin hänen kanssaan — satua! Kuka on sinulle sellaista jaaritellut?«
»Puhu! Onko se totta vai ei?« tiuskasi Kornei.
»Riittää jo tyhmyyksiä. Vedänkö saappaan jalastasi?«
»Vastaa ensin!«
»Kuka on sinulle sellaisia valheita kertonut?«
»Mitä puhuit äsken hänen kanssaan?«
»Mitäkö hänelle puhuin? Että hän tekisi tynnyriin uuden vanteen. Mitä vielä tahdot?«
»Tahdon että puhut totuuden tahi tapan sinut.«
Hän tarttui vaimonsa tukkaan.
»Et kai tahdo minua lyödä? Mitä minulla on oikeastaan sinusta ollut. Sellaisessa elämässä voisi tehdä paljonkin.«
»Mitä voisit tehdä?« huusi mies.
»Päästä minut. On totta että — «
Hän ei päässyt edemmäksi. Sillä mies tarttui hänen käsivarteensa, tempasi hänet vuoteelta ja löi häntä.
Mitä enempi hän löi sitä kiivaammaksi hän tuli. Vaimo huusi, puolusti itseään ja koetti paeta. Mutta mies ei päästänyt häntä.
Lapsi heräsi, tarttui äitiinsä ja huusi.
Kornei tarttui hänen käteensä, riisti hänet äidiltä ja heitti kuin kissanpojan nurkkaan. Lapsi päästi sydäntä särkevän huudon ja vaikeni äkkiä.
»Sinä olet hänet tappanut« huusi Marfa ja tahtoi päästä hänen luokseen.
Mutta mies tarttui häneen uudelleen ja löi häntä ankarasti rintaan, niin että hän kaatui maahan.
Vanha äiti tuli huoneeseen ilman päähinettä, harmaat hapset epäjärjestyksessä. Kiinnittämättä huomiota toisiin, meni hän valittavasti vääntelevän lapsen luo ja rauhoitti häntä.
Kornei seisoi hengästyneenä keskellä huonetta ja katsoi pelästyneenä ympärilleen ikäänkuin juuri heräisi eikä tietäisi missä hän olisi ja mitä tapahtui.
Marfa kohotti päätänsä ja pyyhki käsivarrella verta kasvoiltaan.
»Kirottu, niin, minä elin hänen kanssaan. Ja olen jo kauan hänen kanssaan elänyt. Eikä Agafia ole sinun lapsesi, se on hänen!« lisäsi hän nopeasti ja nosti kätensä kasvoilleen, välttääkseen iskuja, joita hän odotti.
Mutta Kornei murisi vaan jotakin itsekseen.
»Katso nyt mitä olet tehnyt: Käden olet häneltä katkaissut«, sanoi vanha äiti ja osoitti huutavan lapsen käsivartta.
Kornei kääntyi ja meni eteisen kautta isoon huoneeseen. Lamppu paloi pieneksi väännettynä. Nähtyään Marfan itkeä nyyhkyttävän, pukeutui hän sanattomana, otti penkin alta matkalaukkunsa ja pani tarpeelliset tavarat siihen. Sitten hän kääntyi ovelle.
»Heittiö, ryöväri, odota«, huusi Marfa vihaisena. »Luulet kai ettet ole ketään tuomaria!«
Mitään vastaamatta potkasi Kornei jalallaan ovea, ja se jysähti niin kovasti että seinä vapisi. Sitten hän meni huoneen toiseen päähän, herätti kuuromykän ja käski häntä valjastamaan hevosen.
Viisi minuttia ennen junan lähtöä tuli hän asemalle. Kuuromykkä näki hänen ostavan piletin, nousevan matkalaukkuineen vaunuihin ja viittaavan hänelle jäähyväisiksi. Sitten katosi juna hänen näkyvistään.
Marialla oli, paitsi vähäisiä vammoja, useita verisiä paikkoja ja haavoja päässään. Mutta voimakas, nuori, terve vaimo oli jo kuukauden perästä tointunut eikä hänessä näkynyt enää mitään lyönnin jälkiä. Tytär sitävastoin jäi raajarikoksi siitä missä kaksi kyynärluuta oli katkennut.
Korneista ei hänen lähtönsä jälkeen kukaan ihminen tiennyt mitään sanoa. Ei tietty oliko hän elävien joukossa vai oliko hän jo kuollut.
II.
Seitsemäntoista vuotta oli kulunut. Oli syksy, aurinko oli alhaalla. Hämärti jo neljän ajoissa.
Karja palasi takaisin Andrejewkan kylään, vaimojen ja lasten saattamana.
Lauman edellä kulki kookas ukko. Parta ja hiukset olivat valkeat, ainoastaan tuuheat kulmakarvat olivat mustat. Hän kulki vain vaivaloisesti eteenpäin ja nojautui joka askeleella tammiseen sauvaansa. Kun lauma kulki hänen ohitsensa, jäi hän seisomaan.
Nuorella naisella, joka ajoi karjaa, oli liina pään ympärillä ja hän kulki raskaissa miehen saappaissa hameet ylös käärittynä.
»Hyvää päivää ukko rukka!« sanoi hän heleällä äänellä nähdessään vanhuksen. »Etsitkö yösijaa.«
»Ehkä löydän erään, lapsi rakas«, vastasi hän käheällä äänellä.
»Tule sitten meille vaari kulta. Se on kolmas talo tällä kadulla. Äitipuoleni ottaa vastaan yöksi kaikkia vieraita ja luonnollisesti sinut myöskin.«
»Kolmas talo? Se on Zinoviewin?« sanoi hän kasvoissaan merkitsevä ilme.
»Tunnetteko hänet?«
»Kuljin kerran tästä ohi.«
»Nilkuttava juoksee aina edellä« huusi tyttö ja hosui kepillä eläintä oikealle tielle samalla kun hän piti liinaa vasemmalla kädellään kovin avuttomasti ja taitamattomasti.
— Vanhus oli Kornei. Nuori nainen oli sama Agafia, jolta hän vuosikausia sitten oli käsivarren katkaissut. Hän oli joutunut naimisiin erääseen varakkaaseen taloon, joka oli neljän virstan päässä.
Kornei Wasiljew, komea, rikas, ylhäinen mies oli tullut vanhaksi, vaivaiseksi ukoksi, jolla oli omana ainoastaan ne vaatteet, jotka hänen ruumistaan verhosivat, sotilaspassinsa ja kaksi paitaa matkasalkussa.
Tämä muutos oli tapahtunut niin vähitellen, että hän itse tuskin olisi tainnut sanoa, koska se oli alkanut. Hän muisti tuskin sitä, mitä kerran oli tapahtunut, ja ajatteli vihalla ja katkeruudella sitä vaimoa, jonka hän piti syypäänä kaikkiin 17 vuoden aikaisiin kärsimyksiinsä.
Kun hän sitten oli tullut Moskovaan, joi hän. Hän teki sitä väliin jo joskus ennen, mutta nyt kaksi, kolme viikkoa peräkkäin. Kun hän jälleen tuli tajuihinsa, meni hän Wolgalle eläimiä ostamaan. Hän osti epäedullisesti ja menetti silloin. Eikä toinen kauppa onnistunut sen paremmin.
Vuoden hipulla jäi hänelle 3,000 ruplasta jälelle ainoastaan 25, ja nyt hänen täytyi renkinä palvella. Hän joi jo aikasemmin, mutta nyt päivästä päivään yhä enemmän.
Erään vuoden hän oli eläinkauppiaitten isännöitsijänä, mutta hän joi ja pantiin pois. Sitten hän sai paikan myyjänä, mutta kun hän teki virheitä laskuissa, pantiin hänet pois. Menisikö hän nyt kotiin? Jo sellainen ajatus täytti hänet vihalla. »Eläkööt he ilman minua. Poikakaan ei ole ehkä minun lapseni«, ajatteli hän.
Sitten hän meni yhä alaspäin. Milloin hän etsi paimenen paikkaa, milloin ei saannut sitäkään.
Mitä surullisemmaksi hänen elämänsä tuli, sitä ankarammin hän syytti siitä vaimoaan.
Vihdoin hän tarttui matkustajasauvaan. Hän hankki itsellensä saappaat ja sokeria ja lähti, kahdeksan ruplaa taskussa, ensin Kiieviin ja sitten Kaukaasiaan.
Sitten päätti hän lähteä kotiin, omaan kyläänsä. »Hän on ehkä kuollut, tuo koira! Tahi jos hän elää, tahdon ennen kuolemaani hänelle kaikki sanoa. Hänen täytyy tietää, tuon riettaan mitä hän on minusta tehnyt«, ajatteli hän.
Kun hän oli heikko, tarvitsi hän 200 virstaan kaksi viikkoa. Ja nyt hän oli täällä tavannut Agafian, josta hän ei tiennyt, että se oli hänen tyttärensä, ja jolta hän oli käden taittanut.
Hän teki niinkuin Agafia oli hänelle neuvonut. Saavuttuaan Zinowiewin taloon pyysi hän yösijaa, joka hänelle myöskin kernaasti myönnettiin.
»Sinua paleltaa, ukkoseni. Tule uunille«, sanoi vanha, sydämmellinen vaimo — talonemäntä, joka oli pöytää kattamassa.
Agafian mies, nuori mies istuutui pöytään. »Miten läpimärkä sinä olet! Juohan nyt oikein.«
Pian toi Agafia maitotuopin.
Korneita kutsuttiin teetä juomaan. Hän laskeutui alas ja asettui penkin kulmaan. Hänelle annettiin kuppi ja sokeripala.
He puhuivat ilmiöstä ja sadoista. Ohra ei ollut kasvanut hyvin ja perunat pellolla olivat myöskin kuivaneet, kun ei ollut kunnollisesti satanut.
Kun nuori emäntä ojensi hänelle kupin, kysyihän: »Eikö kätesi ole suora?«
»Lapsena taitettiin häneltä käsivarsi. Oma isänsä on tahtonut meidän Agafiamme tappaa«, sanoi vanha rouva.
»Ja minkä vuoksi?« Katsellessaan nuoren vaimon kasvoja muisti hän äkkiä Viliä ja hänen sinisiä silmiään, ja kätensä, jolla hän piti kiinni teevatia, vapisi niin kovasti, että hän kaasi puolet teetä lattialle.
»Hänen isänsä Kornei Wasiljewitsch — hän eli Gaissa —, oli intohimoinen mies. Eräänä päivänä vihastui hän vaimoonsa niin, että pieksi häntä ja teki tämän raajarikoksi.«
Kornei vaikeni ja katseli tuuheain silmäripsien alta väliin miestä, väliin Agafiaa.
»Mutta miksikä?« kysyi hän vihdoin puraisten samalla palan sokeria.
»Kuka tietää? Hän teki sen erään renginvuoksi. Muutoin hän oli erakko ihminen meidän kylässämme ja on kuollut tässä talossa.«
»Onko hän kuollut?« kysyi Kornei yskien.
»Aikoja sitten.«
»Ja mitä tuli isästä.«
»Hän on kai jo kuollut. Hän joi myöhemmin kovin. Siitä on jo viisitoista vuotta.«
»Enemmänkin«, lisäsi Agafia. »Äiti ainakin sanoo niin.«
»Etkä sinä vihaa häntä käsivartesi vuoksi.«
»Kuinka sitä tekisin? Hänhän ei kuitenkaan ollut kukaan vieras, vaan isäni! Mutta juohan, että lämpenet. Kaadanko?«
Kornei ei vastannut vaan huokasi.
»Mikä sinulla on?«
»Ei mikään. Jeesus Kristus sinua siunatkoon.«
III.
Seuraavana aamuna hän nousi ylös ennen muita. Hän laskeutui uunilta, pukeutui suurella vaivalla ja tarttui laukkuunsa.
»Tekisit paremmin, jos jäisit meille aamiaiselle vaarikulta«, sanoi vanha emäntä!
»Kiitän sinua. Mutta minun täytyy lähteä.«
»No ota sitten pari kaakkua mukaasi. Pistän ne laukkuusi.«
Hän kiitti ja otti jäähyväiset.
»Jos toistamiseen kuljet tästä ohi, ja me olemme vielä elossa, niin poikkea taloon!«
Paksu syysusva peitti kaikki. Mutta Kornei tunsi tien hyvin; hän tunsi joka rinteen, joka pensaan, joka laitumen oikealla ja vasemmalla.
Gain kylä oli ennallaan. Ainoastaan alkuun oli uusia huoneita rakennettu. Muutamien puutalojen sijalle oli rakennettu tiilitaloja. Hänen kivitalonsa oli vielä sama; kattoa vaan ei oltu pitkään aikaan sivelletty ja nurkasta puuttui muutamia kiviä.
Hänen lähestyessään entistä taloansa tuli narisevista porteista hevosvaljakko, jota ajoi mustasilmäinen nuorukainen. Varmaankin Fedkan poika; aivan hänen silmänsä! ajatteli hän.
Hevosen takana juoksi tupsuhäntäinen koira, samallainen kuin hänen entinen Woltshakkinsa.
»Onkohan se Woltshak?« ajatteli hän. Silloin muistui hänen mieleensä, että siitähän oli jo kaksikymmentä vuotta.
Hän lähestyi taloa, nousi portaita ylös ja avasi porstuvan oven.
»Miksi et kysy ennenkuin sisään astut?« huusi hänelle naisääni vastaan.
Hän tunsi tämän äänen. Ja pian ilmestyi hän itse ovelle laihana, ryppyisenä, Kornei oli aina vaan ajatellut nuorta ja kaunista Marfaa, joka oli hänet pettänyt, jota hän vihasi ja jonka kimppuun hän tahtoi nuhdellen käydä. Ja nyt hän näki ainoastaan vanhan vaimon edessään.
»Se joka almuja tahtoo, kerjää ikkunasta«, sanoi hän kirkuvalla äänellä.
»Minä en tahdo mitään almuja«, sanoi Kornei.
»Mitä sitten tahdot?« Äkkiä hän vaikeni. Hänen kasvojensa ilmeestä näki, että hän oli hänet tuntenut.
»Kerjäläisiä ei täältä puutu. Mene herran nimessä eteenpäin!«
Kornei nojasi seinään ja katsoi häneen kankeana sauvaansa nojaten. Ja hämmästyksekseen tunsi hän, että viha oli hänen sielustaan kadonnut, viha, jota hän oli häntä vastaan monet vuodet kantanut; jonkunlainen liikutus valtasi hänet.
»Marfa kuoleman päivä tulee sinullekin.«
»Mene nyt!« sanoi hän kiivaasti.
»Sinulla ei ole siis mitään sanomista.«
»Minulla ei ole sinulle mitään sanomista. Mene herran nimeen! Mene! Sellaisia tyhjäntoimittajia kuin sinä on tarpeeksi.«
Nopein askelin meni hän takaisin huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.
IV.
Suurella vaivalla saapui Kornei illalla Andrejewkan luo ja pyysi Zinowiewilta yösijaa. Koko yön makasi hän kuumeessa. Hänen herättyään olivat kaikki jo työssä. Ainoastaan Agafia oli huoneessa.
»Tule rakkaani«, pyysi Kornei hellällä äänellä.
»Kohta vaari kulta! Tahdotko jo takin juoda. Ehkä kvassia?«
Hän tuli lasi mukanaan, mutta Kornei kääntyi pois eikä ottanut juomaa. Kasvot ylöspäin käännettyinä sanoi hän itseään liikuttamatta:
»Agafia, minun hetkeni on tullut. Minä valmistaudun kuolemaan. Anna sen vuoksi minulle anteeksi Kristuksen nimessä.«
»Jumala antaa anteeksi. Mutta ethän sinä ole minulle mitään pahaa tehnyt"
»— — Olen kuitenkin yhden, rakkaani — — — mene äitisi luo ja sano hänelle matkustaja — — —
Kornei itki.
»Oletko tajuissasi?«
»Olen. Sano hänelle, eilinen matkustaja — tahtoi — häneltä ottaa jäähyväsiä.«
Laihalla, kuihtunella kädellään veti hän rintataskustaan paperin ja antoi sen hänelle.
»Kun sinulta kysytään, niin anna tämä: minun sotilaspassini — Jumalan armo pesköön pois minun syntini — —«
Hänen kasvoihinsa tuli juhlallinen ilme.
»Kynttilä!« hengähti hän hiljaa.
Agafia ymmärsi, otti kynttilän alttarilta, sytytti sen ja ojensi sen hänelle. Sitten hän pisti paperin hänen laukkuunsa.
Kun hän kääntyi, oli kynttilä pudonnut; silmät eivät enää nähneet, rinta ei enää kohonnut. Agafia teki ristinmerkin, sammutti kynttilän ja peitti hänen kasvonsa.
Koko tänä yönä ei Marfa voinut maata ajatellessaan Korneita. Varhain seuraavana aamuna kiirehti hän Andrejewkan luokse, mihin Kornein piti lähteä. »Minä menen häntä tervehtimään«, ajatteli hän, »ja me otamme hänet kotiin ja vapahdamme siten itsemme kaikesta synnistä.«
Tyttärensä talon luona hän huomasi suuren ihmisjoukon. Kaikki jo tiesivät, että rikas Kornei Wasiljew oli köyhänä kulkijana kuollut tyttärensä luona. Vaimot nyyhkivät, itkivät ja valittivat.
Kun Marfa tuli huoneeseen tekivät he hänelle tietä ja hän näki pyhimyksenkuvan alla kookkaan, liinaan käärityn ruumiin jonka vierellä Filip Konowitsch, ainoa kylässä, joka osasi lukea — luki kuolinrukousta.
Oli liian myöhäistä anteeksi antaa ja myöhäistä anteeksiantoa pyytää. Ja hänen totisista kasvoistaan, joissa kuoleman majesteetti asui, ei voinnut huomata, oliko hän anteeksi antanut vai ei — — —
Lukutupa 2-3/1910.
