Kirjallisia uutuuksia. Eino Leino on äsken saanut valmiiksi uuden nykyaikaisia oloja käsittävän romaanin nimeltä Olli Suurpää. Teos, joka ilmestyy kevään kuluessa Otavan kustannuksella, on kolmas ja viimeinen sarjaa Tuomas Vitikka ja Jaana Rönty. Julkaisemme tässä numerossa pienemmän otteen tästä huomattavasta kirjauutuudesta.
— — — Hän näki unta Suurpään kartanosta. Hän oli olevinaan siellä tuon naisen kera, jolla oli keltaiset silmäterät ja rikollinen päänmuoto. Hän oli näyttelevinään kaikkia kartanon merkillisyyksiä ylimmälle ystävälleen ja haastelevinansa näin valkeassa kesäyössä, käsi kättä vasten, kummun himmeän kuusen alla:
Tämä on minun kotini, täällä on minun syntymäsijani.
Lintu vieraiden viitojen, nyt tunnet minut.
Tätä hetkeä olen aina toivonut, aina pelännyt. Voisinko sinua koskaan tuoda tänne? Miltä kaikki täällä näyttäisi sinusta? Ja miltä näyttäisit sinä itse minun syvimpien syntymävaistojeni valaistuksessa?
Ja miltä minä?
Vuodet pitkät olen tuumaillut tätä matkaa ja aina sen ajatuksen jälleen karkoittanut mielestäni. Talvet pitkät olen vuoteellani piehtaroinut ja koettanut oikean kotini kuvaa pala palalta jälleen mielessäni sommitella.
Nyt ei minun enää ole tarvis tehdä sitä.
Se on tässä nyt kaikki, minun ympärilläni, sinun edessäsi. Kaikki kuin avattu kirja. Sinun ei tarvitse muuta kuin selailla sen lehtiä ja lukea sitä.
Se kirja olen minä.
Se minä, jota itse olen pelännyt ja peittänyt, pois ajanut, taas maanittaen takaisin toivotellut. Se minä, joka on syvempi kuin kaikki muut minuudet ja jonka päällä ne muut vain pintakuplina kuljeskelevat.
Lue! Se on tässä sinun edessäsi.
Tuo järvi ori minua ja nämä kuuset minua, minua ovat koivujen varjot vedessä ja vastarannan metsän takaa kuuluva epämääräinen koskenkohina. Mutta täytyy olla hyvät korvat sitä kuullakseen.
Minua on tuo laituri ja tuo uimahuone, tuo sauna ja ruokoranta niemen päässä. Myöskin kaikki nämä rakennukset ovat minua. Enin kuitenkin minua on tämä valkea kesäinen yö vanhassa Suurpäässä, kuten tätä kartanoa taidetaan minun mukaani nimittää! ...
Metsä nukkuu, lahti nukkuu. Kaikki ihmiset talossa nukkuvat. Ei ketään muita valveilla kuin minä. Sinäkin varmaan nukut.
Kuuletko tuon surisevan sääsken, joka juuri istahtaa kädelleni? Meidän lempemme lintu se on. Kohta se imee vereni minusta.
Ei ole yö eikä päivä. On iankaikkinen, valoisuus, ilman alkua, ilman loppua. Silloin tällöin vain uninen yölintu äännähtää. Joskus kilahtaa varsankello lahden tuolta puolen.
Mutta koski metsän takana humisee lakkaamatta. Täytyy olla hyvät korvat, sitä kuullakseen.
Se ei ole mikään tavallinen koski näet. Se on jumalan koski, pyhyyden ääni luonnossa ja ihmissydämissä.
Se soi välistä kovemmin, välistä hiljaisemmin. Joskus tuntuu se kokonaan tauonneen. Mutta se soi aina. Täytyy vain olla kyllin tyyntä ja valkeata ympärillä sitä kuullakseen.
Eikä tuo koirakaan, joka tuolla järven takana jossakin hyvin kaukana haukahtelee, ole mikään tavallinen tiisti. Se on loihdittu koira, sadun ja tarinan tuttu. Se haukkuu sinnepäin, missä kuolema kulkee, ja aavistaa salaiset kammot, jotka kyliä ja kartanoita lähestyvät. Se on Lapin koira, pyhä pystykorva, pohjolan valkeassa hämärässä.
Täällä on ilma täynnä taikaa ja ennusmerkkejä.
Kuinka en siis minä myös olisi loihdittu, kuinka en sinuakin taiotuksi toivottaisi? Eihän tämä ole ollut minulle mikään tavallinen matka. Pikemmin on se pyhiinvaellus taivaan ratoja myöten, toivioretki onnen kultaiselle kukkulalle. Vai helähtääkö hiekka allasi missään niinkuin täällä? Vai lepattavatko haavanlehdet —?
Eivät missään niinkuin täällä! Sillä täällä ne lepattavat aina.
Väärin ne sanovat, jotka väittävät niiden omaa kevyttä mieltään leikamoivan. Elleivät ne näet aina leikkisi, itkisivät ne itsensä keltaisiksi ja kuolisivat siinä silmänräpäyksessä. Niiden täytyy aina karkeloida, jos niiden mieli kestää kaikkea sitä kauneutta ja sydänalaa hiukaisevaa surunvoittoisuutta, joka niiden ympärillä vavahtelee helmassa valkean yön.
Ne ovat kaikki minun mielialojani. — —
Päivä 11/1908
