Rakasta ammattiasi!
Nuorisolle Emile Faquet'n mukaan.
Jokaisen on valittava nuoruudessaan ammatti. Minä tahdon sanoa teille mitä sitte on tehtävä, kuin ammatti on valittu.
Monta avioliittoa solmitaan rakkaudesta, mutta on monta semmoistakin, jossa rakkaus tulee vasta jälessä. Samoin voimme rakastaa työtämme jo ennen kuin sitä oikein tunnemmekaan, me voimme omata sille itsemme sydämen koko hehkulla; ja silloin voimme toivoa löytävämme siinä onnemmekin. Mutta me voimme joutua asianhaarain pakosta semmoiseenkin ammattiin, jota emme ollenkaan ajatelleet. Mutta molemmissa tapauksissa vallitsee sama sääntö. Joko olemme itse valinneet ammattimme tahi ei, joka tapauksessa meidän tulee sitä rakastaa koko sydämemme lämmöllä pitämättä sitä ainoastaan väliaikaisena, jonka ensi sopivassa tilaisuudessa vaihdamme johonkin parempaan.
Väitetään ettei kaikkia ammatteja voi rakastaa. Se kuitenkin on suuri erehdys. Kaikki kunnialliset ammatit tuottavat «vilpittömälle harjoittajalleen paljon iloa ja ja ennen kaikkea sielun terveyttä.
Rakastaa ammattiansa on hyve. Me irtaudumme kokonaan itsekkäästä omasta itsestämme jonkun meitä korkeamman palvelukseen — me siis innostumme. Vältämätöntä on että me omaamme itsemme tehtävällemme aivan samalla tavalla luin isänmaalle tai uskonnolle. Siten vältämme tuon suuren kiusauksen keskittää pyrkimyksemme ainoastaan omaan itseemme.
Ja kaikki ammatit ovat innostumisen arvoisia. ”Vaikkapa valmistamme ainoastaan nuppineuloja, niin meidän pitää antautua innolla tehtäväämme”, on eräs englantilainen siveysopin tutkija sanonut, ja niissä sanoissa lausunut suuren totuuden. Ei ole niin vähäpätöistä ammattia, ettei siihen kannattaisi antautua täydellä innostuksella. Me emme ole koskaan liian hyviä tehtäväämme, vaikkapa olemmekin kernaat niin luulemaan, emmekä voi koskaan tulla edes kyllin hyviksi. Isä Letourneur sai aikoinaan koko Pariisin juoksemaan siihen kirkkoon, jossa hän saarnasi ”Mitä merkillistä siinä papissa oikeastaan on?” kysyi kuningas Ludvig XIV tämän johdosta Boileaulta. ”Teidän majesteettinne tietää”, «vastasi tämä, ”että koko maailma juoksee uuden perään. Isä Letourneur on pappi, joka saarnaa evankeliumia.” — Siinäpä se! Letourneur'illa oli kyllä suuret puhujan lahjat, mutta varsinaisesti hän vei voiton virkaveljistään sillä, että hän oli kokonaan ja vilpittömällä innostuksella antautunut kutsumukseensa.
Meillä on kullakin oma evankeliumimme saarnattavana. Meillä on kullakin vaatimaton toimemme suoritettavana ja tarjottavana hänelle, joka meitä kaikkia tuomitsee. Saarnatkaamme sen vuoksi vilpittömästi kukin evankeliumiamme innostumalla työhömme, tuohon vähäpätöiseen ammattiimme!
Rakastaa ammattiansa on rakastaa järjestystä ja antautuu jollekin meitä omaa itseämme korkeammalle. 17 vuosisadan lopulla eli maan kuulu suurretieteilijä Dranam. Oppineet virkaveljensä kehoittivat häntä ”laajentamaan näköalaansa” ottamalla osaa niihin uskonnollisiin väittelyihin, jotka siihen aikaan kiihottivat mieliä koko Euroopassa. Mutta hän vastasi: ”Ei, herrani, ne asiat minä jätän jumaluusoppineille ja paaville, mutta suure tieteilijän asia on mennä taivaaseen suorinta viivaa myöten”. Hän oli oikeassa – hän tunsi lyhyimmän tien kahden pisteen; s. o. elämänkatsomuksen ja taivaan, välillä.
Kainous on yhtä välttämätöntä ihmiselle kuin sen vastakohta ylpeys. Kainous koettaa hävittää persoonallista itsenäisyyttä ollen vahingoksi sekä itsellemme että muille; ja siksi on ylpeys tarpeen. Ylpeys taas johtaa suorinta tietä ylimielisyyteen; ja siksi on kainous turpeen. Mutta rakkaus ammattiin sovittaa nämä vastakohdat. Se sallii meidän olla lainoja omaan itseemme nähden, mutta ammatti sallii meidän olla ylpeitä itse ammattiin ja koko ammattikuntaan nähden, antaen inhimilliselle ylpeydelle oikeutetun tyydytyksen.
Rakastakaa sen vuoksi, nuoret, ammattianne, katsomatta sitä koskaan vähäarvoiseksi. Mikään kunniallinen ammatti ei ole vähäarvoinen. Täydellistä tasa-arvoisuutta ei koskaan saavuteta ihmisten kesken, mutta ammattien kesken se on olemassa. Kaikki ammatit ovat yhtä arvokkaita, sillä kaikki ovat tarpeellisia. Tarpeettomat ammatit häviävät itsestään. Mutta jos kaikki ammatit ovat yhtä tarpeellisia, seuraa siitä myös, että ne ovat saman armoisia inhimillisessä yhteiskunnassa, joka tarvitsee niitä kaikkia. Se on oikeata kansanvaltaisuutta, joka mittaa jokaista yksilöä sen mukaan kuinka kukin on hyödyksi yhteiselle parhaalle ja joka tekee eroitusta ainoastaan niiden välillä, jotka hyödyttävät ja jotka eivät hyödytä yhteistä parasta.
Mitä siis ammattisi lieneekin, niin koeta oppia huomaamaan mitä ammatissasi sitoo sinua koko ihmiskunnan suurtyöhön ja kehitykseen. Koeta huomata että sinunkin vähäarvoisessa tehtävässäsi on jotakin yleistä, koska se on rengas inhimillisen työn suuressa vitjakkeessa. Ainoastaan tämmöisenä renkaana on yksityisen ihmisen elämällä ja ammatilla merkitystä.
Sen vuoksi: rakasta ammattiasi!
Uusimaa n:o 101 24.12.1897.
