O. V-nen - Väinö Katajan Lain varjolla










Väinö Kataja: Lain varjolla, romaani Perä-Pohjolasta. Sivuja 219, hinta 2:75. Kustansi Arvi A. Karisto.


Väinö Kataja on hankkinut itselleen merkittävän aseman suomalaisessa kirjallisuudessa. Hän ei ole tosin mikään uranuurtava kirjailija-personallisuus, mutta hänen lukijapiirinsä suurenee sitämukaa kuin hänen teoksiinsa tutustutaan. Hän ei häikäise, vaan lämmittää. Hän ei kerro uudenaikaisen ihmisen maailmantuskasta ja sielun ristiriidoista, vaan hän on ottanut elämäntehtäväkseen avata nähtäväksemme kylmä ja karu, hänelle rakas Perä-Pohjola luonteineen, taistelevine ihmisineen. Ja hän on käynyt antaumuksella tehtäväänsä. Hän on astunut syrjästä katsovan taidekirjailijan jalustalta alas kansan keskelle ja on sen puolesta huutavanäänenä. Varsinkin hänen viimeistä teostaan, »Lain varjolla», lukiessa sen huomaa.

Kertomuksen keskus on Perttu Viraniemi. Hän on kasvanut kodissa, jonka ankaran uskonnollisen isän välinpitämättömyys talonasioista on saattanut velkaiseksi. Perttu, jota kuvataan hiljaiseksi, hyväksi ja samalla edistyneeksi maanviljelijäksi, koettaa tehdä työtä voimainsa takaa saadakseen talon vapaaksi velkataakasta. Hän raivaa soita ja niittyjä, toivoen ett'ei toinen niitä anastaisi kuten viljavan Hopeasaaren. Mutta hänen paha- taikka oikeammin hyvä-vikansa on se, että hän ei rohkea nousta tuota toista, kauppanylkyriä Lommaa vastaan. Perttu tietää tämän kavalat vehkeet, pelkää niitä, joutuen epätoivoon. Rohkaisijana hänellä on Hanna, Viraniemen tuleva emäntä. Hanna kehoittaa Perttua lähtemään pois kavalain ihmisten parista, ollen yhtäkaikki valmis kerallakulkijaksi, mutta Perttu on vielä sydänverellään kiinni kotoisessa maaperässä. »Ei ole Ameriikka sitten mitään verrattuna omaan hauskaan kotiimme. Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa.» Yksin valvoessani kuvailen sitä hauskaa, kun keväisin menemme yhdessä Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon.» Mutta Pertulle ei sitä suotu. Lomma, joka on koonnut huostaansa kaikki Viraniemen velat, anastaa niiden tukkeeksi lain varjolla Pertun monivuotisella aherruksella nostaman talon. Side kotimantuun on nyt Pertulta katkennut; se rakas hänen on jätettävä, mutta Hannasta, joka on enää hänen ainoa rakkaansa, saa hän uskaliaan seuralaisen Ameriikkaan. — Lomma ei kuitenkaan pääse nauttimaan saaliistaan: hän hukkuu yhtä häikäilemättömän poikansa kanssa.

Romani on puolustuskirja niille, jotka ovat pakoitetut muuttamaan vieraaseen maahan, ja samalla kehotus pysymään kiinni omassa mannussa. »Sillä olisihan täälläkin, olisi maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille! Ja taas oli Perttu näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin että erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa. Koska ehtisi sinne kuokka, koska aukaisisi aura soiden selkiä ja halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa ... kun vieraalle maalle ei parhaiden poikien hiki valuisi.»

Kun kirjailija on tahtonut panna vastalauseen kaikkea sitä vääryyttä vastaan, jota Perttu saa kokea, on hän horjahtanut luonnekuvauksessaan kansankirjailijain äärimmäisyyteen. Perttu on niin mallikelpoinen ett’ei hänestä löydä minkäänlaista virhettä, ainoan hänen hyvyytensä, joka ei salli hänelle hituistakaan pohjalaiselle ominaista rohkeutta. Lommasta taasen saa turhaan etsiä vähäistäkään valopilkkua: hän on inhoittava muodoltaankin, juopon veristävine silmineen, samalla ahneuden ja viekkauden perikuva. Lukijan myötätunnon esineeksi käykin kovakohtaloinen Perttu ja hänen kerällään kärsivä ja taisteleva Perä-Pohjolan kansa.

Kirjan kieli on tyyntä ja rikasta, muotonsa puolesta ei täysin viimeisteltyä. Luonnon- samoin kuin tukkilaiselämän- ja Junnon likka -luonteen kuvaukset ovat teokselle eduksi; kansikuva sitävastoin ei ole sattuva.


O. V—nen.





Raataja 1-2/1910.