Taidemietteitä.
Suuren yleisön taide tätä nykyä kulkee kehityssuuntaan, joka on sangen selväleimainen. Se trivialiseerautuu. Aikamme mainiot keksijät ovat kaikessa viattomuudessaan tarjonneet tälle trivialiseerautumiselle oivalliset välikappaleet: posetiivin, gramofonin, kinematografin. En rupea pitemmältä valittamaan niitä korvakalvojemme tuskia, joita meille tuottavat kaksi ensimainittua kiusankapinetta. Jokainen kuulohermonsa joltisessakin kunnossa säilyttänyt henkilö on saanut niiden tuskastuttavaa vaikutusta tuta. Ja alttiina sille ei ole ainoastaan julkisilla paikoilla, kaduilla ja ravintoloissa käyskentelijä, se ahdistaa meitä porraskäytävissä ja tunkeutuu työkammiommekin pyhään hiljaisuuteen. Milloin joku italialainen »sankaritenori» gramofonista kiljuu bravuuri-aariaansa, milloin taas joku Etelän poika pihalla panee ulvomaan kuluneen ja epävireisen posetiivinsa, kaiuttaen ilmoille jo enemmäksi kuin klassilliseksi käynyttä oopperasäveltä. Tässä ei edes ole sitä lieventävää traagillisuuden vivahdusta, millä viihdytämme mieltämme kuullessamme ala- tai yläkerrassa pianolla rääkättävän Chopinia tai jotain muuta sävelmestaria.
Seuraa sitten kinematografi. En aio nousta vastustamaan arvoisassa pääkaupungissa kukoistavia elävienkuvien teattereita, joiden luku taitaa lähetä viittäkymmentä. Pois se! Käynhän itsekin joskus elävissä kuvissa, silloin kun taide-elämämme yksitoikkoisuudessa haen ajanvietettä. Enkä minä suinkaan kunnon kansalaisilta tahdo riistää leipäpalaa ja toimeentuloa. Eläkööt kaikki rehelliset ammatit!
Runsaana rehoittava, yhä runsaampana esille versova kinematografitaiteemme vain herättää minussa muutamia ajatuksia. Ajatuksia? — tämä taide-ala, joka ei yleisöltään vaadi juuri mitään ajatustyötä.
Teatterijohtajana ollessani eräs henkilö kehoitti minua välttämään psykologisten kappaleiden esittämistä; — sillä, — näinhän selitti, — niissä täytyy niin paljo ajatella, ja se on niin rasittavaa. —
Mikä ihanteellinen ennätys siis tuo elävien kuvien saavuttama, ett'ei nimittäin tarvitse niitä katsellessa ajatustaan rasittaa. Ohjelma selittää jo edeltä kunkin »draaman» pääsisällyksen. Lisäksi opastaa meitä tarkemmin silmiemme eteen heijastettu teksti kaikkea ymmärtämään, mikä ikinä esitetyissä kuvissa voisi jäädä epäselväksi. Tässä suhteessa europpalaisilta eläviltä kuvilta vie voiton ainoastaan kiinalainen teatteri, missä johtaja joka näytöksen edellä yleisölle selostaa sisällyksen. Mutta ei siinä kyllin. Vielä joka näytöksen lopulla hän astuu esiin ja selittää mitä on esitetty, arvatenkin sen varalta, että tuo esitetty näytös joihinkin heikomman yleisöaineksen aivolokeroihin on voinut luoda epäselviä käsitteitä.
No niin! Mutta europpalaisiin oloihin nähden kinematografin ajatustyötä säästävä aulius on suorastaan ihastuttava. Tosin tähän asti on useissa kinematografiteattereissa kankaalle heijastettu opasteleva teksti ollut vieraskielinen. Mutta tästäkin hankaluudesta alkavat monet mainittujen teatterien johtajat vapauttaa yleisöään.
Elävät kuvat tarjoavat vielä useita muita suuria etuja. Paikkojen hinnat ovat vaatimattomat. Markasta istuu jo gentlemannien sijoilla, ja ken saa irti viisikolmatta penniä, voi ostaa itselleen puolentoista tunnin kestävän »taidenautinnon». Ja kuinka paljon ehtiikään nähdä tällä ajalla! Käyhän kaikki huimaavan nopeasti. Kaikissa »toimivissa» henkilöissä tuntuu olevan elohopeaa tai sähköä. Siinä ei kuhnustella. Rakkaudenselitykset ja suudelmatkin suoritetaan pikajunavauhtia nopeammin. Tämä luonnollisesti täydelleen vastaa hermostunutta ja monihommaista aikaamme. Kuka nyt sitten lopulta enää katsoo joutavansa uhrata kolme tai neljä tuntia teatterinäytäntöön, kun elävissä kuvissa tunnissa, korkeintain puolessatoista saa nähdä useita »näytelmiä», jopa lisäksi vuoroin huvi- ja murhenäytelmiä?
Huomautin jo miten suuri on näiden »taidelaitosten» luku hyvässä kaupungissamme. Epäilemättä tämä yhä kasvamistaan kasvaa, eikä liene se aika kovin kaukainen, jolloin se on noussut satoihin. Viimein epäilemättä ei ainoastaan joka kadulla, vaan myös joka talolla on oma kinematografiteatterinsa. Ja huippukehitys kai on se, että kullakin yksityishenkilöllä yhteiskunnassamme on oma, varallisuuden mukaan kooltaan vaihteleva, kinematografinsa, joka muun muassa illoin pannaan toimimaan omistajan vuoteessaan tavoitellessa unen päätä, ja jonka palvelijatar aamusin panee näyttelemään isännälleen aamukahvia tarjotessaan.
Silloin epäilemättä meillä »näyttämötaiteellisissa» pyrkimyksissä ollaan kultuurimaiden tasalla, ehkäpä kaupunkimme tässä suhteessa on maailman ensimäinenkin.
Enhän siis edellä ole vastustanut tätä meidän arvoisan kaupunkimme enimmin suosittua draamallisen taiteen muotoa. Olenhan vaan tuonut esiin muutamia sen huomattavia ja edullisia puolia. Näitä voisi vielä runsaasti lisätä.
Ja optimistinen tulevaisuus-perspektiivini ei liene aiheeton, kun en saata huomata tälle näyttämötaiteen alalle meillä ilmestyvän vaarallista kilpailijaa. Sillä näin paljoa puoleensavetäväisyyttä tuskin puhenäyttämömme kykenee aikaan saamaan. Ainakin sen taiteellinen vetovoima tuntuu vastaiseksi vaarattomalta kilpailijalta.
Jalmari Hahl.
Päivä 1/1911.
