Metsässä
Kirj. Rudyard Kipling.
Kertomus Intiasta.
Intian keisarikunnan suuren hallituskoneiston kaikista pyöristä ei mikään ole niin tärkeä kuin metsätalousdepartementti. Sen käsissä on koko Intian metsienhoito, tahi, oikeammin sanoen, tämä hoito on kerran joutuva sen käsiin, kunhan hallitus on saanut tarpeeksi varoja. Sen virkamiehet käyvät alinomaista taistelua hietasärkkiä ja lentohiekkakenttiä vastaan saartaen ja padoten niitä ja estäen niiden, leviämistä monenmoisilla ruohoilla ja havumetsällä. Heidän on vastattava kaikista tukkipuista Himalajan kruununmetsissä samoin kuin alastomista kalliokyljistä, joiden onkaloissa ja kuivuneissa jokien uomissa monsuunituulet raivoovat. He kokeilevat lukuisilla uusilla puulajeilla ja koettavat kaikin mahdollisin keinoin saada sinisen kumipuun juurtumaan ja kasvamaan maassa, jotta se mahdollisesti karkottaisi rämekuumeen paikkakunnalta. Alankomailla on heidän pääasiallisimpana tehtävänään katsoa, että tiet ja säästetyt metsät ovat kunnossa, niin että kuivan ajan tullessa ja eläinten alkaessa nääntyä, kylien karjalaumat voidaan laskea metsään ja antaa alkuasukkaiden poimia sieltä riissiä. He karsivat puista polttoaineet niiden rautateiden varsilla, joilla ei käytetä kivihiiliä; he laskevat tuiki tarkkaan uusien istutusten tuottaman hyödyn; he ovat ylä-Birman tekumpuumetsien, itäisten viidakkojen kautsukkipuiden ja etelän väriomenain lääkäreitä ja kätilöltä. Eivätkä he milloinkaan saa suoritetuksi mitä tahtovat, tarpeellisia määrärahoja kun ei ole.
Mutta metsävirkamies, joka ammattinsa takia joutuu kauaksi valtateistä ja asutuilta seuduilta, oppii sen vuoksi ymmärtämään muutakin kuin vain metsänhoitoa. Hän oppii tunteinaan viidakon asujamet, niiden elämän ja tavat, sillä hän tapaa tiikereitä, karhuja, leopardeja ja villejä koiria sekä kaikenmoisia sarvekkaita otuksia, ei kerran tai pari useampain päiväin ajon jälkeen, vaan tuon tuostakin virkatehtävissään toimiessaan. Suuren osan aikaansa viettää hän satulassa tai teltin katon alla — hänestä tulee nuorten taimien ystävä, karkeatekoisten metsänvartijain ja pitkätukkaisten metsästäjäin toveri — kunnes lopulta metsä, palkkioksi hänen huolenpidostaan vuorostaan lyö häneen leimansa, ja hän herkeää laulamasta niitä rumia laulujaan, joita kerran maailmassa Nancyssä ollessaan oppi, ja tulee itse yhtä hiljaiseksi kuin metsän vaiteliaat asujametkin ovat.
Gisborne oli jo neljän vuoden ajan ollut metsävirkamiehenä. Alussa hän piti ammatistaan yli kaiken, koskapa hän siten sai tilaisuutta ulkoelämään hevosen selässä ja koskapa se antoi hänelle valtaaja arvoa. Sitte tuli aika, jolloin hän yhtä intohimoisesti sitä vihasi, ja jolloin hän olisi antanut vaikka vuosipalkkansa jos vain kuukaudenkin olisi saanut nauttia Intian tarjoomasta seurasta. Sitte sai metsä hänet taas valtaansa, ja hän oli tyytyväinen sitä palvellessaan, saadessaan laajentaa metsäteitään, huomatessaan kuinka hänen nuoret taimensa hienon, vihreän usvan tavoin kuvastuivat vanhemman metsän tummempaa lehvikkoa vastaan, hän oli tyytyväinen saadessaan vaimentaa kuohuvan kosken valtavaa voimaa ja saadessaan seurata ja tukea metsän kamppailua äärimmäisillä laidoilla, missä se lopulta sortui ja kuoli korkean viidakkoruohon sitä ahdistellessa. Sitte ryömi metsä hiljalleen eteenpäin yli mustan kaskimaan, ja tyytyväisin sydämin hoivaili Gisborne upeita taimirivejään. Bungalonsa 1), ruohokattoisen kaksihuoneisen majansa oli hän rakentanut metsänlaitaan. Puutarhaa ei hänellä ollut, ja asunnoltaan ratsasti hän suoraan bambuvesaikon läpi roukhenin 2) sydämeen.
Hänen lihava muhamettilainen palvelijansa Abdul Gafur hoiti hänen talouttaan ja lörpötteli lopun aikaansa muiden alkuasukaspalvelijain kanssa, joilla oli majansa bungalon takana. Gisbornella oli kaksi tallirenkiä, kokki, vedenkantaja ja siivooja. Siinä kaikki. Pyssynsä hän voiteli itse ja mitään koiria hänellä ei ollut. Koirat, ne vain pelättivät eläimet karkuun, tuumi hän, ja hän oli mielissään voidessaan sanoa missä hänen kuningaskuntansa alkuasukkaat kuun noustessa kävivät juomassa, missä he päivän koittaessa söivät ja missä niiden leiri päivän kuumimpana hetkenä sijaitsi. Kaukana metsän sisässä oli metsästäjillä ja metsätyömiehillä majansa mutta heitä itseään ei Gisborne milloinkaan nähnyt bungalonsa lähettyvillä, paitsi jos joku kaatuva puu tahi villipeto oli jotakin heistä vahingoittanut. Hän eli elämäänsä ypöyksin.
Keväällä puhkesi puihin ensin joku uusi lehti, mutta sitte oli metsä taas kuiva ja liikkumaton ja odotteli sadetta. Mutta öiden pimeässä hiljaisuudessa alkoi kuulua houkutushuutoja ja tuhansia muita ääniä: oksien rapinaa, niiden katketessa tiikerien hurjasti taistellessa, kiimaisen pukin käheätä kirkunaa, taikka jonkun vanhan villikarjun taukoomatonta puun sahaamista, sen teroitellessa torahampaitaan puun kylkeä vastaan. Sinä aikana sai Gisborne antaa muutenkin aniharvoin käytetyn kiväärinsä kokonaan olla käyttämättä.
Kesän tukahuttavassa kuumuudessa peitti koko metsän paksu auer, ja Gisborne tähysteli innokkaasti voidakseen nähdä muita savupilviä, jotka ilmaisisivat metsäpalon päässeen valloilleen.
Sitte tuli vihdoinkin sade tuulineen ja ukkosineen, vahvat sadekuurot peittivät aivan näkymättömiin koko rotikhenin ja puiden leveillä lehdillä rapisivat suuret pisarat yöt läpeensä. Vesi lotisi kaikkialla, tuuli ulvoi ja löi meheviä puuntaimia tuoretta ruohoa vastaan, salamat iskivät sinisen valkeita juovia lehdikön vihreään vaippaan, ja lopuksi tunkihe aurinko jälleen esiin, metsän seistessä siinä vihreänä ja lämpimästi höyrytessä kohti äsken pestyä taivasta. Mutta sitte tekivät lämpö ja pakkaset taas kaikki jälleen tiikerinväriseksi. Gisborne perehtyi roukhinsa elämään ja viihtyi erinomaisesti. Palkkansa hän sai kuukausittain, mutta rahoja hän ei sanottavasti tarvinnut. Setelejä kasaantui siihen pikku laatikkoon, missä hän säilytti latausvehkeitään ja kotoaan saapuneita kirjeitä. Jos hän joskus rahoihinsa koski, niin tapahtui se vain siksi, että hän tahtoi ostaa Kalkuttan botaanisesta puutarhasta jotain, tahi sitte antaa lahjan jollekin metsänvartijan leskelle, lahjan, joka oli paljon suurempi kuin Intian hallituksen hänelle miesvainajansa jälkeen myöntämä eläke.
Rahat ovat kyllä hyvät olemassa, mutta kostoa vaaditaan myöskin ja hän kostikin milloin vaan voi. Silloin tuli muutamana yönä sanantuoja, joka henki kurkussa kertoi erään metsänvartijan makaavan kaukana Kanyevirran luona pää murskattuna, ikäänkuin se olisi ollut joku munankuori. Päivän koittaessa läksi Gisborne etsimään murhaajaa. Vain matkailijat ja silloin tällöin joku nuori upseeri pääsevät Intiassa hyvän metsästäjän maineeseen. Metsävirkamies pitää skikariaan 3) osana toimestaan, eikä kukaan ole kuullut sanaakaan hänen urotöistään. Gisborne meni jalkasin paikalle, jossa kuollut oli tavattu. Vainajan leski makasi itkien ruumiin päällä kolmen miehen tutkiessa jälkiä vesisessä maassa. »Punainen se on», sanoi muuan heistä. »Tiesinhän minä, että se kerran oli lähtevä ihmisiä syömään, mutta olisi se löytänyt muitakin otuksia. Nyt siihen varmaan on mennyt itse piru.»
»Jos se punainen on, niin makaa se nyt ylhäällä kalliolla suojassa», sanoi Gisborne. Hän tiesi mitä tiikeriä he epäilivät.
»Ei nyt, Sahib, ei nyt. Nyt se juoksee hullun tavalla sinne tänne. Muistakaa, että kun ne kerran käyvät ihmisen kimppuun, niin seuraa sitä pian kaksi muuta ihmistä. Meidän veremme saattaa ne hulluiksi. Kyllä se on nyt jossain tässä läheistöllä.»
»Se on mennyt lähimpään metsänvartijan majaan», sanoi toinen. »Sinne on täältä ainoastaan neljä koosia 4). Wallah 5), kuka siellä?»
Gisborne kääntyi kuten muutkin. Kuivunutta joen uomaa pitkin näkyi astuvan mies, aivan alastomana muuten, paitsi että hänen lanteillaan oli kankaan kaistale ja päänsä ympärillä erään kiertokasvin valkeista, silkkireunaisista kukista tehty seppel. Niin äänettömästi astui tulija joen kuivuneen uoman soralla ja pikkukivillä, että Gisborne säpsähti, niin tottunut kuin hän olikin jälkiä seuraavain metsämiesten kuulumattomaan käyntiin.
»Tiikeri, joka on tappanut miehen», alotti vieras millään tavoin tervehtimättä, »on mennyt juomaan ja nukkuu erään kiven alla tuon vuoren takana.» Hänen äänensä kaikui kirkkaana ja sointuvana, eikä siinä ollut lainkaan alkuasukkaiden puheessa tavallista naukumista, ja kun hän kohotti kasvonsa ylös, niin oli niissä jotain, mikä pani näkijät arvelemaan, että hän oli joku metsään eksynyt enkeli. Leski taukosi valittelustaan ja tuijotti silmät ihmetyksestä pyöreinä vierasta, ruvetakseen sitte taas vahvistetuin voimin täyttämään velvollisuuttaan.
»Tahtooko Sahib että näytän, missä se on?» kysyi vieras.
»Jos olet siitä varma —» alotti Gisborne.
»Varma olen. Ei ole tuntiakaan siitä kun näin sen — sen koiran. Ei sen aika vielä ole ihmislihaa syödä. Sillä on vielä tusina terveitä hampaita mahtavassa kidassaan.»
Toiset miehet, jotka sillä aikaa olivat olleet polvillaan jäljillä, katosivat äkkiä tiehensä, peläten että Gisborne olisi käskenyt heitä seuraamaan mukaansa. Nuori vieras hymyili itsekseen.
»Tulkaa, Sahib!» huusi hän, kääntyi ja läksi.
»Ei niin nopeasti! Siinä tahdissa minä en pysy», sanoi valkea mies. »Seis silmänräpäykseksi! Kasvosi ovat minulle vallan tuntemattomat.»
»Eipä ihmekään. Vasta äsken tähän metsään saavuinkin.»
»Mistä kylästä olet?»
»Ei ole minulla mitään kylää. Tuolta kaukaa tulin.» Hän viittasi pohjaan päin.
»Mustalainenko siis?»
»En, Sahib; mihinkään luokkaan en kuulu eikä minulla myöskään ole isää.»
»Nimesi?»
»Mogli, Sahib. Entäs Sahibin oma nimi?»
»Tämä roukhen on katsantoni alainen – Gisborne on nimeni.»
»Mitä Sahib tarkoittaa? Pidetäänkö näistä puista ja ruohoista jotain huolta?»
»Juuri sitä tehdään, jotteivät sellaiset mustalaislurjukset kuin sinäkin saisi sytytetyksi tuleen tätä metsää.»
»Minäkö! Minä en milloinkaan tekisi viidakolle mitään pahaa, onhan se kotini!»
Hän kääntyi Gisbornea kohden vastustamattomasti hymyillen ja nosti sitte kätensä kehottaakseen toista olemaan hiljaa.
»Nyt, Sahib, tulee meidän käydä hieman hiljempaa. Ei ole tarvis herättää sitä koiraa, vaikkakin se nyt nukkuu sikeästi. Kenties olisi parasta että menisin yksin sitä kohden ja ajaisin sen Sahibin luo.»
»Allah! Ovatko nämä alastomat miehet alkaneet ajaa tiikereitä kuni karjaa?» puhkesi Gisborne lausumaan, hämmästyneenä miehen tavattomasta rohkeudesta.
Tämän huulilta kuului taaskin pidätetty nauru.
»No, tule sitte kanssani, ja ammu se suurella englantilaisella pyssylläsi niin kuin itse tahdot.»
Gisborne seurasi opastajaansa aivan kantapäillä, puikki puiden välistä, kompuroi, kiipesi ja ryömi, ja sai kokea kaikki ne kärsimykset, jotka viidakkomatkalla olevan osaksi tulevat. Hän oli purppuranpunainen ja hiki tippui hänen otsaltaan kun mogli vihdoin kehoitti häntä nostamaan päänsä ja katsomaan yli auringon paahtaman kallion pienen lammen rannalle. Siellä aivan vedenrajassa makasi tiikeri kaikessa rauhassa pitkällään ja nuoleskeli uneliaana puhtaaksi mahtavaa etukäpäläänsä. Se oli vanha urostiikeri, keltajuovainen eikä kovin kapinenkaan ja maatessaan siinä auringonpaisteessa teki se mahtavan vaikutuksen. Gisbornea eivät suinkaan vaivanneet mitkään typerät urheiluajatukset kun oli kysymyksessä tämäntapaisen miehentappajan surmaaminen. Nyt oli kysymyksessä vahinkoeläin, joka oli hävitettävä sukupuuttoon niin pian kuin suinkin. Hän odotti kunnes pääsi hengästyksestään, nojasi pyssynsä kallion kylkeen ja vihelsi. Pedon pää kääntyi hitaasti sinnepäin mistä ääni kuului. Matkaa pyssyn suusta ei ollut kahtakaankymmentä jalkaa, ja tyyneesti ja harkiten lähetti Gisborne luodin pedon lapaluun taakse sekä toisen aivan silmän alapuolelle. Sellaisella matkalla eivät suurimmatkaan luut suojele räjähtävältä luodilta.
»Hm, nahkaa ei maksa vaivaa ottaa», sanoi hän savun hälvettyä ja pedon maatessa siinä huohottaen ja potkien viimeisessä kuolonkamppailussaan.
»Koira on saanut koiran kuoleman!» sanoi Mogli rauhallisesti. »Siinä raadossa ei ole mitään ottamisen arvoista.»
»Entäs parta? Etkö tahdo ottaa sitä?» kysyi Gisborne, hyvin tietäen kuinka suuren arvon metsämiehet sille tavallisesti panevat.
»Minäkö? Olenko minä sitte joku saamaton viidakkoskikarri, jotta välittäisin mokoman vanhan tiikerin kuonosta? Antaa maata siinä. Tuossapa ovatkin jo sen vanhat ystävät.»
Heidän päänsä päältä kuului korppikotkan kirkunaa, kun Gisborne veti pyssystään tyhjät patruunat ja pyyhki hikeä kasvoiltaan.
»Ellet sinä ole mikään skikarri, niin mistä sitte olet oppinut sen mitä tiikereistä tiedät?» kysyi hän. »Ei ainoakaan skikarri olisi suorittanut tätä tehtävää paremmin.»
»Minä vihaan kaikkia tiikereitä», sanoi Mogli lyhyesti ja terävästi. »Antaako Sahib minun kantaa pyssyä? Arré, onpa se kaunis kapine. Mihin Sahib nyt menee?»
»Kotiin.»
»Saanko seurata mukana? En ole koskaan ollut valkoisen miehen majassa.»
Gisborne palasi takaisin bungaloohonsa, ja hänen edellään kulki pitkin, äänettömin askelin Mogli, jonka ruskea nahka kiilsi auringon paisteessa.
Hän katseli kovin uteliaana kuistikkoa, siellä olevaa kahta tuolia, hypisteli epäluuloisesti bamburuovosta tehtyjä sälekaihtimia ja meni vihdoin perimmäiseen huoneeseen, alinomaan käännellen päätään. Gisborne laski alas sälekaihtimen, jottei aurinko niin kuumasti olisi paistanut. Se putosi räsähtäen alas, mutta miltei jo ennenkuin se oli ikkunan alalaitaan ehtinyt, oli Mogli kadonnut ja seisoi ulkona kuistikolla. »Se on loukku», sanoi hän itsekseen ja hengitti kiivaasti.
Gisborne naurahti. »Valkoiset miehet eivät asettele mitään loukkuja ihmisille. Kyllä näkyy että tulet viidakosta.»
»Niin kyllä nyt huomaan — ei hän täällä ole mitään kuoppia eikä muita sen tapaisia, mutta en ole milloinkaan ennen nähnyt mitään tuollaista,» sanoi Mogli.
Sitte hän taas varpaisillaan tuli takaisin suurin silmin tuijottaen kaikkea, mitä huoneessa näki. Abdul Gafur, joka katti aamiaispöytää, silmäili häntä selvästi nähtävällä vastenmielisyydellä.
»Noin paljon puuhaa syömisestä ja siitä että syömisen jälkeen pääsee lepäämään!» virnisteli Mogli. »Kylläpä on meillä viidakossa paljon paremmat päivät. Mutta kovin ihmeellistä täällä kaikki on. Paljon on täällä kallisarvoisia esineitä. Eikö Sahib pelkää, että joku tulisi tänne varastamaan? En koskaan ennen ole nähnyt mitään näin ihmeellistä.»
»Vain viidakosta tuleva varas tahtoisi täältä jotain ottaa», sanoi Abdul Gafur, laskien lautasen pöydälle niin että paukahti. Mogli katseli silmät selällään valkopartaista muhamettilaista.
»Kun vuohet meidän puolessa pitävät liian suurta ääntä, katkaisemme niiltä kaulan», kuului hänen ystävällinen vastauksensa. »Mutta älä sinä sentään ole peloissasi, minä menen matkaani. Hän kääntyi ympäri, läksi ja katosi metsään. Gisborne katseli hänen menoaan nauraen, mutta huokasi lopuksi. Tavallisia jokapäiväisiä toimia lukuunottamatta ei juuri mikään kiinnittänyt hänen huomiotaan, ja siksi tämä metsänpoika, joka tuntui olevan yhtä perehtynyt tiikerin tapoihin kuin muut ihmiset koirain, olisi ollut hauska pitää, vaihtelun vuoksi.
»Olisipa hän jäänyt tänne, niin olisin saanut hänestä pyssyn kantajan, tuumi Gisborne. Ei tunnu enää hauskalta metsästellä yksikseen, ja tuosta miehestä olisi tullut mainio metsämies. Ihmettelen vaan kuka se mahtoi olla.»
Samana iltana istui hän ulkona kuistikolla tupakoiden ja yhä ajatellen vierastaan. Savupilvi kohosi hänen piipustaan. Kun se oli haihtunut, huomasi hän Moglin istuvan kuistikon kaidepuulla kädet ristissä rinnallaan. Kummituskaan ei olisi äänettömimmin saattanut sinne nousta. Gisborne säpsähti ja pudotti piippunsa.
»Roukhenissa ei ole ketään, jonka kanssa voisi puhua», sanoi Mogli. »Siksi tulin tänne.» Hän otti piipun lattialta ja antoi sen Gisbornelle.
»No», sanoi Gisborne pitkän vaitiolon jälkeen, »mitä uutta kuuluu roukhenista? Oletko taas päässyt jonkun tiikerin jäljille?»
»Nilgajit vaihtavat paraillaan laidunmaitaan, kuten uudenkuun aikana tavallisesti. Siat syövät Kanyevirran luona, sillä ne eivät koskaan tahdo olla yhdessä seurassa nilgajien kanssa, ja yhden imisian on leopardi tappanut korkeassa ruohikossa järven rannalla. Mitään muuta uutta en tiedä.»
»Ja kuinka olet kaikesta tästä saanut selvän?» kysyi Gisborne eteenpäin nojautuen ja katsellen vieraan silmiin, jotka välkkyivät tähtien heikossa valossa.
»Kuinka olen saanut siitä selvän? Nilgajihan tekee vanhan tapansa mukaan, ja ettei sika tahdo syödä samoilla paikoin kuin se, sen tietää joka lapsikin.»
»Minä en sitä tiennyt», sanoi Gisborne.
»Hi! Hi! Hi! Ja kumminkin tulee sinun — niin ovat majain miehet minulle sanoneet — pitää silmällä koko tätä roukhenia.» Hän nauroi itsekseen.
»Tuhmuuksien ja lapsellisuuksien lateleminen ei ole mikään konsti!» vastasi Gisborne harmistuneena hänen naurustaan. »Ei ole mikään konsti sanoa, että metsässä tapahtuu sitä ja sitä. Eihän kukaan saata näyttää, että sinä olet väärässä.»
»Mitä imisikaan tulee, niin olen huomenna näyttävä sinulle sen luut», sanoi Mogli aivan rauhallisena. »Ja mitä taas tulee nilgajeihin, niin ajan, jos Sahib istuu hetkisen, yhden niistä tänne. Ja Sahib saattaa kuulla mistäpäin se tulee, jos Sahib vaan tarkasti kuuntelee.»
»Mogli, sinä olet juoksennellut tuolla viidakossa ja tullut siellä hulluksi!» sanoi Gisborne. »Eihän kukaan ihminen saata ajaa nilgajeja mihin vaan tahtoo!»
.»Hiljaa — istukaa nyt hiljaa. Minä menen nyt.»
»Piru minut periköön, ellei tuo mies ole kummitus!» sanoi Gisborne, sillä Mogli oli kadonnut pimeyteen yhtä huomaamatta kuin oli tullutkin, eikä kuulunut ainoatakaan askeleen ääntä. Ylt'ympäri bungaloa levisi metsä sametin hienon vaipan tavoin tähtien kelmeässä valossa, kaikkialla oli niin hiljaista, niin hiljaista, että pieninkin tuulenhenkäys, joka puhalsi puiden latvoissa, kuului Gisbornen korvissa pienen lapsen tyyneltä hengitykseltä. Keittiössä alkoi Abdul Gafur silloin rämistellä lautasiaan.
»Hiljaa siellä!» huusi Gisborne asettuen kuuntelemaan siten, kuin ainoastaan metsän suureen hiljaisuuteen tottunut saattaa kuunnella. Pitääkseen yllä itsekunnioitustaan siellä erämaissa, oli hän ottanut tavakseen pukea itsensä uudelleen päivällisajaksi, ja nyt rapisi hänen kova paidanrinnuksensa joka henkäyksellä. Hän korjasi sitä pikkasen. Sitte alkoi tupakka käristä hänen piippunysässään, minkä vuoksi hän laski sen kädestään. Nyt oli vihdoinkin kaikki hiljaa ja äänetönnä paitsi tuulen hienot henkähdykset, jotka silloin tällöin suhahtivat puiden latvoissa.
Silloin kuului kaukaa, sangen kaukaa, suden ulvonnan hiljainen kaiku. Sitte vallitsi taas, kuten hän luuli, monen tunnin ajan kuoleman hiljaisuus. Lopulta, kun Gisbornen jalat jo olivat aivan kuoleutuneet, kuului kaukaa pienestä metsästä oksien rasahduksia, aivan kuin joku olisi siellä katkonut tieltään oksia. Hän luuli kuulleensa väärin, mutta pian uudistuivat rasahdukset.
»Lännestä päin se kuuluu», mumisi hän itsekseen, »joku on siellä liikkeellä.» Ääni alkoi kuulua vahvempaa ja lähempää — oksat ratisivat ja katkeilivat, kuului molskahduksia ja väliin taas hätääntyneen nilgajin karkeata ulvontaa, se kun kauhistuneena pakeni välittämättä lainkaan minne kulki, tai mihin tie vei.
Joku varjo syöksyi esiin puiden välistä, katosi jälleen metsän pimeyteen, tuli taas takaisin kovasti ulvoen, kuului maahan iskevien kavioiden kapsetta, ja yhtäkkiä sukelsi varjo esiin aivan Gisbornen edessä, niin että hän olisi melkein saanut siitä käsillään kiinni. Se oli suuri nilgajhärkä ylt’yleensä vaahdossa ja harja täynnä siihen sekaantuneita köynnöskasveja. Sen silmät välkkyivät bungaloosta tulevassa, tulen valossa, ja eläin vetäytyi hätääntyneenä taaksepäin huomatessaan verannalla miehen, lähti uudelleen pakoon ja juoksi pitkin metsän rinnettä, kunnes katosi pimeyteen.
Ensimäinen ajatus mikä Gisbornen sekavaan mieleen tuli, oli että tällainen metsän sinisen härän pelottaminen pois makuusijaltaan ihmisten katseltavaksi oli kovin häpeällistä.
Silloin kuuli hän takaansa pehmeän äänen:
»Se tuli tuolta järven luota; siellä se kulki laumansa etunenässä. Lännestä päin se tuli. Uskooko Sahib minua nyt vai pitääkö minun tuoda tänne koko lauma, niin että Sahib saa laskea ne? Pitäähän Sahibin tietää mitä hänen metsässään on.»
Se oli Mogli, joka jälleen oli asettunut kuistikon kaidepuulle. Hän hengitti vähän nopeammin kuin tavallisesti. Gisborne tuijotti häneen suu selällään. »Kuinka sinä menettelit?» kysyi hän.
»Sahibhan näki sen itse. Nilgaj pakeni tänne — pakeni aivan samoin kuin mikä muu ajettu härkä tahansa. Ha! Ha! Ha! Onpas sillä kerrottavana hauska juttu kun se palaa takaisin kotiinsa!»
»Mitään tämän tapaista en ole milloinkaan ennen nähnyt. Voitko sinä sitte juosta yhtä nopeasti kuin nilgaj?»
»Onhan Sahib itse nähnyt. Täytyykö minun näyttää Sahibille vielä kerta, mitä eläimet siellä metsässä tekevät, niin olen minä tässä, minä, Mogli. Tämä on hyvä metsä, ja minä tahdon jäädä tänne.»
»No jää sitte tänne, ja jos joskus tahdot ruokaa, niin sano vain palvelijalleni.»
»Sepä hyvä, minä pidänkin kovasti keitetystä ruuasta,» vastasi Mogli kiireesti.
»Kukaan ei voi sanoa, etten minä söisi keitettyä ja paistettua ruokaa niin kuin muutkin ihmiset. Minä tulen syömään sinun ruokaasi. Ja omasta puolestani niinä lupaan, että Sahib saa nukkua rauhassa yönsä ja ettei kukaan ole tuleva varastamaan Sahibin kallisarvoisia aarteita.»
Keskustelu päättyi tähän, sillä Mogli katosi taaskin. Gisborne istui kauan mietteissään ja tuloksena tästä mietiskelystä oli, että hän katsoi löytäneensä oikean metsämiehen ja metsänvartijan ihanteen, jommoista hän ja metsähallitus turhaan olivat aina etsineet.
»Minun on välttämättä koetettava saada häntä vastaanottamaan virka. Mies, joka tuolla tavoin osaa ajaa nilgaijeja, tuntee viidakon paremmin kuin viisikymmentä muuta. Hän on oikea ihme — mutta metsänvartija hänestä täytyy tulla, kunhan hänet vaan saisi jossain pysymään,» sanoi Gisborne.
Abdul Gafurin ajatukset sen sijaan olivat vähemmän suopeat. Iltasella hän Gisbornelle sanoi olevansa varmasti vakuutettu siitä, että tuollaiset vieraat, Jumala tiesi niistä tulleet ihmiset, varmasti olivat ammattivarkaita, jos he yleensä olivat jotain, sekä ettei hän omasta puolestaan välittänyt mokomista alastomista alkuasukkaista, jotka eivät edes tienneet miten käyttäytyä valkoisten miesten kanssa keskusteltaessa; Gisborne naurahti ja kehotti häntä menemään kotiin nukkumaan ja Abdul Gafur meni nuristen matkaansa. Mutta myöhemmin yöllä hän nousi ylös ja alkoi ruoskia kolmentoistavuotista tytärtään. Miksi, sitä ei tiennyt kukaan, mutta Gisborne kuuli hänen ärjyvän ja tytön itkevän.
Seuraavina päivinä Mogli tuli ja meni taas takaisin kuin varjo. Hän oli asettunut asumaan aivan bungalon läheisyyteen, metsänrinteeseen, ja väliin kun Gisborne meni kuistikolle raitista ilmaa hengittämään, saattoi hän nähdä Moglin istuvan kuun valossa otsa polvia vasten nojaten tai makaamassa pitkin pituuttaan puun oksalla kuni mikäkin metsäneläin. Silloin Mogli monesti lähetti hänelle tervehdyksensä ja toivotti hänelle hyvää yötä, tai kiipesi hän alas puusta ja alkoi kertoa jotain ihmeellisiä juttuja eläinten elämästä metsässä. Kerran hän meni talliin ja näytti siellä kovin tarkasti katselevan hevosia.
»Tuo osottaa», sanoi Gafur terävästi, »että hän aikoo varastaa niistä jonkun. Miksei hän rehellisen ihmisen tavalla ryhdy
mihinkään toimeen, kun hän kerran asustaa täällä metsän ympärillä? Täällä hän vaan tallustelee sinne tänne kuin villikameeli.»
Ja Abdul Gafur alkoi antaa Moglille määräyksiä aina kun vaan hänet tapasi, pani hänet tuomaan vettä tai nyppimään höyheniä päivälliseksi aijotusta linnusta. Mogli totteli ylimielisen välinpitämättömästi, nauroi ja oli edelleen yhtä iloinen.
»Mitään arvonimeä ei sillä ole!» sanoi Abdul Gafur. »Mutta kaikki se vaan tekee, mitä sen tekemään panee. Sahib pitää vaan varansa ettei se jonakuna päivänä tee liian paljon! Käärme on ja pysyy käärmeenä, ja viidakon mustalainen pysyy varkaana kunnes kuolee.»
»Vaikene kerrankin!» karjasi Gisborne. »Pidä sinä huolta omista tehtävistäsi ja kurita omiasi, mutta älä reuhaa niin tavattomasti. Sen kaiken saat tehdä, sillä minä tunnen tapasi. Mutta minun tapojani ja sitä, mistä minä pidän, sinä et tunne, ja siksi sinä et liioin saa pistää nenääsi mihinkään sellaiseen. Mies on nähtävästi hieman höperö.»
»Niin on, enemmänkin kuin höperö» mumisi Abdul Gafur. »Saa nähdä, kuinka tämä päättyy.»
Pari päivää myöhemmin läksi Gisborne asioilleen metsään, jossa hänen tuli viipyä kolme, neljä vuorokautta. Abdul Gafur, vanha ja lihava kun oli, ei pitänyt rasituksista ja siksi sai hän jäädä kotiin. Varhaisena aamuhetkenä ratsasti Gisborne matkaansa hiukan harmissaan siitä, ettei nähnyt metsäihmistään kuistikon edustalla valmiina seuraamaan mukana. Gisborne oli kiintynyt häneen — piti hänen nuorekkaasta voimastaan, hänen nopeasta, äänettömästä käynnistään ja siitä iloisesta, avoimesta hymyilystä, mikä aina oli hänen huulillaan, hänen täydellisestä oppimattomuudestaan mitä tulee sovinnaisiin seuraelämän kohteliaisuuksiin ja hänen lapsekkaista kertomuksistaan eläinten elämästä metsässä, joita Gisborne nyt jo uskoi. Tunnin ratsastettuaan kuuli hän äkkiä jotain ratisevan takanaan — Mogli juoksi hänen rinnallaan.
»Tällä kertaa riittää meille työtä noin kolmeksi päiväksi», sanoi Gisborne. »Meidän on mentävä nuoreen metsään.»
»Hyvä», sanoi Mogli. »Puita täytyy kohdella hyvästi, silloin kun ne ovat nuoria. Ne kasvavat nopeasti kun vaan saavat olla eläimiltä rauhassa. Meidän täytyy taas ajaa siat pois.»
»Taas? sanot sinä», lausui Gisborne hymyillen.
»Niin, ne kaivelivat maata ja mörisivät pikku salen-puiden luona eilen illalla ja minä karkoitin ne pois. Sen tähden minä en aamusella tullutkaan bungaloohon. Sikojen ei muuten tulisi lainkaan olla tässä osassa metsää. Meidän tulee pitää ne toisella puolen Kanyevirtaa.»
»Miksi et pysäytä pilviä, se olisi aivan yhtä helppoa! Mutta kuulehan nyt, Mogli, täällä sinä kuljeskelet ajelemassa metsän eläimiä ilman mitään palkkaa, etkä pyydäkään —»
»Onhan se Sahibin metsää», sanoi Mogli katsoen pikaisesti ylös. Gisborne nyökäytti päätään kiitokseksi ja jatkoi: »Eikö sinusta olisi hauskempaa saada hallitukselta palkkaa siitä, mitä teet? Sitte saisit eläkkeen, kun olet aikasi palvellut.»
»Olen kyllä ajatellut sitä», sanoi Mogli, »mutta metsänvartijat ja metsästäjät asuvat huoneissaan, joiden ovet ovat lukossa; minusta sellainen tuntuu kuin olisi joutunut satimeen. Mutta joka tapauksessa olen ajatellut —»
»Niin, tuumi vaan tarkasti asiaa ja sano sitte minulle. Mutta tähän pysähdymme syömään aamiaista.»
Gisborne hyppäsi alas hevosensa selästä, otti kotitekoisesta satulapussistaan esille eväänsä, ja Mogli laskeutui pitkälleen hänen viereensä tuijottaen ylös ilmaan.
Ikäänkuin puoliunissaan kuiskasi hän: »Sahib, onko Sahib käskenyt jonkun menemään valkoisella tammalla tänään ulos?»
»En, sillä se on niin lihava ja vanha ja lisäksi vielä ontuva. Miksi sitä kysyt?»
»Koska joku paraillaan ajaa sillä rautatielle vievää tietä pitkin. Eikä se olekaan mitään hiljaista menoa.»
»Juttua, täältähän on sinne kaksi koosia. Tikka se varmaankin on, jonka naputuksen sinä kuulet.»
Mogli varjosti kädellään silmiään.
»Tie kääntyy tännepäin; koosin päässä näkyy korppikotka ja ääni lentää yhtä nopeasti kuin lintukin. Pidämmekö vaaria?»
»Tyhmyyksiä! Ruvetako tässä kuumuudessa juoksemaan kokonainen koos metsästä kuuluvan äänen perässä.»
»Mutta onhan se Sahibin hevonen! Ajattelin vaan, jos minun pitäisi mennä ottamaan se kiinni ja tuomaan tänne. Ellei se ole Sahibin hevonen, niin ei silte väliä. Mutta jos se on, niin saa Sahib tehdä niin kuin tahtoo. Varmaa vaan on että sillä hyvin kovasti ratsastetaan.»
»Ja kuinka sinä menettelisit, jotta saisit sen tänne, senkin hupakko?»
»Onko Sahib unohtanut sen? Samalla tavoin kuin nilgaijienkin suhteen tietysti.»
»No, ala laputtaa sitte, koska sinulla on siihen niin hyvä halu!»
»Ei, ei minulla ollut aikomusta lähteä sinne juoksemaan!? Hän ojensi kätensä ikäänkuin kehottaakseen olemaan hiljaa, ja maaten selällään maassa, päästi hän kolme kertaa peräkkäin omituisen syvän kurkkuäänen, jommoista Gishorne ei milloinkaan ennen ollut kuullut.
»Se tulee varmasti», sanoi hän sitte. »Maatkaamme tässä varjossa odottamassa.»
Pitkät ripset laskeutuivat villien silmien yli, ja Mogli alkoi vaipua aamu-uneensa. Gisborne odotti kärsivällisesti. Varmaan oli Mogli hullu, mutta seuralaisena hän kuitenkin oli niin hauska kuin yksinäinen metsävirkamies koskaan saattaa toivoa.
»Hoh! Hoh!» sanoi Mogli puolinukuksissa ja silmät ummessa. "Nyt on ratsastaja pudonnut alas. No, sitte hän saapuu tamma ensin ja sitte mies.» Hän haukotteli ja Gisbornen ori alkoi hirnua. Kolmea minuuttia myöhemmin syöksyi Gisbornen valkoinen tamma satuloituna ja suitset suussa, mutta ilman ratsastajaa esiin hakkuuaukosta, missä he istuivat ja kiiti tallitoverinsa luo.
»Se on kovin märkä», sanoi Mogli, »mutta tämmöisessä kuumuudessa hiestyykin pian. Nyt saamme pian nähdä ratsastajan, sillä ei hän mies juokse niin nopeasti kuin hevonen — varsinkin jos hän on vanha ja lihava.»
»Allah! Mitä pirun konsteja tämä on» huudahti Gisborne hypähtäen pystyyn kuullessaan metsästä hätähuutoja.
»Älkää olko peloissanne, Sahib! Ei hän ole lainkaan vahingoittunut; mutta pirun konsteiksi hänkin on sitä sanova. Kuulkaapa nyt! Kuka se oli?»
Se oli Abdul Gafurin ääni, joka vapisi kauhusta. Hän huuteli tuntemattomia voimia säästämään hänen harmaita hiuksiaan.
»Ei, minä en saata enää astua askeltakaan!» ulvoi hän. »Minä olen vanha mies ja olen kadottanut turbaanini. Arre! Arre! Niin, niin, minä menen! Menenhän minä! Minä juoksen minkä ennätän! Oi, helvetin perkeleet, minä olen musulmani!»
Tiheiköstä astui nyt esiin Abdul Gafur turbaanitta, kengittä, vaatteet hajallaan, lokaa ja ruohoja suonenvedontapaisesti kokoon puristetuissa käsissään ja kasvot tulipunaisina. Huomatessaan Gisbornen hän jälleen kirkasi ja syöksyi sitte uupuneena ja vavisten herransa jalkain juureen. Mogli katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen.
»Eihän tässä ole mitään naurettavaa», sanoi Gisborne tiukasti. »Mieshän on kuolemaisillaan, Mogli.»
»Eihän kuole. Peloissaan hän vain on. Eihän hänen olisi lainkaan tarvinnut lähteä koko matkalle.»
Abdul Gafur huohotti ja nousi seisaalleen koko ruumis vavisten.
»Tämä on noituutta — noituutta ja pirun konsteja!» nyyhkytti hän ja kopeloi käsillään rintaansa vaatteiden alla. »Syntieni tähden ovat paholaiset näin ajaneet minua läpi metsän. Nyt on kaikki lopussa, minä kadun, minä kadun! Ottakaa ne, Sahib!» Näin sanoen ojensi hän herralleen tukun papereita.
»Mitä tämä tarkoittaa, Abdul Gafur?» sanoi Gisborne, joka jo arvasi mistä oli kysymys.
»Heittäkää minut vankilaan — setelit ovat siinä kaikki — mutta auttakaa minua näitä paholaisia vastaan! Minä olen tehnyt syntiä Sahibin ja hänen suolaansa vastaan, jota olen syönyt. Ellei noita kirottuja metsäpeikkoja olisi ollut, niin olisin ostanut itselleni maata jossain kaukana ja viettänyt lopun elämäni rauhassa ja levossa.» Hän löi tuon tuostakin päänsä maahan aivan suunniltaan epätoivosta ja nöyryytyksestä. Gisborne istuutui ja käänteli kädessään setelitukkoa. Siinä olivat hänen säästönsä viimeisten kymmenen kuukauden palkasta — se oli juuri se setelitukko, jota hän säilytti laatikossaan kotoa saapuneiden kirjeiden ja latausvehkeiden vieressä. Mogli silmäili Abdul Gafuria ja nauroi itsekseen. »En minä tarvitse enää hevosta kotiin palatakseni. Minä käyn Sahibin hevosen rinnalla ja sitte saa Sahib lähettää minut vartioston saattamana vankilaan. Hallitus antaa tällaisesta synnistä kyllä useita vuosia», sanoi Abdul Gafur synkästi.
Monen mielipiteet ja monet seikat muuttuvat viettäessä metsässä yksinäistä elämää. Gisborne katseli rikoksentekijää, ajatteli että hän oli mainio palvelija ja että uusi palvelija oli saatava perehtymään talon tapoihin pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja että uusi mies, olipa hän miten hyvä tahansa, kuitenkin oli toisen näköinen ja puhui toisella tapaa.
»Kuulehan, Abdul Gafur», sanoi hän, »sinä olet tehnyt suuren synnin ja olet nyt kokonaan menettänyt izzatisi 6) samoin kuin minä olen kadottanut tähänastiset hyvät ajatukseni sinusta. Mutta otaksun, että sait tämän päähänpiston aivan yhtäkkiä?»
»Allah! En milloinkaan ennen ole himoinnut seteleitä. Paha tarttui minua kurkkuun kun näin rahat.»
»Juuri sitä luulinkin. Mene nyt kotiin ja kun minä tulen takaisin, niin lähetän lähetin viemään rahat pankkiin ja sitte ei enää sanaakaan tästä asiasta. Sinä olet liian vanha vankilaan vietäväksi.»
Vastauksen asemesta nyyhkytti Abdul Gafur kovasti pää isäntänsä ratsastussaappaiden välissä.
»Saanko minä siis jäädä Sahibin luo?» sammalsi hän.
»Saamme nähdä. Se riippuu siitä miten tästä lähin käyttäydyt. Nouse nyt tamman selkään ja ratsasta hiljalleen kotiin.»
»Entä paholaiset? Metsä on täynnä paholaisia.»
»Ukkoseni, älä välitä niistä. Ne eivät tule sinua ahdistamaan, jos vaan tottelet Sahibia», sanoi Mogli. »Mutta ellet tottelevainen ole, silloin voit tulla kotiisi tavallista pikemmin — aivan kuin nilgaj.»
Abdul Gafurin alaleuka oli hämmästyksestä pudota ja suu ammollaan hän seisoi töllistellen Moglia samalla kun kääri ympärilleen riekaleiksi menneitä vaatteitaan.
»Tuonko paholaisia ne ovat? Tuon paholaisia! Ja minä kun tuumin itse tulla takaisin ja ajaa koko jutun tuon poppamiehen niskoille.»
»Sepä oli kauniisti ajateltu, Huzrul 7). Mutta ennen kuin kuoppa kaivetaan, katsotaan tavallisesti kuinka suuri siihen aijottu otus on. En ajatellutkaan, että olisi kysymyksessä mikään suurempi rikos kuin että Sahibin hevonen oli varastettu. En luullut että minusta aijottiin tehdä Sahibin silmissä varas. Olisinpa sen tiennyt, niin olisivat paholaiseni saaneet laahata sinut jaloista tänne. Mutta ei se sentään vieläkään ole liian myöhäistä.»
Mogli loi kysyvän katseen Gisborneen, mutta Abdul Gafur ei odottanut vastausta, vaan hoiperteli kiireesti valkean tamman luo, kapusi vaivoin sen selkään ja pakeni niin että metsä kaikui ja oksat rasahtelivat.
»Kyllä se putoo vieläkin kerran,» sanoi Mogli, »ellei se vaan pidä harjasta kiinni.»
»Ja nyt saat sanoa minulle, mitä tällä kaikella tarkoitat», sanoi Gisborne hieman karskisti. »Mitä sinä puhelet paholaisistasi? Kuinka voi ihmisiä ajaa tuolla tavoin pitkin metsää ikäänkuin karjaa? Vastaa!»
»Onko Sahib vihoissaan siitä, että olen pelastanut hänen rahansa?»
»En, mutta tässä on jotain tavatonta, mistä minä en oikein pidä.»
»No niin. Jos minä otan vaikkapa vain kolme askelta tuonne metsään päin, niin ei kukaan, ei edes Sahibkaan, löydä minua ennen kuin itse tahdon. Mutta yhtä vastenmielisesti kuin sen tekisin, yhtä vastenmielisesti suostuisin Sahibille selittämään kuinka kaikki tämä tapahtuu. Hiukan kärsivällisyyttä vaan, Sahib, jonakuna päivänä olen näyttävä sinulle kaikki. Tässä ei ole jälkeäkään mistään pirunkonsteista. Sen vain tahdon sanoa, että tunnen tämän roukhenin yhtä tarkoin kun toiset tuntevat oman asuntonsa.»
Mogli puhui sellaisella äänellä kuin olisi hän koettanut rauhoittaa levotonta lasta. Gisbornea ihmetytti, hävetti ja suututti yht’aikaa, hän ei oikein tiennyt mitä sanoa, vaan istui tuijottaen eteensä maahan ja aprikoiden. Kun hän taas katsoi ympärilleen, oli metsien mies kadonnut.
«Ei ole hyvä», kuuli hän äänen kuiskaavan tiheimmästä viidakosta, »ei ole hyvä, että ystävät vihastuvat toisilleen. Odottakaa iltaan asti, Sahib, kunnes ilma viilenee.»
Jäätyään näin yksikseen metsän sydämeen Gisborne ensin päästi suustaan kirouksen, naurahti sitten koko jutulle, nousi hevosensa selkään ja ratsasti eteenpäin. Hän pistäysi muutamaan metsänvartijan mökkiin, katseli pikimältään äsken istutettuja puita, määräsi kuivan ruohon parista paikkaa poltettavaksi, ja läksi lopulta erästä Kanyevirran luona olevaa leiripaikkaa kohden, minkähän vanhastaan tunsi, ja jossa hän oli antanut oksilla ja lehdillä peittää erään kallioluolan yösijaa varten. Oli jo hämärä kun paikka tuli näkyviin ja metsä oli juuri heräämäisillään yön hiljaiseen rosvoelämään.
Muutamalla kalliolla loimusi leirituli, ja tuuli toi hänen nenäänsä lemun hyvänlaisesta illallisesta.
»Mainiota!» sanoi Gisborne itsekseen, »tuo on joka tapauksessa parempaa kuin kuiva ruoka. Tuskinpa se on kukaan muu kuin Miiller, joka virkansa puolesta on tarkastelemassa Changamangametsiä. Nähtävästi juuri sen vuoksi hän nyt onkin täällä minun luonani.»
Tämä saksalainen jättiläinen, joka oli koko Intian metsätaloudenpäällikkönä, Birmasta Bombayhyn ulottuvan alueen ylijahtimestari, vaelteli tavallisesti ylt’ympäri joka paikassa kuni mikäkin yölepakko ja pysähtyi milloin mihinkin, missä häntä vähimmin odotettiin. Hänen mielestään äkkinäiset, aavistamatta tapahtuvat tarkastukset, jotka hän piti omassa korkeassa persoonassaan, saaden siten omin silmin nähdä virheet ja laiminlyönnit ja ottaa syyllistä korvasta kiinni, olivat paljon tehokkaampia kuin virallinen kirjeenvaihto, joka kenties lopulta päättyi viralliseen kirjalliseen muistutukseen, mikä saapui asianomaiselle vuosikausia tapahtuman jälkeen. Tahi niin kuin hän itse tapasi sanoa: »Kun itse pakisen poikaini kanssa vanhan sedän tavalla, niin sanovat ne: Se on se peijakkaan Müller-ukko, ja sitte tekevät ne toisella kertaa työnsä paremmin. Mutta jos minun paksupäinen kirjurini pitäisi kirjoittaa ja selittää, ettei ylijahtimestari ymmärrä sitä eikä sitä ja että hän on kovin tyytymätön, niin ensiksikin siitä ei ole mitään hyötyä, sillä miehet antavat sellaiselle palttua, ja toiseksi tulee se mies, joka kerran astuu minun tilalleni, sanomaan parhaille pojilleni: Tässä olette taas saaneet edeltäjältäni pienen ripityksen. Ei se sellainen kelpaa!»
Gisborne saattoi jo kuulla Müllerin syvän bassoäänen ja pian näki hän itse miehenkin seisomassa leiritulen ääressä hartain silmin seuraamassa mielikokkinsa puuhaa. »Ei, ei niin paljon soijapapuja, sinä Belialin poika! Ahaa, katsoppa Gisbornea, tänään saatte kehnon päivällisen. Missä teidän leirinne on?» Näin sanoen tuli hän Gisbornea vastaan tätä tervehtimään.
»Minä olen itse kokoleirini, herra ylijahtimestari», vastasi Gisborne. »En tietänyt teidän olevan näillä mailla.»
Müller loi katseen nuoreen mieheen, joka voimaa uhkuen seisoi hänen edessään. »Hyvä, hyvin hyvä!» sanoi hän huonolla englanninkielellä. Hevonen ja hiukan kuivaa ruokaa. Nuorena ollessani sain minäkin taistella samalla tapaa. Nyt on teidän syötävä kanssani päivällinen. Viime kuussa menin pesääni tekemään raporttejani. Puolet sain kirjoitettua — ho, ho, ho, — ja loput jätin sihteerini tehtäväksi, sillä itse läksin ulos kävelemään. Hallitus on vallan liian pirullinen näiden raporttien suhteen. Sen niinä itse sanoin varakonsulille Simlassa.»
Gisborne nauroi ja muisteli kaikkia niitä juttuja, joita kerrottiin Müllerin rettelöistä korkeiden viranomaisten kanssa. Hän oli ja sai pysyä avosuisena kaikkialla, sillä metsävirkamiehenä ei hänellä ollut vertaistaan.
»Jos minä joskus tapaan teidät, Gisborne, istumassa kotona bungaloossanne ja keittämässä minulle kokoon raportteja istutuksista sen sijaan että ratsastaisitte ulkona niitä katsomassa, niin saisitte olla varma siitä, että siirtäisin teidät suoraan Bikanirerämaan, helvettiin katsomaan, saisiko sinne istutetuksi puita. Minä tulen vallan sairaaksi kun miehet alkavat sovitella kokoon raporttejaan ja märehtiä papereitaan sen sijaan että tekisivät mitä heille kuuluu.»
»Eipä ole minulla syytä pelätä, että joku tapaisi minut tuhlaamassa aikaani kirjoittamalla. Sellaista minä kammoon yhtä paljon kuin herra ylijahtimestari itsekin.»
Sitte siirtyi keskustelu virka-asioihin. Müllerillä oli yhtä ja toista kysyttävää, ja Gisborne sai jos jonkinmoisia ohjeita ja määräyksiä. Sitte tuli päivällinen valmiiksi. Se olikin herkullisin ateria mitä Gisborne oli kuukausiin syönyt. Sillä tulipa Müller miten kauas tahansa asumattomiin seutuihin, aina täytyi hänen kokillaan olla ruoka-aineksensa järjestyksessä. Se päivällinen, mikä nyt tarjottiin synkässä autiossa metsässä alkoi kalalla ja päättyi kahvilla ja konjakilla.
»Ah!» sanoi Müller lopuksi tyytyväisesti huoaten, sytytti sikaarin ja vaipui vanhaan kuluneeseen kenttätuoliinsa istumaan. »Istuessani raaputtamassa kokoon raportteja minä olen vapaa-ajattelija ja jumalankieltäjä, mutta täällä metsässä minä olen enemmän kuin kristitty. Minä olen vielä pakanakin.» Mielissään käänsi hän kielellään sikaaria suussaan, antoi käsiensä vaipua alas polville ja istui sitte tuijottaen pimeään metsään, mihin tuhannet salaperäiset ja ihmeelliset äänet nyt loivat eloa; kuului huokaus ja jonkun oksan heikko suhaus, oksan, jonka päivän paahtava aurinko oli taivuttanut, mutta joka nyt yön viileydessä jälleen suoristautui; Kanyevirta kohisi lakkaamatta ja kaukaa vuoren toiselta puolen kuuluivat viidakon lukemattomien asujainten moniväriset, sopusointuiset äänet. Hän puhalsi suustaan paksun savupilven ja alkoi itsekseen lausua jotain Heinen runoa.
»Niin, se on hyvä. Sangen hyvä. Niin, minä teen ihmeitä ja tunnustähtiä, ja jumaliste, ihmeitä täällä tapahtuukin. Muistan vallan hyvin ajan, jolloin ei tästä roukhenista vielä näkynyt jälkeäkään. Kun silloin sattui oikein kova kuivuus, silloin sai karja nuoleskella täällä joka paikassa makaavien kuolleitten elukkain koipia. Nyt on taas puita. Se oli vapaa-ajattelija, joka ne istutti, hän tiesi keinon, miten kurjuudesta on tehtävä loppu. Puut, ne palvelevat vanhoja jumalia — ja kristityt jumalat ulvovat liian kovasti. Ne eivät kelpaa metsälle, Gisborne.»
Kaukana pienellä metsäpolulla liikkui joku varjontapainen olento — nyt se tuli esiin tähtien valossa.
»Katsokaas vaan tuonne, eikö ole totta, mitä sanon? Hiljaa! Siinä hän on Faunus omassa persoonassaan, hän tulee tervehtimään ylijahtimestaria. Niin sehän on jumala itse! Katsokaa vain!»
Se oli Mogli, joka sieltä tuli, koristettuna tuoreilla silkinreunaisilla convolvelkukilla ja nojautuen puoleksi kuorittuun oksaan — hän ei nähtävästi luottanut tulen valoon ja oli sen vuoksi alati valmis vähänkin vaaralliselta näyttävän merkin huomatessaan pakenemaan takaisin tiheikköihinsä.
»Se on eräs tuttavistani», sanoi Gisborne. »Hän etsii minua. Hei, Mogli, tänne päin!»
Müller ei ehtinyt sanoa sanaakaan, ennenkuin mies jo oli lentänyt Gisbornen luo, huutaen: »Tein väärin, jättäessäni Sahibin yksikseen. Tein siinä väärin, mutta minä en tiennyt, että hänen puolisonsa, hänen jonka tapoit siellä lammen rannalla, oli valveilla ja etsi sinua. Jos sen olisin tiennyt, en koskaan olisi mennyt pois. Hän on seurannut sinun askeleitasi aina siitä alkaen, Sahib.»
»Mies on hieman hupsu», sanoi Gisborne, »ja hänellä on tapana puhua metsän eläimistä kuin olisi hän niiden kaikkien ystävä ja veli.»
»No kukapa sitte — ellei Faunus itse», sanoi Müller aivan tosissaan. »Mitä hän puhelee tiikereistä?»
Gisborne pani jälleen tulta sikariinsa, mutta se loppui jo pitkän aikaa ennen kuin hän oli lopettanut kertomuksensa Moglista ja hänen urotöistään. Müller seurasi sitä tarkkaavasti ja kertaakaan keskeyttämättä. »Hän ei ole hullu,» sanoi hän lopuksi, kun Gisborne oli kertonut kuinka Mogli oli ajanut Abdul Gafurin heidän lepopaikalleen. »Hän ei ole hullu.»
»No, mutta mikä herran nimessä hän sitte oikein on? Tänään aamulla hän suuttui ja läksi luotani sen takia, että kysyin häneltä sitä. Minusta on selvää, että joku sitä miestä vaivaa.»
»Ei häntä mikään vaivaakaan, mutta perin ihmeellistä se on. Tavallisesti kuolevat he jo nuorina, — tuollaiset ihmiset. Ja tehän sanoitte, että teidän varasteleva palvelijanne ei voinut sanoa mitä paholaisia ne olivat, jotka saivat hänen hevosensa laukkaamaan? Nilgaijit eivät tietysti myöskään saattaneet sitä sanoa, se on selvää.»
»Eivät kylläkään, mutta piru minut periköön, jos siellä jotain oli. Minä kuuntelin niin tarkoin kuin suinkin osasin, ja korvani ovat todella hyvät. Niin nilgaiji kuin mieskin tulivat aivan yksinään, suinpäin — pelosta ja kauhusta mielipuolena.»
Müller ei sanonut mitään, mutta katseli Moglia kiireestä kantapäähän asti ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Tämä tuli, arkaillen ja varovasti niin kuin hirvi, joka koettaa päästä pakoon polkua myöten, jota petoeläin äsken on kulkenut.
»Ei tässä ole mitään vaarallista», sanoi Müller alkuasukkaiden kielellä. »Ojennappa kätesi.»
Hän siveli kämmenellään Moglin käsivartta ja kyynärpäätä, tunnusteli niitä ja nyökäytti päätään. »Niin on kuin ajattelinkin. Nyt polvi.» Gisborne näki hänen tunnustelevan miehen polvenlumpioita ja hymyilevän. Pari, kolme valkeata arpea olkapään kohdalla kiinnitti myöskin hänen huomiotaan.
»Nämä olet saanut pienenä ollessasi?» sanoi hän.
»Niin olen, vastasi Mogli hymyillen. »Ne ovat pienokaisten rakkauden osotuksia. Sitte kääntyi hän Gisbornen puoleen sanoen: Tämä Sahib tietää kaikki. Kuka hän on?»
»Siihen tullaan sitte tuonnempana, ystäväiseni. Sanoppa nyt ensin missä ne ovat?» sanoi Müller.
Mogli piirsi kädellään ympyrän päänsä ympärille.
»Vai niin?! Ja sinä voit ajaa nilgaijeja mihin vaan tahdot? Katsoppas tuonne! Siellä seisoo hevoseni sidottuna. Voitko saada sen tänne ilman että säikäytät sitä?»
»Josko voin saada sen tänne Sahibin luo ilman, että pelotan sitä?!» Mogli toisti hänen sanansa korottaen ääntään hieman enemmän kuin tavallista. »Eihän siinä mitään vaikeutta ole kunhan se vaan on irti.»
»Irroita riimu ja ota kiinnikepaalut ylös!» huusi Müller palvelijalleen. Tuskin oli tämä saanut ne ylös maasta, kun hevonen, suuri, musta austraalialainen, nosti päänsä, nuuski ilmaa ja häristeli korviaan.
»Ole vaan varoillasi! Älä aja sitä metsään!» sanoi Müller.
Mogli seisoi siinä loimottavan tulen ääressä liikkumattomana — solakkana ja kauniina kuni joku antiikin jumala. Hevonen kävi yhä rauhattomammaksi, hirnui, polki maata, huomasi lopulta, että paalut olivat irti maasta ja läksi sitte kiireesti isäntänsä luo painaen päänsä tämän rinnalle.
»Se tuli aivan itsestään. Minun hevoseni olisivat tehneet samoin», huudahti Gisborne.
»Tunnustelkaapa, onko se hiessä,» sanoi Mogli.
Gisborne laski kätensä hevosen lauteille. Elukka oli aivan kuuma.
»Se riittää,» sanoi Müller.
»Riittää,» sanoi Mogli ja kallio toisti hänen sanansa.
»Tämä on vallan kamalaa, tämä,» sanoi Gisborne.
»Niin, ja kovin ihmeellistä, kovin ihmeellistä. Ettekö ymmärrä, Gisborne?»
»En, minun täytyy myöntää etten ymmärrä tätä.»
»No, sitte en minä sano mitään. Hänhän on luvannut kerran näyttää sen teille. Olisi synti siitä nyt puhua. Ainoa, jota en käsitä, on se, miksihän ei ole kuollut jo aikoja sitte. Kuulehan» — Müller kääntyi Moglin puoleen ja jatkoi alkuasukkaiden kielellä — »Minä olen kaikkien Intian metsien päällikkö ja vielä useampain metsien mustan veden toisella puolen. En tiedä edes itsekään, montako miestä on käskettävänäni — kenties viisi tuhatta, kenties kymmenen. Sinun tulee nyt — ei enää juoksennella täällä metsissä ajamassa eläimiä milloin minnekin vain huvin vuoksi, vaan ruveta minun alaisekseni, minun palvelukseeni, toisin sanoen hallituksen virkamieheksi, ymmärrätkö, ja samalla tulee sinun asua täällä metsässä metsänvartijana; sinun pitää ajaa pois kyläläisten vuohet silloin kuin ne eivät saa täällä käydä laitumella; silloin kuin se on sallittu, tulee sinun sen sijaan antaa niiden täällä syödä; sinun tulee pitää huolta siitä, etteivät villisiat eivätkä nilgaijit pääse liiaksi lisääntymään — sinä kyllä voit sen tehdä, sen tiedän — sinun tulee sanoa Sahib Gisbornelle, missä tiikereillä on polkunsa ja missä muut metsän eläimet oleksivat; sitte tulee sinun kiireesti rientää ilmoittamaan, milloin tuli on metsässä päässyt valloilleen, sillä kukaan ei siitä niin nopeasti voi tietoa antaa, kuin sinä. Kaikesta tästä sinä sitte joka kuukausi saat rahassa palkan, ja lopuksi kun olet saanut vaimon ja lapsia ehkä myöskin, saat eläkkeen. Mitä sinä tällaisesta sanot?»
»Sitähän minä juuri —» alkoi Gisborne.
»Minun oma Sahibini puhui aamusella sellaisesta toimesta. Olen kaiken päivää tuumaillut asiaa ja nyt on vastaukseni valmis. Jos minä palvelukseen rupeen, niin täytyy minun saada olla tässä roukhenissa, ei missään muualla; ja Sahib Gisbornen käskettävänä, ei kenenkään muun.»
»Olkoon niin. Viikon kuluttua saat kirjoitetun paperin, missä hallitus antaa kunniansa pantiksi siitä että saat eläkkeen, niin kuin olen sanonut; ymmärrätkö? Ja sitte saat rakentaa majasi sinne, mihin Sahib Gisborne määrää.»
»Olin juuri aikeissa ottaa tämän asian kanssanne puheeksi,» sanoi Gisborne.
»Käsitin paikalla, mihin mies pystyi, kun näin hänet. Hänen vertaistaan metsänvartijaa ei saa mistään. Hän on ihme, sen teille sanon, ja sen kyllä saatte vielä itsekin huomata. Hän on jok'ikisen metsässä olevan eläimen ystävä ja veli!»
»Minusta olisi hauskempaa, jos voisin häntä ymmärtää.»
»Siihen kyllä opitte. Odottakaa vain! Ainoastaan yhden ainoan kerran koko virka-aikanani, sen teille sanon, ainoastaan yhden ainoan kerran — siitä on nyt kolmekymmentä vuotta — olen nähnyt pojan, joka alkoi samalla tapaa kuin tämäkin. Mutta hän kuoli! Yhdessä ja toisessa raportissa sellaisista väliin kuulee puhuttavan, mutta kaikki ne kuolevat. Tämä on saanut pysyä hengissä; hän on anakronismi, vanhempi rautakautta, vieläpä kivikauttakin. Hän ihmissuvun historian alku — Aatami paratiisissa, vain Eeva enää puuttuu! Hän on vanhempi tätä lasten tarinaa, samoin kuin tämä metsä on jumalia vanhempi. Niin, Gisborne, minä olen nyt tällä hetkellä täysi pakana.»
Loppuosan iltaa Müller tupakoimistaan tupakoi ja tuijotti pimeyteen; hänen huuliltaan kuului tuon tuostakin jonkun runoilijan sanoja ja selvästi näkyi, että hän ihmetteli suuresti. Lopulta hän meni telttaansa, mutta tuli pian taas ulos puettuna mahtavaan, punaiseen yöpukuunsa, ja viimeiset sanat, joilla Gisborne kuuli hänen kääntyvän metsän puoleen, olivat seuraavat, jotka hän lausui tavattomalla painolla, niin että metsä puoliyön hiljaisuudessa mahtavasti kaikui: »Me täällä ruumiimme puemme, sä alaston ja ihana oot. Jumala isäsi, Priapus, Libitinä sun äitis on.»
»Mutta olinpa minä pakana tai kristitty, niin milloinkaan en saata käsittää kaikkia metsän salaisuuksia!»
Viikkoa myöhemmin puoliyön aikaan oltiin bungaloossa kun Abdul Gafur, kiukusta ja raivosta tuhkan harmaana kasvoiltaan seisoi Gisbornen vuoteen jalkapäässä kuiskaten kehottaen isäntäänsä heräämään.
»Ylös, Sahib!» sammalsi hän, »ylös ja pyssy mukaan. Kunniani on mennyttä. Ylös, ammu hänet, ennen kuin kukaan näkee!»
Ukon koko ulkomuoto oli niin muuttunut, että Gisborne jäi suu auki istumaan sänkyynsä.
»Vai sen vuoksi tuo lurjus autti minua kattaessani Sahibin pöytää, vettä kantaessani ja lintuja höyhentäessäni. Nyt ne molemmat ovat paenneet tiehensä, päässeet maistamasta keppiäni, ja nyt hän istuu kaikki paholaisensa ympärillään tuolla metsässä ja vie tyttäreni sielun helvettiin. Ylös, Sahib, seuratkaa minua!»
Hän asetti kiväärin Gisbornen väsyneeseen käteen ja puolittain raahasi isäntänsä kuistikolle.
»He ovat tuolla metsän sisässä, ei pyssyn kantamaakaan täältä. Riennä Sahib, tule nyt! »Mistä nyt sitte on oikein kysymys? Mitä tällä tarkoitat, Abdul?»
»Siellä ovat Mogli ja hänen paholaisensa. Ja minun oma tyttäreni on myöskin siellä,» sanoi Abdul Gafur. Gisborne ymmärsi, mistä oli kysymys, hän vihelsi ja seurasi palvelijaansa. Vallan turhan päin ei Abdul Gafur siis viime aikoina iltasin ollutkaan tytärtään kurittanut, tuumi Gisborne, eikä tainnut Moglikaan noin vaan ilman muuta auttaa Abdul-rähjää taloushommissa, ja metsässä rakkausseikkailut kovin usein saavat äkkinäisen käänteen. Roukhenista kuului heikko huilun ääni kuni jonkun harhailevan metsänjumalan laulu. Lähemmäksi tultuaan kuulivat he jonkinmoista ihmisäänen jupinaakin. Polku vei puoliympyrän muotoiseen hakkuupaikkaan, jota ympäröivät osaksi puut, osaksi korkea ruoho. Keskellä aukkoa istui Mogli kaatuneella puun rungolla selin tulijoita päin ja käsi Abdul Gafurin tyttären kaulalla. Hänen päässään oli tuoreista kukista tehty seppele ja hän soitteli karkeatekoista bambuhuilua, jonka säveleiden mukaan neljä isoa sutta vakavana tanssi takajaloillaan hänen ympärillään.
»Nuo tuossa, ne ovat hänen paholaisiaan», kuiskasi Abdul Gafur ojentaen isännälleen kourallisen patruunia. Kun huilusta kuului pitkä, vapiseva ääni, laskeutuivat sudet pitkälleen, jääden sitte liikkumattomina makaamaan, suuret, loistavat, vihreät silmät herkeämättä kiinnitettyinä tyttöön.
»Katsos nyt,» sanoi Mogli, laskien huilunkädestään. »Eihän tässä ole mitään pelättävää. Niin minä sanoin, ja sinun rohkea sydämesi uskoi minua. Isäsi väitti — oi, olisitpa vaan nähnyt kuinka häntä ajettiin metsässä niin kuin mitäkin nilgaijia — isäsi väitti noita paholaisiksi, piruiksi. Ja Allahin, sinun jumalasi kautta, enpä ihmettele että hän uskoi väitteensä todeksi!»
Tyttö naurahti hiljaa, ja Gisborne kuuli Abdul Gafurin purevan yhteen harvoja jälellä olevia hampaitaan. Hänen edessään ei ollutkaan enää samainen tytön huitukka, jota Gisborne joskus oli välinpitämättömästi katsellut huomatessaan hänen huntu kasvoilla ja äänetönnä hiipivän bungaloon ympärillä — ei, siinä oli nyt toinen nainen, joka oli puhjennut täyteen kukkaansa yhtenä ainoana yönä.
»Mutta he ovat lapsuuteni leikkitovereita ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka minuakin on rinnoillaan kantanut, niin kuin sinulle kerroin siellä keittiön takana,» jatkoi Mogli. »Ne ovat sen isän lapsia, joka makasi minun ja kylmän pesän suun välillä silloin kun minä vielä olin alaston lapsi. Katsos» — muua susi kohotti harmaan kuononsa Moglin polvea kohti — »katsos, veljeni huomaa, että puhun heistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli sekin nuori ja yhdessä me leikimme ja piehtaroimme savessa pesän lattialla.»
»Mutta sinähän sanoit olevasi ihmisen lapsi», supatti tyttö painautuen lähemmäksi hänen olkaansa vasten. »Oletko sinä ihmislapsi?»
»Sanoinko! En tiedä, mutta sen tiedän että olen ihminen sen vuoksi että olen sinun vallassasi, kultaseni.» Tytön pää vaipui alas Moglin leuan alle. Gisborne kohotti varottavasti kättään pidättääkseen Abdul Gafuria, johon tämä kummallinen näky ei näyttänyt vähintäkään vaikuttavan.
«Mutta sittenkin olin minä susi muiden susien joukossa, kunnes viidakon asukkaat karkoittivat minut pois sen takia että olin ihminen.»
»Kuka sinut karkoitti? Se mitä sanot, ei kuulosta rehellisen miehen puheelta.»
»Eläimet itse. Sitä sinä, kultaseni, et luultavasti koskaan tule uskomaan, mutta totta se joka tapauksessa on. Viidakon eläimet ajoivat minut pois, mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin heidän veljensä. Sitte paimensin minä ihmisten karjalaumoja ja opin puhumaan niin kuin hekin. Ha! Ha! Karjalaumat saivat maksaa tullia minun veljilleni kunnes lopulta muuan nainen — vanha eukko, pikku enkelini — eräänä yönä näki minun leikkivän kentällä veljieni kanssa. Silloin sanottiin, että minussa asui paholainen, että olin pirujen riivaama, ja niin ajettiin minut kepin iskuilla ja kivillä pois kylästä, ja nämä neljä tekivät minulle seuraa. Siihen aikaan minä opin syömään keitettyä ruokaa ja puhumaan ihmisten tavalla. Kylästä kylään minä vaelsin, paimensin karjaa, hoitelin ihmisten puhveleita, etsin heille metsän otuksia, mutta milloinkaan en tavannut miestä, joka kahta kertaa olisi uskaltanut kättänsä minua vastaan nostaa.» Hän kumartui hyväilemään suden päätä jalkainsa juuressa.
»Sinäkin opit heistä pitämään. Ei siinä ole mitään vaarallista, eikä myöskään mitään taikuutta. Katsoppa vaan, nyt jo tuntevat sinut.»
»Metsät ovat täynnä kaikenmoisia paholaisia,» sanoi tyttö väristen.
»Valheita! Lastenvalheita!» vastasi Mogli ylimielisesti. »Minä olen maannut ulkona usvassa tähtien tuikkiessa ja sysimustina öinä, ja minä tunnen metsän. Viidakko on minun asuntoni. Pelkääkö mies omia kattohirsiään tai nainen miehensä sydäntä? Kumarruhan taputtamaan niitä.»
»Ne ovat koiria ja saastaisia» mutisi tyttö, mutta kumartui kuitenkin kääntäen kasvonsa poispäin.
»Hän on nyt maistanut hedelmästä, nyt tiedämme mitä siitä seuraa,» sanoi Abdul Gafur katkerasti. »Mitä Sahib nyt enää odottaa? Ammu!»
»Hiljaa sinä! Kuulkaamme mitä on tapahtunut,» vastasi Gisborne.
»Se on oikein,» sanoi Mogli laskien jälleen kätensä tytön kaulalle. »Olivatpa ne koiria tai eivät, tuhansissa kylissä ne vaan ovat kanssani olleet.»
»Ahi, ja niissä sitte oli sydämesi? Tuhansissa kylissä! Silloinhan sinä olet nähnyt monia tuhansia neitosia. Ja minä, joka — joka — joka en enään ole neito, omistanko minä sinun sydämesi?»
»Minkä kautta tahdot minua sen vannomaan? Allahinko, josta puhut?»
»En, vaan oman henkesi kautta. Silloin olen tyytyväinen. Missä oli sydämesi siihen aikaan!»
Mogli naurahti. »Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälissäni. Sitte minä opin vainuamaan jälkiä ja ajamaan otuksia ja lähettämään veljeni retkille sekä kutsumaan ne takaisin kuni kuningas sotilaansa. Niiden kanssa minä ajoin nilgaijin nuoren Sahibin luo ja sen suuren, lihavan hevosen sen suuren, lihavan Sahibin luo, kun he tahtoivat saada selvää voimastani. Yhtä helppoa olisi ollut panna itse miehet juoksemaan. Ja nytkin» — tässä hän korotti ääntään — »ja nytkin minä vallan hyvin tiedän, että isäsi ja Sahib Gisborne seisovat takanani. Älä säikähdä, pysy vain tässä, sillä vaikkapa heitä olisi kymmenen miestä, niin eivät he tohtisi ottaa askeltakaan tänne päin. Huomaan, että isäsi on lyönyt sinua kovin usein. Sanonko sanan, ja hän saa juosta pitkin metsää, kunnes kaatuu maahan?» Muuan susi nousi hampaitaan näyttäen.
Gisborne huomasi vieressään seisovan Abdul Gafurin vapisevan. Seuraavassa hetkessä oli lihava ukko matkassaan tömistäen bungaloota kohtien minkä ennätti.
»Nyt on enää Sahib Gisborne jälellä» sanoi Mogli päätään kääntämättä, »mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää ja pian tulen minä hänen palvelukseensa ja veljeni samoin, ja he tulevat ajamaan hänelle otuksia ja tuomaan hänelle uutisia. Piiloudu ruohikkoon.»
Tyttö pakeni; korkea ruoho sulkeutui hänen ja häntä ikäänkuin henkivartijana seuranneen suden takana, mutta jälelle jääneen kolmen suden kanssa kääntyi Mogli Gisbornea kohden seisten hänen edessään kun hän astui aukeamaan.
»Tässä nyt ovat koko noitajuoneni,» sanoi Mogli seuralaisiaan osottaen. »Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme syntyneet ja kasvaneet susien parissa, alussa juoksentelemme nelinryömin, sekä käsivarsin että polvin. Ottaessaan käteni ja jalkani tarkastuksen alaisiksi hän huomasi niissä olevat kovettumat ja ymmärsi missä yhteydessä ne olivat, mutta sitä sinä et jaksa käsittää. Onko siinä jotain niin kovin ihmeellistä, Sahib?»
»On, totisesti, se on vielä ihmeellisempää kuin mitkään velhojuonet. No nämätkö ne sitte ajoivat nilgaijeja?»
»Ne juuri, ja ne ajaisivat vaikka koko Eblisin 8), jos vaan käskisin. Ne ovat minun silmäni ja jalkani.»
»No pidä sitte varasi ettei Eblisillä ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan. Noilla sinun paholaisillasi on vielä hiukan oppimista, sillä nuo kaksi seisovat peräkkäin, niin että kahdella laukauksella tappaisi kaikki kolme.»
»Sen tekevät ne siksi että tietävät tulevansa sinun palvelijoiksesi heti kun minusta on tullut metsänvartija.»
»Mutta Mogli, sinä olet tehnyt kovin häpeällisen työn Abdul Gafurille. Sinä olet häväissyt hänen huoneensa ja tehnyt hänen kasvonsa mustiksi.»
»Mitä siihen tulee, niin olivat hänen kasvonsa mustat jo ennestään sen jälkeen kun hän varasti Sahibin rahat ja vielä mustemmiksi tulivat ne äsken, kun hän kehoitti sinua tappamaan alastoman miehen. Minä tahdon itse puhua Abdul Gafurin kanssa, sillä minä olen nyt valtion virkamies, joka saa eläkkeen. Hän saa pitää minkälaiset häät tahansa, pääasia on että hän ne pitää, muuten panen minä hänen juoksemaan vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan huomenna. Mutta — Sahibillahan on oma asuntonsa ja tämä on minun. On jo aika mennä levolle, Sahib.»
Mogli kierähti kantapäillään ympäri ja katosi ruohikkoon ja Gisborne oli aivan yksin. Metsän jumalan viittaus, oli kyllin selvä, siksi palasi Gisborne takaisin bungaloohonsa, minkä kuistikolla Abdul Gafur vihoissaan ja peloissaan raivosi kuin hullu.
»Rauhoitu, rauhoitu!» sanoi Gisborne pudistellen miestä, joka näytti saavan halvauksen. »Sahib Müller on tehnyt hänestä nyt metsänvartijan tänne, ja niin kuin tiedät, saa hän eläkkeen aikansa palveltuaan ja nythän on valtion virkamies.»
»Hän on arvoton mies — koira koirien joukossa, raatojen syöjä! Minkä korvauksen hänen eläkkeensä voi minulle tuottaa?»
»Allah sen tietää! Mutta, niin kuin itse kuulit, on onnettomuus tapahtunut. Kenties tahdot että kaikki palvelijat saavat sen kuulla? Pane nyt vaan toimeen häät niin pian kuin voit, kylläpä tyttö hänestä sitte pian tekee musulmanin. Siinä vasta on kelpo poika. Voitko ihmetellä että tyttösi meni hänen luokseen kun sinä häntä aina pieksit?»
»Lupasiko hän usuttaa petonsa minun kimppuuni?»
»Lupasi, niin ainakin olin kuulevinani. Jos hän on poppamies, niin on hän koko voimallinen poppamies.»
Abdul Gafur seisoi hetken aikaa miettien, kadotti sitte kokonaan malttinsa, ja unohtaen että oli musulmani, huusi minkä kurkusta lähti:
»Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Koeta järjestää kaikki kuntoon ja pelastaa minun kunniani, jos se pelastettavissa vielä on!»
Toisen kerran sinä yönä läksi Gisborne roukheniin ja huusi Moglia. Vastaus kuului jostain korkeudesta, mutta se ei kuulunut lainkaan nöyrältä enää.
»Ei niin mahtavasti, sinä siellä ylhäällä», sanoi Gisborne luoden silmänsä puuhun. »Sinut voi vielä aivan hyvin erottaa virastasi ja ajaa metsään susiesi luo. Tytön on mentävä vielä tänä yönä isänsä luo kotiin. Huomenna pidetään häät musulmanien lain mukaan ja sitte saat viedä tytön mukanasi. Anna nyt tytön mennä kotiinsa Abdul Gafurin luo.«
»Kuulen.» Ylhäältä puun latvasta lehtien joukosta kuului pari kuiskaava ääntä. — »Tottelemme — mutta myöskin viimeisen kerran.»
Vuosi sen jälkeen ratsastivat Müller ja Gisborne metsän läpi Kangejoen kallioiden lomitse. Müller ratsasti etumaisena. Orjantappurapensaikon varjossa ryömi pieni, alaston, ruskeanahkainen lapsi, ja pienen matkaa sen takana pisti harmaa susi päänsä esiin sananjalkain joukosta. Gisborne sai tuskin lyödyksi Müllerin pyssyn ylös ja luoti ratisi oksien seassa suden yläpuolella.
»Hulluko te olette?» karjui Müller. »Ettekö näe?»
»Näen, näen», sanoi Gisborne tyyneesti.
»Äiti on täällä jossain läheistöllä. Te olette herättäneet koko seurueen.»
Pensaikosta tuli esiin hunnuton nainen ottaen lapsen.
»Kuka ampui, Sahib?» huusi hän Gisbornelle.
»Tämä Sahib sen teki. Hän ei tiennyt että se oli miehesi väkeä.»
»Eikö hän tiennyt? Niin, kuinka hän sen olisikaan tiennyt. Me jotka aina elämme niiden parissa, unohdamme kokonaan että siinä on jotain merkillistä. Mogli on alhaalla virran rannalla kalastamassa. Kenties Sahib tahtoo tavata hänet? Esiin sieltä! Esiin pensaikosta sanomaan hyvää päivää Sahibille!»
Müllerin silmät kävivät yhä suuremmiksi. Hän hyppäsi lempiratsunsa selästä maahan, kun neljä suurta sutta syöksyi esiin viidakosta alkaen tanssia Gisbornen ympärillä. Äiti seisoi vieressä antaen lapselle rintaa ja silloin tällöin potkaisten pois susia kun ne raappivat hänen paljaita jalkojaan.
»Moglin laita on niin kuin sanoittekin», sanoi Gisborne. »Olisin siitä teille puhunutkin, mutta olen jo niin tottunut tähän, etten mokomaa enää ajatellutkaan.»
»Ei mitään anteeksi pyyntöjä,» sanoi Müller. »Suuri Jumala! Minä teen ihmeitä ja tunnustähtiä, ja, kautta Jumalan, eikö täällä sitte ihmeitä tapahdu!»
(Loppu).
l) Asuinrakennus.
2) Kruununmetsä, säästetty metsä.
3) Skikar = urheilu, skikarri = metsästäjä.
4) Koos = pituusmitta, erilainen eri osissa Intiaa.
5) Wa Allah = kautta Jumalan.
6) Arvo.
7) Kunnianimi, »korkea herra».
8) Helvetti
Suomen kuvalehti (Hämeen sanomain lisälehti) n:ot 19-20-23-24/1912.
