Gunnar Suolahti - Eino Leino Tuomas Witikka

Eino Leino: Tuomas Witikka, Romaani. Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1906. Siv. 219.


Eino Leino kutsuu teostansa romaniksi, mutta yhtä hyvin, ehkä paremminkin sitä saattaisi yhteiskuntasatiriksi nimittää.

Ja meillä sattuu yhteiskunnallinen satiri otolliseen aikaan. Arvostelemisen ajanjakso on näet aikoja sitten alkanut. Puutteellista, nurinkurista, naurettavaa, halveksittavaa, suututtavaa ja säälittävää, kaikkea sitä, joka saattaa ihmisten intohimot liikkeelle, tekee ajatukset katkeriksi ja sanat teräviksi sekä lopulta pakottaa ivan aseeseen tarttumaan, on yleisistä oloistamme löydetty yllinkyllin. Jokainen tietysti tätä kaikkea, ellei omalta, niin ainakin puolueensa kannalta arvostelee; osaksi omat kokemukset, osaksi sanomalehtien kiihkeät riitakirjoitukset ovat panneet välinpitämättömimmänkin mielen väräjämään. Mutta samalla ovat vilkas mielenkiinto ja monenkaltaiset kokemukset ennen kuulumattomalla tavalla kypsentäneet itsekurikin katsantotapaa, kohottaneet hänet entisestään ikäänkuin uuteen ilmapiiriin, sieltä sekavin tuntein, ehkäpä kummastellen, ehkä samalla hieman itsetietoisesti ja ylimielisesti muistelemaan, kuin jotakin satua, menneen ajan ihanteellista, mutta monasti neitseellisen naivia ja lapsekkaasti luottavaista ajatuskantaa. Sanalla sanoen yleiset olomme, nykyiset ja entiset, ovat ikäänkuin itsestänsä eri puolilta arvosteltaviksi, vastusteltaviksi tai ivailtaviksi tarjoutuneet, kappale katsantotapain historiaa on helposti havaittavassa muodossa kulkenut ohitsemme; maaperä on valmistunut, yleisö on odottanut kirjailijainsa joukosta arvostelun ja ivan teräväsanaista taitajaa.

Nyt on Tuomas Witikka tällaisena esittäytynyt. Eino Leino on hankkinut tälle kirjansa päähenkilölle tarpeelliset edellytykset kuvaamalla hänet yleisiin ajatussuuntiimme ja puoluepyrkimyksiimme kyllästyneeksi, melkeinpä kiusaantuneeksi kuuntelijaksi, jonka hyvästä tahdostansa huolimatta ei milloinkaan ole onnistunut näistä löytää muuta kuin nurjan ja vastenmielisen puolen. Hänen olemuksensa käy ymmärrettäväksi, kun tietää hänen lähimmissä sukulaisissaan sekä seurapiirissään löytyvän mitä ristiriitaisimpain ja räikeimpäin puoluekantain hyvinkin itsetietoisia edustajia; ja jos lukija on jaksanut lukea loppuun heidän väsyttävän pitkäveteiset väittelynsä, niin hän täydellisesti käsittää, että Tuomas Witikka, jolle tuontapaiset keskustelut arvattavasti alusta aikain ovat olleet jokapäiväistä huvia, on ehtinyt kyllääntyä kaikkeen. Ja samalla hän on taipuvainen antamaan anteeksi kiusaantuneelle kirjan sankarille hänen enimmäkseen epäonnistuneet sukkeluutensa.

Tuomas on tosin keveäpuheinen, kyllääntynyt ivailija ja leikinlaskija, mutta siltä hän kaipaa ja etsii itsellensä omintakeista vakaumusta. Hän on jyrkän yksilöllisyyden edustaja ja yksilöllisyytensä vaatimukset hän haluaisi nähdä edes jossakin vallitsevista puoluepyrkimyksistä voidaksensa pysyvästi tämän omistaa ja siten tulla oleellisesti osalliseksi elämästä, joka vilkkaasti hänen ympärillään virtailee. Vaan turhaan. Rehellisesti aiotut yritykset epäonnistuneesta kihlauksesta mahdottomaksi havaittuun sanomalehtiartikkeliin asti raukeavat johdonmukaisesti tyhjiin. Tuomas vieraantuu sukulaisistaan, ystävistään, tovereistaan, koko elämästä ympärillään, hänestä tulee erakko ihmisten keskellä ja hänelle jää jälelle vain hänen oma mitään merkitsemätön minuutensa. Erikoisen elävästi on tekijä ottanut kuvatakseen, miten tämä tietoisuus pakottavalla voimallaan hänen mieleensä tunkeutuu näytösten väliajoilla Kansallisteatterin isänmaallisessa juhlassa, jossa hän uhallakin käy erikoisolemuksensa vapautta puolustamaan kirkuilevia kansallismielisiä ylioppilaita ja koko tuota halveksittua yleisöä vastaan. Ja kun hänen suuri hetkensä sitten tulee, niin hän surkeasti epäonnistuu. Olosuhteet olivat sittenkin häntä voimakkaammat.

Me tapaamme myöhemmin Tuomaan muuttuneena miehenä. Taistelu on taisteltu, nuoruuden pingoitetuista pyrkimyksistä on viimeinenkin poissa, sovinto elämän kanssa tehty ja ylimielisestä, mutta aina etsivästä ivailijasta on tullut tyyni, mukautuvainen mies. Hänelle on alkanut selvetä, että elämällä ei olekaan minkäänlaisia, korkeampia, itsensä ulkopuolella olevia päämääriä. Yhtä vähän niitä on yksilölläkään. Oli erehdystä minuuttansa muille tyrkyttää, vaatia sille tunnustusta ulkopuolelta itseään. »Mikä on, se on. Eihän se kaipaa toisen tunnustamista. Päivä paistaa vaikka ei kukaan sitä katselisikaan. Yö tulee vaikka ei kukaan sitä myöntäisikään. Niin on myös kaikkivaltiaan Minän laita. Se voi maata vuosisatoja maan povessa. Kuitenkin tulee se kerran päivän valkeuteen.» Teos toisin sanoen päättyy itsetietoisen, terveen itsekkyyden sekä sille rakentuvan suvaitsevaisuuden ylistelyyn.

Tällainen on romanin päähenkilö ja teoksen juoni tärkeimmissä kohdissaan. Vaan kirja on, kuten sanottu, yhteiskuntasatiri samalla; ja Eino Leino katsoo ilmeisesti yleisiä olojamme Tuomas Witikan silmillä. Hän nauraa ja ivailee kaikkea, tosin useimmiten näennäisesti vakavana; kuvailee koomillisella patoksella pikkuasioita ja naivin nurinkurisia puheita, antaa kaikille näkemilleen hullunkurisesti juhlallisen leiman. Tosiaan on ensimäinen luku, jossa Witikkalan kesäasukkaat, Tuomaan lähin ympäristö lukijalle esitellään, koomillisessa monumentalisuudessaan onnistunut. Ja pitkin matkaa tekijä maustelee kertomaansa maalailevilla ja sattuvilla vertauksilla, mehevillä sanoilla ja humoristisilla käänteillä; armotta hän esittää henkilöitten heikkoja puolia. Mutta kaikesta tästä huolimatta ei teokseen sittenkään jaksa kiintyä. Satirin kärki tuntuu tylsältä, monissa vuoropuheluissa harvoin osataan toisiansa risteilevien katsantotapaan ytimiin, kirjoittaja on näennäisesti puolueeton, vaan ei siltä ole jaksanut asettua ristiriitaisten ajatussuuntain yläpuolelle, vielä vähemmin hän niitä on pohjia myöten käsittänyt; juuri tähän on Eino Leino silminnähtävästi pannut pääpainon ja juuri siinä hän on epäonnistunut. Vaikka tyyli juokseekin joustavasti, on kirjan sisältö sittenkin raskasta ja väsyttävää. Kertomus kahlailee kaikessa kuvailemassaan keskinkertaisuudessa ja kömpelössä puolitekoisuudessa jaksamatta siitä sävyiltäänkään kohoutua; milloin se sukkeluutta tavottelee käy se monasti mauttomaksi, toisinaan karkeaksi, tekisi mieli sanoa raa'aksi. Ja lukija luulee ymmärtävänsä kertomuksen leiman: tekijällä on Tuomas Witikan kaikkeen kyllästynyt mieli, hänellä on ivassansa katkeruutta, on vastenmielisyyden ja myötätuntoisuuden tunteensa mahdollisesti hyvinkin vaikuttavat, mutta ei sitä leimuavaa innostusta, joka sisäisimmästä olemuksesta esiinkasvaneen, elinvoimaisen vakaumuksen kevytmielisestä loukkaamisesta kasvaa ja sanoille antaa satirin kirkkaasti leimahtelevan terävyyden.

Pitäisikö yksityiskohtaisesti puhua yleisistä oloistamme ja yhteiskuntahenkilöitten luonnekuvista, joita Eino Leino lakkaamatta luo eteemme? Ne esiintyvät mitä vastenmielisimmässä valossa, paljastavat kaikkein vanhettuneimpia mielipiteitä ja pintapuolisinta kulturikuorta, jonka alta häikäilemätön itsekkyys pilkistää. Miten henkilöt muuten muuttunevatkaan, olivatpa he sitten idealisteja, realisteja, nationalisteja, sosialisteja, anarkisteja tahi mitä muuta tahansa, aina he lopulta kuitenkin jäävät egoisteiksi. Että tekijällä tällaiseen käsitykseen erikoisesti meikäläisistä oloista, on ollut paljonkin aihetta, ei käyne kieltäminen; mutta senlisäksi hän on liioitellut ja lisäillyt luonnottomiin ja uskomattomiin asti, piirtänyt toisin sanoen kuvattavansa piloille. Niinpä on vanha kansallismielinen kunnallisneuvos siksi mauton ja mahdoton luomus, että sellaista tuskin on saattanut muualla syntyä kuin juoruja ja herjauksia kuunnelleen mielikuvituksessa.

Vielä vaikuttaa lukijaan haitallisesti teoksen hajanainen rakenne. Meidän päivinämme yhä yleisemmin omaksuttua sommittelutapaa seuraten on tekijä keskittänyt kertomuksensa yksityiskohtaisiin kuvauksiin muutamista harvoista hetkistä. Jos ne laskisi yhteen ei niistä montakaan tuntia tulisi. Mutta niinkuin aina tämäntapaisessa sommittelussa, niin tässäkin on käynyt vaikeaksi yhtenäisen ja johdonmukaisen juonen kehittäminen; kuvaukset rikkovat kertomuksen juoksun. Ja vaikeuksia on ilmeisesti enentänyt se seikka, että tekijällä oikeastaan on ollut kaksi tehtävää: Tuomas Witikan elämäntarinan esittäminen ja yhteiskuntaolojen ivaaminen. Tosin on kirjailija koettanut saada päähenkilönsä olemuksen juuri ympäröivistä oloista, milieusta ymmärrettäväksi ja olot taas esiintymään Tuomas Witikan vaiheita kerrottaissa, sulattanut siis molemmat tehtävänsä yhdeksi. Tässä hän ei kuitenkaan ole likipitäinkään onnistunut. Pitkät keskustelut täyttävät kirjan alkupuolen ja lukijalla on koko ajan se tunne, että mielipiteitten vaihto on kauttaaltaan pääasiana, että henkilöt ovat vain sitävarten esilletuodut ja että se vähä, mikä keskustelujen välissä tapahtuu, ei oleellisesti kuulu kirjan juoneen, vaan on siihen jonkinlaisena irtanaisena liitteenä, ehkäpä osittain johdantona ja selityksenä keskusteluihin liitetty. Kirjan keskiosasta toiminta kiihtyy, astuu enemmän etualalle, kunnes se yhtäkkiä katkeaa päättyäkseen vihdoin puoleksi irvikuvattuna, puoleksi kait vakavammalta kannalta otettavaan loppukohtaukseen. Tapausten ryhmitys tekee teennäisen vaikutuksen, ikäänkuin professori Meyer, joka Witikkalan väen on asentoihinsa ryhmitellyt alituisesti keskeneräistä maalaustansa varten, olisi oman kuvailijansakin samanlaiseen toimeen innostuttanut.

Vaikka teoksella onkin monet puutteellisuutensa, on se kumminkin merkittävä huomattavaksi yritykseksi ryhtyä meillä varsin vähän viljeltyyn yhteiskuntasatiriin sekä kokeeksi käsittää henkilöitä yhteiskunnallisten olojen tuotteina.


Gunnar Suolahti.





Aika 3/1907.