Keinotekoinen jalka.
(Suomennos Matti Meikäläiselle)
I.
Turningvort oli hyvin kunniallinen porvari tuossa vanhassa kunnioitetussa Rotterdamin kaupungissa ja koko Flandernissa nautti hän suurta huomiota taitavana mekaniikkona sekä siitä täydellisyydestä, jolla hän ymmärsi muodostella inhimillisen ruumiin kaikkia jäseniä sekä työllänsä auttaa niitä vahingoita, joita aika oli matkaan saattanut, tai niitä virheellisyyksiä, joihin luontoäiti oli tehnyt itsensä syypääksi. Ja nähdessään ne hienot ja komeat jäsenet, joita taiteilija valmisti, voi todellakin arvella edullisemmaksi ostaa tuollainen yhtä keveä kuin kauniskin jalka puusta tai korkista, kuin vaivaloisesti käyden laahata epämuodostunutta jalkaa täynnä liikavarpaita, patteja ja muita epätasaisuuksia, jotka tavallisesti koristavat ihmisruumiin liikuntovälikappaleita, tai luuvalon syömää jalkaa lihasta ja verestä.
Eräänä aamuna kun mestari Turningvort sorvasi upeata käsivartta, joka oli tilattu eräälle kaupungin ylhäisistä herroista, sisään astui lakeija, pyytäen hänet heti seuraamaan itseään herra van Wodenblockin luokse. Tämä oli rikkaampia kauppiaita Rotterdamissa. Turningvort pani päähänsä parhaan peruukinsa, otti kolmikulmaisen hattunsa ja hopeanuppisen keppinsä ja läksi siten tuon ylhäisen kauppamiehen asuntoon.
II.
Herra van Wodenblock oli itse luonut omaisuutensa ja kun hän ei ketään muuta korkeammin rakastanut kuin itseään, tahtoi hän myöskin yksin nauttia vaivalla ja tuskalla haalitusta omaisuudestaan. Joku päivä sitten oli hän heittänyt erään serkkunsa, erään raukan, jonka hävyttömyys meni niin pitkälle, että tuli häneltä pyytämään almua, alas rapuista. Herra van Wodenblock ei pitänyt seremonioista köyhien sukulaistensa kanssa, ja kun hän serkkuaan kohtaan käytti argumenttia a posteriori, saadakseen hänet nopeammin alas rappusista, kadotti hän onnettomuudeksi tasapainon ja syöksyi päistikkaa serkkunsa jälkeen. Hän pyörtyi ensin, mutta tultuaan tuntoihinsa huomasi hän taittaneensa yhden jalan ja kolme hammasta.
Herra van Wodenblock aikoi ensin syyttää serkkuansa tahallisesta murhayrityksestä, mutta kun hänellä oli hyvä ja osanottavainen sydän, tyytyi hän ainoastaan vangitsemaan hänet velasta, lohduttaen itseään ajatuksella, että serkun vaimolla ja lapsilla oli, miehen nääntyessä vankilassa, vapaus kuolla nälkään ja kurjuuteen, jos tahtoivat.
Hän kutsutti luokseen taitavimman kirurgin koko Rotterdamissa hoitamaan jalkaa. Käynnillään joutui tämä ajattelemaan, että ruumiit ovat kalliita ja harvinaisia ja että hän juuri sinä päivänä anatomiluennolla tarvitsi jalkaa näyttääkseen oppilaille. Niin erinomaista tilaisuutta ei hän tahtonut päästää käsistään, jonka tähden hän hyvin mieluisasti leikkasi pois vahingoittuneen jäsenen, otti sen mukaansa ja meni.
Kun Wodenblock otti huomioonsa, että hän siitä saakka kun hän oli neljäntoista kuukauden vanha, oli aina tottunut käymään omilla jaloillaan ja koska hän ei tyynesti tahtonut istuutua tuoliin eli ajaa vaunuissa, antoi hän kutsua ystävämme Turningvortin luokseen, pyytääkseen häntä keinotekoisella jalalla korvaamaan sen, minkä hän oli saanut vanhemmiltaan, ja jonka hän onnettomuudeksi oli kadottanut.
III.
Kainolla katsannolla astui artistimme rikkaan kauppamiehen huoneeseen, jossa van Wodenblock loikoi divaanillaan.
»Turningvort», sanoi hän, »olet kai kuullut puhuttavan onnettomuudestani, tiedän että se on herättänyt suurta huomiota Rotterdamissa. Mutta emme puhu nyt tuosta surullisesta tapahtumasta. Minä toivon ainoastaan, että teet minulle jalan, parhaimman mitä olet tehnyt eläessäsi».
Turningvort kumarsi syvään.
»Hinta ei mitään merkitse— —.»
Turningvort kumarsi vielä syvempään.
»Jalka pitää siis olla paras mitä koskaan olet tehnyt käsilläsi. Minä en pidä tuollaisista puujaloista, minä tahdon korkkisen. Sen pitää olla keveä ja kimmoava ja siinä pitää olla hienoimmat ja taiteellisimrnat vieterit kuin parhaassa Geneveläisessä kellossa. En ymmärrä ammattiasi, mutta olen saanut päähäni, että minun täytyy saada jalka, joka on vähintäin yhtä hyvä kuin entinenkin. Minä tiedän, että sinä voit sen tehdä minulle ja kun se on valmis, saat sinä minulta viisisataa durosta.»
Turningvort kumarsi syvään ja sanoi tekevänsä kaikki tyydyttääkseen herra van Wodenblockia. Kuuden päivän perästä lupasi hän tulla takaisin ja tuoda jalan, joka tulisi herättämään kaikkien ihailua.
Sellainen tapaus sellaiselta taiteilijalta kuin Turningvort ei voinut olla paljasta suunsoittoa. Ammattinsa puhtaasti mekaanillisen osan sivussa oli Turningvort myöskin antaunut vanhoihin erikoistutkimuksiin, ja oli kauvan etsinyt salaisuutta, joka on ollut lukemattomien turhien yritysten esineenä suurimmille neroille. Samana aamuna kun herra van Wodenblock oli kutsunut häntä, luuli hän päässeensä salaisuuden perille.
Niin kuin kaikki, jotka valmistavat keinotekoisia jalkoja, oli Turningvortilla ollut suuri vaikeus jäljitellä jalan ja säären johtoliitoksia. Monena vuotena oli hän etsinyt keinoa joka voittaisi nämä vaikeudet, ja pari tuntia sitten oli hän luullut päässeensä herraksi tämän kaivatun ja tärkeän salaisuuden yli. Hän päätti ensi kerran käyttää ihmeellistä keksintöään herra van Wodenblockin jalassa.
IV.
Kuudennen päivän illalla astui Turningvort jälleen tuon rikkaan kauppamiehen eteen. Manttelinsa alla kantoi hän jalkaa, hyvin käärittynä ja hänen silmissään loisti välähdys ylpeydestä, kun hän ojensi sen tuolle mahtavalle miehelle.
Taiteilija selitti nyt asiallisesti onnelliselle van Wodenblockille kaikki ne uudet laitokset, jotka hän oli tehnyt jalan sisälle, tuloksen, jota niiden piti tuottaa, sekä pyörien ja veiterien vaikutuksen vastavaikutuksen toisiinsa. Turningvort ja Wodenblock olivat molemmat yhtä tyytyväisiä niin täydelliseen keksintöön ja kauppiaan pyynnöstä viipyi Turningvort siellä yli yön saadakseen aamulla aikaseen tilaisuuden arvostella jalan liikuntokykyä ja nähdä jos se toimi säännöllisesti.
Varhain seuraavana aamuna, kun kaikki valmistukset oli lopetetut, jätti van Wodenblock kotinsa, kuljeksiakseen pitkin katuja. Hän oli täysin tyytyväinen itseensä ja siunasi Turningvortin kekseliäisyyttä, joka oli hänet johtanut tekemään niin täydellistä työtä. Kaikki, jotka hänet kohtasivat, ilmaisivat myöskin suuren ihmettelynsä. Kauppamiehen käynti ei ollut hapuilevaa, kankeata tai pakotettua ja nuo taiteelliset liikkeet toimittivat vallan ihmeellisesti jäntereiden ja hermojen virkaa. Herra van Wodenblock oli melkein taipuvainen unohtamaan ettei se ollut sama jalka jonka hän tuona onnettomuuspäivänä niin varomattomasti oli nostanut hyvästelläkseen serkkuansa.
V.
Hän oli jo rajattoman onnellisena kulkenut läpi suurimman osan kaupunkia, kun hän näki ystävänsä Vanouterin seisovan raatihuoneen rappusilla. Hän kiirehti askeleitaan ja viittasi kädellään ystävälleen. Mutta kuinka suuri eikö ollut tämän hämmästys kun hän ojentaissaan kättään van Wodenblockille, näki tämän nopeasti syöksyvän ohi, silmänräpäykseksikään pysähtymättä.
Mutta van Wodenblockin hämmästys oli sata kertaa suurempi kun hän nyt huomasi, että hän ei enempää ollut herra liikkeidensä yli. Niin kauvan kuin hänen tahtonsa oli yhtäpitävä sen suunnan kanssa, jonka sisimmäiset pyörät ja vieterit jalalle antoivat, meni kaikki hyvin. Tietämättään oli hän totellut hänen tahdostaan riippumatonta koneellista voimaa ja oli aivan tähän asti uskonut voivansa halunsa mukaan ohjata nyt kapinallista jäsentään.
Hän tahtoi pysähtyä ja puhutella hetkisen ystäväänsä Vanouteria, mutta jalka jatkoi kävelyään ja hänen täytyi seurata mukana.
Hän alkoi tulla levottomaksi siitä muutoksesta, jonka asia oli ottanut. Hänen ainoa toivonsa oli, että tämän nerokkaan koneiston hirvittävä ja salaperäinen voima vähitellen väsyisi ja loppuisi niin, että hän tyyneesti voisi käydä kotiinsa.
Mutta van Wodenblock raukan toivo ei pitänyt täyttymän, ja kun hän mielipuolen tavoin oli juoksennellut ympäri tuon rauhallisen kaupungin kaikki kadut tuli hän viimein kanavalle. Turningvortin talon ohi kulkiessaan alkoi hän huutaa korkiasti. Turningvort kiirehti ikkunaan ja parilla sanalla kertoi Wodenblock sivumennessään, mitä oli tapahtunut.
Kalpeana ja kauhistuneena alkoi tämä juosta Wodenblockin jälessä. Turningvort ei milloinkaan ennen ollut nähnyt moista, eikä hukannut silmänräpäystäkään juostakseen Wodenblockille avuksi. Kauppias tahi oikeammin hänen jalkansa jatkoi juoksuaan hämmästyttävällä nopeudella. Turningvort oli vanha ja hänen oli vaikea seurata mukana. Mutta vihdoin onnistui hänen tarttua Wodenblockia vyötäisiltä ja nostaa hänet niin korkealle, että jalat eivät koskettaneet maata. Mutta tästä ei ollut suurta apua, sillä jalan liikkeet tulivat vielä nopeammiksi ja pakottivat hänen itsensä tämän raskaan kuormansa kanssa astumaan ei vähempää kuin viisikymmentä askelta minuutissa.
VI.
Mestari Turningvort laski silloin Wodenblockin maahan ja piti häntä siinä niin voimakkaasti, että eräs pieni vieteri jalassa sai kovanlaisen työtäyksen. Silmänräpäyksessä syöksyi Wodenblock ylös ja riensi matkaansa kuin nuoli. Hillitsemättömässä juoksussa hän kaatoi kahdeksan eli yhdeksän torikauppiasta, kaksi vedenkantajaa ja erään englantilaisen. Epätoivoisena huusi hän:
»Minä olen hukassa! Minulla on p—le ruumiissani... tässä korkkijalassani... pitäkää kiinni minusta... Jumalan tähden ... pitäkää kiinni minusta!... Minä kuolen... minä menehdyn… eikö löydy ketään joka voisi lyödä tämän kirotun koiven kappaleiksi? Turningvort, Turningvort, sinä olet murhannut minut.»
Mestari Turningvort puolestaan oli yhtä ällistynyt, hän ei tiennyt mitähän olisi tehnyt, eli oikeammin hän oli tehnyt enemmän kuin hän oli toivonut. Hän vaipui polvilleen, risti kätensä ja katseli tuijottaen miten rikkain kauppias Rotterdamissa, enin huomattu mies koko Flandernissa, juoksi kuin paholaisen ajamana, päästellen, niin paljon kuin hänen väsyneet keuhkonsa myönsivät, epätoivoisia huutoja.
VII.
Leyden on enemmän kuin seitsemän penikulman päässä Rotterdamista. Aurinko ei vielä ollut laskenut, ja naiset istuivat akkunoissaan työskennellen ja ohikulkevia tuttavia tervehtien, kun nähtiin erään miehen syöksyvän eteenpäin pitkin katua kuin mielipuoli. Hänen naamansa oli kuolonkalpea ja hänen huulensa avautuivat hiukan, juuri kuin olisi hengitys hänet pettänyt, ja tämä mies ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän ainoastaan jatkoi juoksuansa ja oli kaukana poissa ennenkuin ehdittiin huutaa.
»Jesus! Eikö se ole herra von Wodenblock, se rikas kauppias Rotterdamista?»
Seuraava päivä oli sunnuntai. Harlemin pyhäpukuiset asukkaat olivat juuri kirkkomatkalla, kun ihmeellinen olento, jolla oli ihmismuoto, tuli kuin myrskytuuli yli torin. Hänen kasvonsa oli valkea, keltainen, sininen, viheriä, täydellinen sateenkaari, huulet kalpean siniset, nyrkit suonenvetoisesti puserrettu. Kauhusta mykkänä antoi väkijoukko tietä hänelle ja koko Harlemissa ei ollut ketään, joka ei olisi uskonut että se oli kuollut ruumis, joka jollain yliluonnollisella tavalla säilytti liikuntakykynsä.
VIII.
Ruumis, yhä saman vastustamattoman voiman kulettamana juoksi kaikki kaupungit, kaikki kylät ja kaikki metsät koko Saksanmaassa. Viikot menivät, kuukaudet menivät, vuodet menivät, ja tämä hirvittävä ilmestys näyttäytyi kaikissa Etelä-Europan maissa. Vaatteet olivat vähitellen hävinneet, liha samaten kadonnut, jättäen ainoastaan valkeat luut peittämättömiksi. Korkkijalka oli ainoa joka vielä säilytti muotonsa ja pyöreät piirteensä, eikä se lakannut kulettamasta tuota kummitusta, johon se niin kauvan oli ollut kiinnitetty.
Turningvort oli keksinyt perpetum mobilet, ikiliikkujan. Mutta hän ei saanut milloinkaan jälleen nähdä keksintöään ja vieterit tuossa ihmeellisessä jalassa eivät milloinkaan seisahda eli lakkaa kulettamasta jalkaa eteenpäin.
Matti Meikäläinen II (Uusi Meikäläinen) 1/1909.
