Kaupunki meressä.
Kirj. Jerome K. Jerome.
Suomennos Pyrkijän.
Kronikoitsijat, jotka ovat kirjoittaneet tuon matalan, tuulen huuhtoman rannikon historian, kertovat että vuosia sitten tuo vaahtoaaltoinen valtameri oli kauvempana idässä – niin että siellä missä Pohjanmeri nyt lainehtii vaanivain hiekkasärkkäin välissä oli kerran kuiva maa. Niihin aikoihin oli meren ja luostarin välissä kaupunki, jossa oli seitsemän linnaa ja neljä rikasta kirkkoa. Paksun kiviaidan ympäröimä oli kaupunki ja oli senkautta luja turvapaikka. Munkit, katsellen luostaripihasta kukkulan rinnettä alaspäin, näkivät kaupungin kadut, vilkkaan kaupanteon hyörinän, näkivät monet lastauspaikat ja satamat, missä puhuttiin mitä erilaisimpia kieliä; näkivät sen monet laivanmastot jotka heiluivat talonkattojen takaa.
Kaupunki kasvoi ja menestyi kunnes tuli yö jolloin se teki pahoin Jumalan ja ihmisten edessä. Ne olivat vaikeita aikoja saksilaisille merenkulkijoille, sillä tanskalaisia merirottia vilisi joka joen suulla vaanien saalista, eikä kukaan ollut nähnyt heidän teräväin ja vahvain hampaittensa väikettä useammin kuin itäinen Englanti, eikä Itä-Englannissa kukaan niin usein kuin vartijat sen seitsenlinnaisen kaupungin valleilla joka kerran seisoi kuivalla maalla, mutta nyt on kaksikymmentä syltä vedenpinnan alapuolella. Monta veristä tappelua käytiin sen paksuilla valleilla. Moni kuolevan miehen huokaus, moni murhatun vaimon huuto, moni ruhjotun lapsen vaikerrus koputti taivaaseen kohotessaan luostarin ovea, kutsuen vapisevat munkit pois vuoteistaan rukoilemaan ohi vaeltavain sielujen puolesta.
Mutta vihdoin tuli rauha levottomaan maahan. Tanskalaiset ja saksilaiset sopivat yhdessä asumaan suuressa Itä-Englannissa, siinä kun oli tilaa molemmille. Ja kaikki olivat kovasti iloissaan, sillä oli väsytty sotaan jossa ei mitään voitettu paitsi haavoja. Ikävöitiin kotinurkkaan. Niinpä kulkivat pitkäpartaiset tanskalaiset, julmat kirveet rauhallisesti olallaan, etsien tilaa rakennuksilleen, joissa voisivat elää rauhassa. Niinpä tuli Haafager ja hänen toverinsa juuri auringon laskiessa lähelle seitsemän linnan kaupunkia, joka niihin aikoihin oli kuivalla maalla luostarin ja meren välissä.
Ja kaupungin miehet, nähdessään tanskalaiset, avasivat ovensa selkoselälleen, sanoen: ”Me olemme tapelleet mutta nyt on rauha. Tulkaa sisään, pitäkää iloa kanssamme ja jatkakaa huomenna matkaanne.”
Mutta Haafager vastasi:
”Olen vanha mies, älkää pahastuko sanoistani. Välillämme on rauha, kuten sanotte ja me kiitämme teitä kohteliaisuudestanne, mutta veripilkut miekkaimme terillä eivät ole vielä kuivaneet. Antakaa meidän leiriytyä täällä, vallienne ulkopuolella. Sitten myöhemmin, kun ruoho on kasvanut taistelukentillemme ja teidän nuorukaisillanne on ollut aikaa unohtaa, pidämme me iloa yhdessä kuten miehet, jotka asuvat samassa maassa.”
Mutta kaupungin miehet yhä kehottivat Haafageria kutsuen hänen väkeään naapureiksi ja apotti, joka oli kiiruhtanut alas, peläten siellä tulevan tappelun, lisäsi:
”Menkää sisään, lapseni. Antakaa rauhan palata välillenne, että Jumalan siunaus vuotaisi maahan ja sekä tanskalaisten että saksilaisten yli”. Apotti näki, että kaupungin miehet olivat suopeita tanskalaisia kohtaan ja tiesi että miehet juhlittuaan ja juotuaan yhdessä, ovat ystävällisempiä toisilleen.
Silloin vastasi Haafager, joka tiesi apotin pyhäksi mieheksi:
”Kohota sauvasi, isäni, siten, että teidän pyhän ristinne varjo lankee tiellemme, niin me astumme kaupunkiin ja rauha on oleva välillämme, sillä vaikka teidän jumalanne eivät ole meidän jumaliamme, on kunnia sama kaikilla alttareilla.”
Ja apotti piti sauvaansa kohotettuna Haafagerin väen yli ja sen varjossa kulkivat tanskalaiset seitsemän linnan kaupunkiin. Heitä oli kaikkiaan, vaimot, ja lapsetkin luettuna, lähes kaksituhatta sielua. Portit suljettiin heidän jälkeensä.
Niinpä miehet jotka olivat taistelussa seisoneet vastakkain, juhlivat yhdessä, juoden ystävyysmaljoja, kuten tapa oli ja Haafagerin miehet, tuntien olevansa ystäväin joukossa, heittivät aseensa syrjään. Juhlan loputtua he väsyneinä heittäytyivät levolle.
Silloin levisi kaupungissa ilkeä puhe: ”Ketä ne ovat, jotka ovat tulleet meidän maatamme jakamaan? Eivätkö katujemme kivet ole punaisena heidän surmaamain vaimojen ja lasten verestä? Annetaanko suden lähteä kun se on ruualla saatu loukkuun? Hyökätkäämme heidän kimppuunsa nyt kun he ovat täynnä ruokaa ja viiniä, yksikään heistä ei pääse pakoon. Silloin ei heistä eikä heidän lapsistaan ole enää pelkoa.”
Ja ilkeä ääni sai vallan. Seitsemän linnan kaupungin miehet hyökkäsivät tanskalaisten kimppuun, tappoivat vaimot ja pienet lapsetkin; ja Haafagerin väen veren ääni huusi korkein äänin luostarin ovella. Se huusi pitkän yön: ”Minä luotin sanaanne. Söin kanssanne. Luotin teihin ja Jumalaanne. Kuljin kaupunkiinne ristin varjossa. Vastatkoon Jumalanne!”
Ääni ei vaijennut ennen aamua.
Silloin nousi apotti, joka oli polvistuen rukoillut ja korotti äänensä Jumalan puoleen, sanoen:
”Sinä olet kuullut, Jumala. Vastaa!”
Ja mereltä kuului kova ääni, ikäänkuin olisi syvyys saanut kielen. Munkit pelkäsivät, mutta apotti sanoi:
”Jumalan ääni puhuu vetten kautta. Hän on vastannut.”
Ja sinä talvena nousi mahtavamyrsky. Senvertaista ei oltu ennen nähty. Meri kohosi kuivalle maalle, kunnes se peitti seitsemän linnan kaupungin korkeimman huipun ja levisi laajalle pitkin rannikkoa. Ja seitsemän linnan kaupungin asukkaat pakenivat, mutta vesi ennätti heidät, niin ettei yksikään heistä päässyt pakoon. Ja kaupunki seitsemine linnoineen, neljine kirkkoineen ja monine katuineen ja satamineen hautaantui veteen ja laineet loiskivat sen kukkulan rinnettä, jolla luostari seisoi. Silloin apotti rukoili Jumalaa pysäyttämään vedet, Jumala kuuli, eikä vesi enää kohonnut.
Epäilijä, joka luulee tätä taruksi, voi tiedustella asiaa kalastajilta, jotka harjoittavat ammatiaan kallioitten ja hiekkasärkkien välissä tuolla matalalla rannikolla. Sillä heidän joukossaan on sellaisia, jotka ovat, tirkistäessään pienten purttensa kansilta, nähneet syvällä pinnan alla kaupungin, ihmeellisine katuineen ja monine satamineen. Minä, tämän kertoja en voi vedota omaan kokemukseeni, sillä kaupunki näkyy vain silloin kun vieno pohjatuuli hajottaa aaltojen varjot ja vaikka minä monena aurinkoisena päivänä olen risteillyt niillä paikoin, missä kaupungin seitsemän linnan on pitänyt seisoa, ei tuo tuuli ole koskaan minulle puhaltanut eikä siirtänyt syrjään meren uutimia ja minä olen siis vaivannut turhaan silmiäni.
Mutta sen minä tiedän, että vanhan luostarin rauniot, luostarin, joka muinoin seisoi kukkulalla ja jonka juurella seitsemän linnan kaupunki lepäsi nyt ovat aaltojen huuhtomalla kalliolla ja että sen rappeutuneista ikkunareijistä katselija näkee vaan suoseudun ja säteilevän vedenpinnan ja kuulee vain risteileväin lokkien huutoja ja meren väsynyttä valitusta.
Ja senkin ettei Jumalan viha ole ijäinen ja että ihmisten pahuus tulee poispyyhityksi voi epäilijä oppia yksinkertaiselta kalastajakansalta, joka asustaa suomaan rajalla. He kertovat epäilijälle miten myrskyöinä mereltä kuuluu ääni, joka kutsuu kuolleita munkkeja unhotetuista haudoistaan laulamaan messuja seitsenlinnaisen kaupungin asukkaitten sieluille. Pitkään välähtelevään valkopukuun puettuina he liikkuvat hiljaisin askelin luostarin ruohoa kasvaviin sivukäytäviin ja heidän rukouksensa kaikuu myrskyn kiljunnan yli. Tämänkin voin minä todistaa, sillä minä olen nähnyt heidän varjonsa liikkuvan luhistuneitten pilarien välillä, olen kuullut heidän vienon, suruisen laulunsa yli tuulen vinkunan.
Monen sukupolven ajan ovat kuolleet munkit rukoilleet seitsenlinnaisen kaupungin asukkaille anteeksiantamusta. Monta sukupolven aikaa tulevat he vielä rukoilemaan, kunnes tulee aika, jolloin heidän ennen niin kauniista luostaristaan ei ole jälellä kiveäkään, ja sinä päivänä on Jumalan viha seitsenlinnaisen kaupungin asukkaita kohtaan laannut ja sinä päivänä vetäytyy vesi takaisin ja kaupunki seitsemine linnoineen seisoo jälleen kuivalla maalla.
Jotkut tulevat sanomaan tätä vain tarinaksi, tulevat sanomaan, että nuo varjohaamut, joiden omin silmin voi nähdä myrskyöinä heiluttavat välkkyviä käsivarsiaan murtuneitten pilarien takana, ovat vain fosforilta loistavaa vaahtoa, jota raivoavat aallot heittävät kallioita vasten ja että tuo vieno, väsynyt sopusoinnun sävel, joka kaikuu yli yön äänten on vain tuulen eolimusiikkia.
Mutta sellaiset ihmiset ovat sokeita, näkevät ainoastaan silmillään. Minä näen valkopukuiset munkit ja kuulen heidän laulavan messuja seitsemän linnan kaupungin syntisille sieluille. On sanottu, että kun paha teko tehdään, syntyy rukous, joka sitä ijäisesti seuraa ja rukoilee sen edestä. Niinpä rukoilevat elävät ja kuolleet koko maailman edestä, ettei Jumalan viha sitä hukuttaisi.
Siksi tiedän minä että tuon nimettömän luostarin hyvät munkit vieläkin rukoilevat anteeksi niitten syntiä, joita he rakastavat.
Jumala suokoon että hyvät ihmiset rukoilisivat meidänkin puolestamme.
Pyrkijä 6/1906.
(Julkaistu nimellä Seitsentorninen kaupunki Kyläkirjaston Kuvalehdessä 9/1909)
