Rahapulasta.
Kirj. Jerome K. Jerome.
(Mukailtu suomennos).
Onpa tämä ylen omituista. Istuuduin kirjottaakseni jotain sukkelaa ja repäsevää; mutta vaikka henki olisi kysymyksessä, en voisi ajatella mitään sukkelaa ja repäsevää — ainakaan tällä hetkellä. Ainoa asia, jota voin ajatella, on rahapula. Arvelen sen seikan, että mulla paraikaa on kädet housuntaskuissa, johtaneen ajatukseni siihen. Tapaan aina istua kädet housuntaskuissa, paitsi sisarteni, serkkujeni ja tätieni seurassa; ja he päästävät silloin sellaisen ulvonnan — tarkotan, että, he huomauttavat mainitusta seikasta niin kaunopuheliaasti — että minun täytyy taipua ja ottaa ne pois — kädet nimittäin. Heidän laulunsa loppuu väitteeseen, ettei se ole hienoa. Käsitän kyllä, ettei ole hienoa pistää kätensä toisen taskuihin, mutta, oi te näennäisen sopivaisuuden itsepäiset puoltajat, kuinka voi sanoa miehestä, joka pistää kätensä omiin taskuihinsa, että hän ei tee hienosti! Mutta ehkä te olette kuitenkin oikeassa. Kun lähemmin ajattelen, muistan kuulleeni useidenihmisten murisevan hirvittävästi, kun heidän on täytynyt tehdä niin! Ne olivat yleensä vanhoja perheellisiä miehiä. Me nuoret miehet emme koskaan pääse oikeaan elementtiimme, jollemme saa pitää käsiä housuntaskuissa. Me olemme muuten kömpelöitä ja levottomia. Mutta annappa kun pistämme kädet housuntaskuihin ja meillä silloin sattuu olemaan pientä rahaa oikeassa ja avainkimppu vasemmassa kädessä, niin rohkenemme uhmata postivirkailijatarta.
On hiukan vaikeata tietää, mihin voisi käsiään käyttää, vaikka niitä pitäisikin housuntaskuissa, jollei taskuissa mitään ole. Minä voin jonkullaisella asiantuntemuksella puhua sellaisesta olotilasta. Olen ollut maaseutunäyttelijä. Jos lisätodistuksia tarvitaan, mitä en pidä uskottavana, voin vielä mainita, että olen työskennellyt sanomalehdissäkin. Olen elänyt 15 shillingillä (l shilling=Smk. 1:25) viikon. Yhden viikon elin 10 shiltingillä ja jäin nuo 5 shillingiä velkaa; ja kaksi viikkoa elätin itseäni päällystakilla.
On ihmeellistä, mitenkä todellinen rahapula opettaa taloudenhoitoa. Jos tahdot oppia tuntemaan rahan arvon, niin koeta tulla toimeen 15 shillingillä viikossa, ja koeta laskea, paljonko niistä riittää vaatteisiin ja huvituksiin. Opit varmasti huomaamaan, että kannattaa odottaa pientäkin lanttia vaihdettaessa, että voi kulkea kilometrin säästääkseen pennyn (1 penny = 10½ penniä), että lasi olutta on ylellisyyttä, joka hyvin harvoin voi tulla kysymykseen, ja että kaulusta voi vallan hyvin käyttää viikonajan.
Rahapulasta on puhuttu ja kirjotettu hauskoja juttuja, mutta todellisuus ei ole yhtään hauska. Ei ole hauskaa tinkiä yhtä pennyä. On kaikkea muuta kuin hauskaa tulla pidetyksi itarana ja turhan tarkkana. Ei ole hauskaa kulkea puettuna kuin renttu ja hävetä asuinpaikkaansa. Ei, köyhyys ei tuota mitään iloa — köyhälle. Se on maanpäällinen helvetti herkälle luonteelle; ja moni kunnon mies, joka ei olisi epäillyt ryhtyä Herkuleen kuuluisiin töihin, on sortunut köyhyyden kurjiin pikkuvastuksiinkin.
Vastukset sinänsä eivät olisi niin vaikeita kestää. Kukapa ei kärsisi hieman kieltäytymyksiäkin, jos niistä sillä pääsisi. Mitä huoli Robinson Crusoe siitä, että kulki paikatuissa housuissa. — Oliko häneliä housuja? En muista varmaan; vai oliko hän puettu siten, kun pantomiimeissa esitetään? Mitähän siitä välitti, jos varpaat pilkistivätkin saappaiden teristä? Ja mitäpä siitä, vaikka hänen sateensuojansa vaate olikin pumpulikangasta, jos se vain suojasi häntä sateelta. Hänen renttumaisuutensa ei yhtään häirinnyt häntä; hänellähän ei ollut ystäviä, jotka pilkkasivat häntä.
Köyhänä olo on vähäpätöinen asia. Mutta kiusallisuus on köyhälle siinä, että hänen köyhyytensä tunnetaan. Pakkanen ei yksin saata henkilöä, joka kulkee ilman päällystakkia kiiruhtamaan niin nopeasti. Eikä se ole yksinomaan häpeäntunne siitä, että lausuu valheen — josta hän tietää, ettei sitä uskota — mikä saa hänen pahoin punastumaan, kun hän selittää, että päällystakit ovat hänen mielestään epäterveellisiä ja että hän periaatteen vuoksi ei koskaan käytä sateensuojaa. On helppoa sanoa, ettei köyhyys ole rikos. Ei; jos niin olisi, ei sitä hävettäisi. Mutta se on harhaote ja saa sellaisena rangaistuksen. Köyhää miestä halveksitaan kaikkialla maailmassa. Näkö on ihmisten silmissä kaikki kaikessa ja sama mies, joka kyllä kulkisi kurjimman veijarin seurassa Lontoon hienoimmalla kadulla, jos tuo veijari vain olisi hyvin puettu, sama mies pujahtaa mieluimmin sivukadulle päästääkseen siten vaihtamasta muutamaa sanaa rappiolle joutuneenkunnon miehen kanssa. Ja tuo rappiolle joutunut kunnon mies tietää sen — hän sen parhaiten tietää — ja tekee kilometrin kierroksen päästäkseen tapaamasta jotain tuttavataan. Niiden, jotka tunsivat hänet hyvinä päivinä, ei tarvitse vaivautua kääntämään katsettaan toisaalle. Hänelle on tuhat kertaa tärkeämpää kuin heille, etteivät he näkisi häntä; mitään ei hän pelkää niin, kuin että he tarjoaisivat hänelle apuaan. Hän haluaa vain tulla unhotetuksi; ja siinä suhteessa hän onnellisesti kyllä saa tavallisesti toiveensa täytetyksi.
Rahapulassa olemiseen tottuu kuten kaikkeen muuhunkin ja siitä saa kiittää tuota ihmeellistä vanhaa lääkäriä Aikaa. Yhdellä silmäyksellä voi erottaa vanhan praktisoijan ja alottelijan, paatuneen miehen, joka vuosikausia on saanut taistella ja kärsiä ja vasta-alottelevan raukan, joka koettaa peittää kurjuuttaan ja joka elää alituisessa ilmitulemisen tuskassa. Mistään ei tätä eroa niin huomaa kuin siitä tavasta, millä kumpikin panttaa kellonsa. Eräs runoilija sanoo jossain:
Tyynesti pantata
On taito,
Ei sattuma.
Toinen pistäytyy ”kaniin” (”Kani” = panttilainakonttoori ”Helsingin kielellä”) yhtä tyynesti kuin pistäytyisi räätälinsä luokse — luultavasti tyynemminkin. Apulainen on lisäksi kohteliaskin ja toimittaa hänen asiansa heti seuraavassa hinkalossa olevan naisen suureksi harmiksi, vaikka nainen samalla terävästi huomauttaa, että hän kyllä voi odottaa, ”jos se on vakinainen kundi”. Niin, jos päättäisi siitä miellyttävästä ja affäärimäisestä tavasta, jolla tuo panttaus toimitetaan, voisi siinä yhtä hyvin olla kysymys hyväkorkoisten obligationien tukkuostosta. Kuinka toisin käyttäytyykään se, joka ensi kerran panttaa. Kosimishankkeissa oleva nuorukainen on itse tyyneys häneen verraten. Hän kulkee ja maleksii panttikonttoorin edustalla, kunnes kaikkien lähistön hampuusien huomio kiintyy häneen ja passipoliisissa herää vahva epäluulo häntä kohtaan. Ja kun hän sitten on tarkoin tutkinut kaikkia ikkunoissa olevia tavaroita luulotellakseen lähellä seisoville, että hän aikoo ostaa jalokivirannerenkaan tai jotain muuta vähäpätöistä, meneehän lopulta sisään, minkä hän koettaa tehdä ”arvokkaasti”, kuin kuuluisi hän kaupungin ”kermaan”. Onnellisesti päästyään sisään puhuu hän asiansa niin hiljaa, että hän saa toistaa kaikki uudelleen. Kun hän sotkuisessa selityksessään eräästä ystävästään lausuu sanan ”lainata”, keskeytetään hänet ja käsketään menemään pihan poikki oikeaan ja kolkuttamaan ensimäiselle ovelle kulman takana. Hän lähtee ulos sellaisin kasvoin, että niistä voisi vallan hyvin sytyttää paperossin, ja on täysin vakuutettu siitä, että koko kaupunginosan väestö tuijottaa häneen. Tultuaan oikeaan paikkaan on hän unohtanut nimensä ja osotteensa, ja on toivottoman tylsässä tilassa. Kun häneltä kysytään, kuinka hän on tullut ”sen” omistajaksi, alkaa hän änkyttää sekä puhua ristiin, ja ihme on, jollei hän tunnusta varastaneensa sitä samana päivänä. Silloin vastataan hänelle kuivasti, ettei tahdota olla moisen väen kanssa tekemisissä, ja että hän tekisi viisaimmin korjatessaan pois luunsa mahdollisen pian, minkä hän tekeekin, eikä muista mitään, ennenkuin hän on sieltä kuuden kilometrin päässä tietämättä vähintäkään, miten on tuon matkan tehnyt.
Tässä yhteydessä tulen ajatelleeksi, kuinka ikävään asemaan joutuu, jos ajasta selkoa ottaakseen täytyy turvautua ravintoloiden ja kirkkojen kelloihin. Edelliset käyvät tietenkin liian nopeasti, jälkimäiset liian hitaasti. Sitä paitsi ei ole ollenkaan helppoa ulkoapäin nähdä, paljonko ravintolan tarjoiluhuoneessa olevakello on. Jos avaat oven varovasti raolleen, katsoo tiskin takana istuva tarjoilijaneiti sinua halveksien, pitäen sinua kerjäläisen ja hylkiön veroisena. Jonkullaista levottomuutta herättää esiintymisesi myös niissä kundeissa, jotka ovat perheellisiä. Kelloa et sensijaan voi nähdä, sillä se on oven takana, ja kun koetat ylen hiljaa vetäytyä takasin, lyöt pääsi ovenpieleen. Ainoa ajateltava tapa kellon näkemiseksi on hypähtää ylöspäin ikkunan ulkopuolella. Mutta jos et tämän menettelyn jälkeen ota esiin kitaria ja rupea laulamaan, niin naapuriston kasvavan kansan, joka sillävälin on jännityksellä odottaen kokoontunut ympärillesi, naamat venyvät ylen pitkiksi.
Tahtoisin myös kernaasti tietää sen salaperäisen luonnonlain, joka vaikuttaa, että siltä, joka on jättänyt kellonsa ”korjattavaksi”, puolen tunnin kuluessa siitä ehdottomasti joku kadulla tiedustelee, paljonko kello on. Yksikään ihminen ei ole vähintäkään utelias tässä suhteessa, niin kauan kuin kello on taskussa.
Rakastettavat vanhat naiset ja herrat, jotka eivät ole koskaan kokeneet rahapulaa — ja toivottavasti heidän ei koskaan tarvitse sitä tehdä, siunatut olkoot heidän harmaat hiuksensa — pitävät panttilainakonttooria alennuksen viimeisenä asteena; mutta ne, jotka sen lähemmin tuntevat (ja lukijani ovat epäilemättä sen huomanneet) tulevat usein yllätetyiksi, kuten poika, joka uneksi olevansa taivaassa, tavatessaan siellä paljon sellaista väkeä, jota ei koskaan olisi odottanut tapaavansa siellä. Omasta puolestani olen sitä mieltä, että se on paljon itsenäisempää menettelyä kuin ystäviltä lainaaminen ja sitä koetan vakuuttaa niille tuttavillenikin, jotka tarvitsevat muutaman punnan (1 punta = Smk 25:25) ”ylihuomiseksi”. Kaikki eivät sitä kuitenkaan käsitä. Eräskin huomautti kerran, että hän ei tätä menettelyä periaatteessa hyväksynyt. Arvelen, että hän sanoessaan, ettei hyväksynyt panttilainakorkoa, olisi osunut enemmän oikeaan: 25 prosenttia on tosiaankin raskasta.
Rahapulia on eriasteisia. Kaikki me olemme rahapulassa, suuremmassa tai pienemmässä — useimmat meistä suuremmassa. Toisilla johtuu pula tuhannen punnan, toisilla yhden shillingin tarpeesta. Juuri tällä hetkellä tarvitsisin minä viiden punnan setelin. Vain pariksi päiväksi. Maksan sen aivan varmaan viimeistään viikon kuluttua ja jos joku lukijoistani tahtoisi lainata sen minulle, olisin ylen kiitollinen. Sen voi parhaiten lähettää postitse osotteellani, missä tapauksessa kirjekuoren tulee olla huolellisesti suljettuna.
Vakuudeksi jätän siitä kuittini.
Yhteishyvä 34-35/1910.
