"Kirovuodet"

Johannes Linnankoski. Kirot, Yhdeksän-katkelmainen unelma.


Tuo synkin aika minkä Suomen kansa on kokenut — vuosien 1898—1906 aika — ei ole vielä saanut sitä nimeä, jota se historiassa on kantava, sillä semmoiset mainesanat kuin »routavuodet» tai »sortovuodet» eivät vastaa todellisuuden kaameutta. Ei näet riitä että nimi herättää takatalven ja surkastuneen kasvullisuuden mielikuvan eikä myöskään että se saa ajattelemaan masentavaa väki- ja mielivaltaa; sen ohella täytyy nimen viitata sisälliseen sekasortoon, pahimpien himojen vallalle pääsemiseen ja erittäinkin veljesvihan kiroukseen. Ei ole epäilemistäkään että nimi keksitään, yhtä sattuva kuin »Iso viha» sille onnettomalle ajalle, jonka kansa kärsi kaksisataa vuotta sitten, — jollei se ehkä jo ole keksitty.

Jos kansamme kerran jälleen saavuttaa suvannon, jolta se rauhoittunein mielin voi katsoa taaksepäin kamalien putousten ja vihaisten pyörteiden koskeen, josta se on pelastunut, eivät laulajamme enää tarvitse, niinkuin tätä ennen monesti on kuultu, valittaa historiamme aiheenköyhyyttä. Kyllä aiheita silloin on tarjona, jopa semmoisia, joita käsitellessä voidaan mittailla ihmissielun syvimpiä syvyyksiä ja mitä monipuolisimmin määritellä kansojen kohtalojen ehtoja. Eikä ole ihme että jo nytkin, ennenkun läheskään on päästy tyynelle vedelle, yritetään heittää valonsäteitä sumuiselle taipaleelle.

Eino Leino ja Martti Vuori ovat, toinen kertomuksen toinen näytelmän muodossa, käsitelleet samanlaatuista aihetta. Edellinen on pyytänyt näyttää kuinka sydänmailla syntynyt ja kasvanut kansannainen, ajanpyörteisiin joutuneena, kehittyy verenhimoiseksi raivottareksi, joka Hakasalmen torilla tanssii kahakassa kaatuneitten ruumiitten ympärillä, jälkimäinen on tahtonut osottaa kuinka saman ajan turmiolliset vaikutelmat nuoresta tehtaan työmiehestä tekevät anarkistin, joka ampuu tehtaan isännöitsijän. Juhani Ahon taasen on valtiollinen veljesmurha pakottanut sepittämään näytelmän, jonka perusaate, kuinka eri tavoin eri puolueisiin kuuluvat arvostelijat ovatkin sitä selittäneet, — runoilijan oman tunnustuksen mukaan — on: älä tuomitse, älä tapa! Saman ajan aiheuttama on sekin näytelmä, josta tässä on puhuttava.

Linnankosken runoelma on sisällykseltään laajaperäisempi kuin edelläkävijäin. Hänen luomansa kuva käsittää koko ajanjakson ja sen lisäksi kärsimysten syyt ja katseen tulevaisuutta kohti. Voidakseen aikaansaada näin runsaan kokonaisuuden runoilija on kerrassaan heittäytynyt irti todellisuudesta ja asettanut toiminnan kuviteltuun maahan, kuvitellun kansan keskelle, jossa mervit ja veenit vastaavat maamme suomalaisia ja ruotsalaisia, mutta silti ovat ainekset elettyjä samalla tavoin kuin unennäkijän kirjava fantasiakudos on luotu mielikuvista, jotka hänen valveilla ollessaan ovat mieleen painuneet. Runoilija sanookin näytelmäänsä «unelmaksi».

Emme aijo seikkaperäisesti selostella näytelmää, joka kuvaten Mervian kansan hajaannusta ja kärsimyksiä alati palauttaa muistoon yksityiskohtia tuskavuosiltamme. Sitä vähemmän tahdomme siihen ryhtyä kuin erinäisten erikoispiirteiden eroavaisuus historiallisesta todellisuudesta ainakin aluksi kiusallisesti häiritsee lukijaa. Runoilijan mielikuvitus on näet monessa kohden käyttänyt tosiasioita niin vapaasti ja niin vastoin sitä mitä tiedämme tapahtumista ja vaikuttimista, että alituisesti herää halu oiaista hänen esitystään. Mutta jos noudattaisimme tätä halua, hävittäisimme koko unelman, repisimme palasiksi runollisen kuvaelman, joka semmoisenaan on jalon elämänkäsityksen ja hehkuvan kansallistunnon läpitunkema, ja jossa on oikein ja pätevästi ilmisaatettu kaiken onnettomuuden syy: "kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulospäinkään".

Urmas, joka ensimäisenä julkilausuu suuren ajatuksen kansan kokonaisuudesta ja yksimielisestä kansasta, on alussa Ibsenin »Kuninkaanalkujen» Hookon, sitte hän "horjuen oman itsensäkin edessä" muuttuu Skule jaarliksi, kuitenkin lopulta ollakseen tätä jälkimäistä onnellisempi, kun hän, huolimatta siitä, että hän itse traagillisesti sortuu, on se, joka julkilausuu ajan opetukset ja uudestaan ainiaksi julistaa kansakunnan kokonaisuuden harrastuksen päämääräksi ja Mervian tulevaisuuden ehdoksi. Alkusyy Urmaan perikatoon ei ole itsekkäisyydessä niinkuin Skule jaarlin, mutta kumminkin on se laatuaan aitoibseniläinen: antautuen laskelmien polulle hän hylkää nuoruutensa lemmityn, veenivalion Mertsin, ottaakseen Heljän, siinä luulossa että hän naimalla merviläisneidon toisesta heimosta edistäisi kokonaisuusaatetta. Mutta huolimatta Heljän vaatimattomasta uskollisuudesta on se kuitenkin Mertsi, joka odottamatta ilmestyen ja rohkeasti toimien palauttaa Urmaan hänen nuoruutensa uskoon. Muutoin on Mertsi, Urmaan rinnalla näytelmän toinen päähenkilö, alkuperäisin ja rohkeimmin luotu luonne koko runoelmassa ja mieltäkiinnittävä esimerkki siitä, miten runoilijan fantasia voi aate- ja tunnelma-arvon eduksi — taikka ei ainakaan haitaksi — muuttaa ulkonaisen todellisuuden.

Kun Linnankosken Laulu tulipunaisesta kukasta" oli ilmestynyt, tunnustettiin että se täytti «Ikuisen taistelun» herättämät toiveet. Mitä tähän kolmanteen teokseen tulee emme, huolimatta jo mainitsemastamme seikasta että kuvatun todellisuuden läheisyys häiritsee ja vaikeuttaa arvostelua, epäile sanoa, että »Kirot» menestyksellisesti kilpailee parhaimman kanssa, jollei voita, mitä meillä draamallista runoutta on kirjoitettu. Ainoastaan tavattoman voimakas mielikuvitus on voinut luoda niin laajan aiheen kuin tässä kyseessä olevan niin suppeaan ja kuitenkin aatteellisesti täyteläiseen ja taiteellisesti pyöreään muotoon. Näytelmä alkaa poikien kiirikan lyönnillä, jossa mervien ja veenien kireä väli ilmenee huudossa: »Veenit järveen!» muistuttaen Z. Topeliuksen lausetta että toinen tai toinen kysymys on vasta silloin tunkenut kansaan, kun lapset sitä hokevat. Sitte tulevat lyhyet kansankohtaukset, jotka 2:en kuvaelman ohella luovat taustan ja pohjan seuraavalle 20 vuotta myöhempien tapahtumien kuvaukselle. Runollisesti on toinen kuvaelma kaikista hienoin. Urmaan äiti, Mertsi, Heljä ja Sätene orjatarkin ovat liikuttavan jalosti ja kauniisti kuvattuja, mutta joskin heidän esiintymisensä ja puheensa Urmaan pirtissä elävästi muistuttavat Kuninkaanalkujen naisia, olisi väärin sanoa yhtäläisyyttä jäljittelyyn perustuvaksi. Oikeammin on selittää, että sama ylevä käsitys naisen tunnevaiston hienoudesta on saanut runoilijain säveliin samallaisen soinnun. Kun äiti varovasti nuhtelee poikaansa siitä että tämä suvun asian tähden luopuu lemmitystään, kuinka hieno onkaan muistutus rakkauden merkityksestä: "Sekin olisi ollut aasi asko, poikani". Ja kun Mertsi, silmänräpäykseksi unohtaen itsensä, tahtoo masentaa kilpailijan, kuinka sydämen pohjasta ja puhtaasti lausuukaan Heljä: "Miksi solvaat minua, Mertsi! Mistä sinä tiedät mitä minä olen olenko minä tahtonut, olenko minä pyrkinyt? Mistä sinä tiedät kumpi meistä on enemmän kärsinyt, ennenkun olen tämän tehnyt? Mervi olen ja kohtaloni tietä astun, mutta sinun kanssasi en ole vihoin". Ja Mertsi palaa itseensä: "Anna minulle anteeksi, Heljä! Totta: me emme ole vihoin". — — — Tämän jälkeen seuraavat «katkelmat»: Soihtujen valossa, Ruumisarkku, Taakankantajat, Kuohilaitten tanssi, Alastomat vetäjät ja Kansan sinetti. Niitä vastaan voisi muistuttaa, että niiden välillä ei ole sitä kiinteyttä, jota draaman rakennukseen kuuluu, sekä että niissä on monta henkilöä, joka vain edustaa jotakin ryhmää eikä tule luonteeltaan kuvatuksi, mutta tällä kaikella on tietysti syynsä ja selityksensä aiheen laadussa eikä tekijä syyttä ole käyttänyt nimityksiä: unelma, katkelma. Eri katkelmista osottaa Taakankantaja kykyä huumoriin ja ivaan, joka kohoo paljo yli jokapäiväisyyden, ja viimeinen on erinomaisessa määrässä draamallinen. Loppukatkelma, Kirojen kumpu, on vihdoin erittäin vaikuttava Urmaan puheen takia, joka sisältää monta tietäjän sanaa, joista otamme vain nämä: "Me vaikeroimme suuresta onnettomuudesta, raskaista kohtalon kiroista. Oliko tämä onnettomuus ja kirous, vai oliko se siunaus? Siunaus, sanon minä! Mikä muu kuin tämä aika olisi avannut korvamme orjien huokauksia kuulemaan? Mikä muu veeniemme silmät näkemään että kourallinen on vaan kourallinen? Mikä muu meihin niin väkevästi kokonaisuuden tuntoa iskenyt ja luontomme syvät perintökirot paljastanut? — — — Tämä, Mervian miehet, on tarina siitä kuinka sirpaleita kansaksi jauhetaan. Paljon on meissä ollut harhaa, mutta me painumme näiden kirovuosien hiljaiseen hautakumpuun, sen yli kulkee kansan uusi tulevaisuuden tie, sen vainaittenpuun oksalla kukahtelee kevään käki".

Lähinnä viimeisessä näistä lainatuista lauseista on se sana, jota ajatellen alussa kirjoitimme että kärsimysvuosien nimi ehkä jo on keksitty. Kirovuodet, kirojen aika, näyttää meistä täysin vastaavan tuon ajan laatua, sillä siinä oli todentotta paljo kirouksen tapaista.

Tekijä on ajatellut näytelmänsä esitettäväksi näyttämöllä ja ilmoittaa sitä varten supistetun laitoksen. Kieltämättä kappaleella onkin suuria edellytyksiä näyttämölliseen menestykseen: tehoisia kohtauksia ja suppea, ytimekäs, tosidraamallinen vuoropuhelu; mutta siitä huolimatta on asialla arveluttava puolensa. Olemme tahtomalla tahtoneet arvostella tuota ainoastaan yleiseltä ja taiteelliselta kannalta ja vaan ohimennen viitanneet siihen että siinä on kiusallisia kohtia. Kuinka runoilija onkin pitänyt kokonaisuutta silmällä, ei hän ole voinut olla esittämättä eräitä tapahtumia niin että kuvaus on omansa tyydyttämään toista ja loukkaamaan toista puoluetta. Tämä, itsessään kovin luonnollinen seikka saa epäilemään näyttelemisen mahdollisuutta aikana, jolloin hyökyaallot vielä käyvät korkeina. Kirovuodet ovat liian lähellä, että suuri yleisö voisi tyynesti katsella ajan kuvauksia ja arvostella niitä puhtaasti taiteen kannalta, sen tai sen tekijän personallisen käsityksen leimaamina.

Ihmiselämä samoin kuin kansan elämä on täynnä kysymyksiä ja arvoituksia, ja runoilijoiltamme, joita usein myös tietäjiksi sanotaan, me toivomme, että he niitä valaisevat. Turhaa on kuitenkin odottaa, että runous kirkastaa elämän hämäryyttä, jollei runoilijalla — niinkuin usein nähdään — ole minkäänlaista pohjaa, minkäänlaista päämäärää. Jos hyvä ja paha ovat hänelle yhdentekeviä, jos kansan ja yksilön menestys ovat hänelle samanarvoisia, jollei hän tee eroitusta kansallisen ja vieraan välillä, ei hänellä myöskään ole suuren kansallisen runouden lähtökohtaa. Hän voi kentiesi herättää hetkellistä mielenkiintoa, mutta ei antaa pysyvää ohjausta kansansa ajatuselämälle, eikä pysyviä tunnearvoja. Meistä näyttää siltä, että kansamme on Linnankoskessa saanut runoilijan, jolla on edellytyksiä ei ainoastaan taiteellisesti suuriarvoiseen vaan aatteellisestikin elämäämme kirkastavaan runouteen, hänellä on neron lahja voida lausua vanhojakin totuuksia, niin että ne vaikuttavat uusina ja luovat uutta valoa, uutta voimaa. Sentähden toivomme, että hän virkeästi jatkaisi runoiluaan, ja varsinkin että hän pysyisi draamallisella alalla, jota varten hänellä näyttää olevan aivan erityiset lahjat.


Eliel Aspelin-Haapkylä.





Aika 5/1908.