Satamassa
Uuteloinen.
Kirj. Hj. Söderberg
(Suomennos.)
He kulkivat vaieten käsikädessä, hitaasti ja väsyneesti.
Ellan veli kulki edellä tapansa mukaan, hän käveli hakien jostakin harvinaisia sammaleita kiviltä tien varrella. Vanhukset olivat jääneet jälkeen.
Erkki näytti hajamieliseltä ja lakkaamatta ohdakkeita ja kivikkoja tien reunalta katkoi; hienot, vaaleanviheriät kasvisäikeet olivat tarttuneet kävelykeppiin. Otsan kurtuissa kuvastui nyreyden varjo. Elian äskeisten sanojen johdosta, tai ehkä ainoastaan äänenjohdosta, ja toisinaan hän vaan Ellaan silmäyksen heitti.
Tämä oli nostanut hieman toista kulmakarvaa ja katseli eteensä altistuvaisena ja välinpitämättömänä. Ella oli korkeakasvuinen ja solakka ja Erkkiä hieman pitempi; niskalla oli yjhäinen ryhti ja hän oli puettu komeammin kuin maalais-ympäristö vaati.
Vaitiolo tuntui painostavalta. Erkki koetti katkaista sitä ja yritti pari kertaa päästä puolueettomalle alueelle, vaan sai kuivia ja niukkoja vastauksia. Lopulta hänkin vaikeni ja kulki hiljaa Ellan rinnalla. Tyhjän arkipäiväisen synkkämielisyyden ilme kuvastui hänen hienoissa, ja vaan levottomissa kasvoissaan.
Kolmas kesä läheni loppuaan. Heidän kihla-aikansa kolmas kesä.
— — Joutui auringonlasku. Kaurakuhilaat heittivät pitkiä, harmaansinisiä varjoja, jotka kasvoivat ja lähemmäksi lipuivat. Savu vainiolta, missä talonpojat vitsoja polttivat, hehkui tulenpunaisena auringossa, ja metsänreunassa mäntyjen latvat punaisina paloivat, veripunaisesti, joka sammui ja raukeni.
Syyskuu nyt oli käsissä. Oli viileä ja kaunis syyskesä-ilta.
Veli odotti heitä tien käänteessä. Hän seisoi pureskellen heinäkortta, koettaen näyttää niin iloiselta ja huolettomalta kuin suinkin, auttaakseen mielialaa; hän, ollen kuusitoista vuotias, oli heihin kumpaankin rakastunut ja ehkä eniten kärsi taukoisuudesta heidän suhteensa.
— — Vihdoin oltiin kotona. Puutarhurin pieni kalpea, mustatukkanen tyttö seisoi niiaten veräjällä, ja tultiin lehmus-kujaan. Rakennuksen valkonen etusivu häämötti kauniimpana etenemyksessä.
Poissa oli aurinko. Hämärän joutuessa saapui syksy. Taivas kuvastui heikon sinisenä ja kylmänä yli lehmuksien latvojen, vipevöitettynä heikoilla sinipunervilla väreillä idässä, ja lännessä pehmeä jälkirusko puiden lomassa viivähti. Yksi ja toinen pihlaja lämpimänä ja värikkäänä punasen keltasessa valossa loisti. Autioina kohosivat lehmukset kuihtuneina, harmaanviherlöissä värivivahduksissa, ja pyökit seisoivat tummina ja mykkinä ruskeassa ryhmässä lähinnä pihamaata.
Ajatuksissa käytiin kujan kautta ja tultiin suureen, kolkkoon saliin.
— — Oli kolmas kesä, joka loppuaan läheni.
— — —
Erkki istui pianon ääressä, vaan ei kyennyt koskettimia liikuttamaan.
Hän oli yksin suuressa, tyhjässä huoneessa yksin ja pimeässä. Pienestä kapinetista salin vieressä loisti valo, siellä istui perhe iltalampun ympärillä. Vilho seisoi ovella kädet taskuissa ja näytti happamalta; silloin tällöin katsoi hän nuhdellen sisareensa, joka istui nojautuneena koruompelunsa yli.
— — Salissa oli kylmä, Erkki paleli. Ovet lasiverannalle eivät olleet tarkoin suljetut.
Hän löi soinnoksen, puoleksi hajamielisenä. Hän soitti yhden vielä — ja vieläpä yhden — viimeisen voimakkaasti ylhäällä diskontissa. Lasiovet tärähtivät. Polkimella hän pitkitti ääntä, ja yhteen vedetyin silmäkulmin kuunteli kielien jälkisointua — — heikommin ja heikommin se väräjävi, hiipuu lopulta kokonaan.
Hän alkoi soittaa. Omia säveliyksiään.
Hän alkoi levollisella, lipuavalla pastorale'lla, joka vaappui eteenpäin hyräilevissä tersseissä, milloin duurissa, milloin mollissa. Saattoi olla hänen lapsuutensa.
Hän oli kiemailtu lapsi. Ylellisyydessä ja huolettomuudessa sekä pehmeiden, ystävällisten käsien hoivaamana, oli hänen kasvanta-aikansa lipunut. Täältä herraskartanosta johtuivat hänen hauskimmat muistonsa, noista valoisista, aurinkoisista kesäpäivistä täällä enon luona. Ja serkku oli hänen leikkitoverinsa.
Hän joudutti tahtia. Alkoi elää syvällä bassossa ja toisinaan kiiti vieritys salamain tavoin ylös korkeutta kohden ... Hetkisen näytti siltä, kuin tulisi tästä kaikesta sekasotku, vaan niin hän vihdoin löysi aiheen, eloa uhkuvan, huikentelevan säveleen.
Hän hymyili, sormien kuumeentapaisesti kiitäessä koskettimilla. Hän soitti nuoruuttaan, ensimäistä, myrskyistä.
Häntä miellytti aihe ja toisinteli lakkaamatta, kunnes se alkoi häntä uuvuttaa. Hän halusi siitä päästä, hän etsi toista, voimakkaampaa, levollisempaa, vaan ei sitä löytänyt — niin joutui hän uudestaan samaan säveleeseen ja toisinteli sitä mollissa.
Se merkitsi perinnön loppua ja hän hymyili sille.
Niin keskeytti hän äkkiä ja lepäsi.
— — Silloin hän meni kihloihin. Omituista, että juuri silloin — kun perintö oli loppu. — Ja jos Ellakin olisi ruvennut sitä merkillisenä pitämään...
Hän oli löytänyt uuden aiheen, pianissimon; hän liikutteli koskettimia. — Hän rakasti Ellaa todellakin sanomattomasti. Eivät ne olleet nuo lapsuuden aikuiset tavalliset tunteet leikkitoveria kohtaan; hän varasi, ajatellessaan, että ehkä Ella rakastikin häntä ainoastaan niin ja siten käsitti hänen rakkautensa. Ei, niin ei saanut olla, hän rakasti kaikkea Ellassa — — — hänen ylhäistä, vaaleata niskaansa hänen vapaata notkuvaa käyntiään — — — koko hänen ylellisyyden ja hienoutensa tuoksua. Kaikkea, aina pukuihin, asti.
Hän oli joutunut polttavaan apassionato'on. Soitin tärisi hänen käsiensä voimasta. Hän voi nähdä kuvansa pianinon mustassa, kiilloitetussa etusivussa — — hänestä tuntui kuin olisi hän itselleen vieras tai kuin hän näkisi jonkun kaukaisen tutun, jolla oli satoisat silmät ja tukka otsalla ...
Äkkiä hän herkesi. Ella seisoi hänen takanaan, hän tunsi tämän läsnäolon. Ella hiljaa ja hyväillen hänen tukkaansa silitteli, ja hän hämmentyneenä haparoi Ellan kättä — — —
He seisoivat yhdessä verannalla ja nauttivat syysillan viileyttä. Tuuli oli nukahtanut, oli kuolonhiljaista. Merenlahden väräjämätön pinta kuvasti tähdet.
Hänen sormensa leikkivät pienellä metsäviinipuun oksalla, joka kömpi ylös kaidepuulle; lopulta hän Ellan rintaan sen kiinnitti.
— Meidän ei koskaan pitäisi toisiamme väärin ymmärtää, huudahti vihdoin Ella. Me ymmärrämme toisemme niin hyvin. Meidän pitäisi voida olla onnelliset.
Erkki vastasi kiitollisella katseella.
Lauvantai 4/1907.
