Mary Fraser - Elämän uhri

Elämän uhri

Kirj. Mary Fraser

Suomennos.



— Ethän mene takaisin tehtaaseen, Cicely.

— Ja miksi en?

Cicely Hepburn jatkoi työtään korjaten illallisruokia pöydältä. Hänen kalpeille kasvoilleen kohosi uhmaava punostus ja silmät hehkuivat hänen tuijottaessaan mieheensä.

Jim Hepburn, oli vakava nuori mies, joka ansaitsi kolme puntaa viikossa kehruuesimiehenä. Hän oli kohonnut verkalleen, alotettuaan tehtaassa päivätyöläisenä — siitä oli jo yli viisitoista vuotta — ja kolmenkymmenen korvilla tunsi hän varmasti voivansa hyvin elättää vaimonsa tämän tarvitsematta käydä työssä kodin ulkopuolella. Cicely oli häntä kymmenen vuotta nuorempi — itsepäinen tyttönen, jota oli vaikea pitää kurissa.

Jim tuijotti kehtoon, jossa pieni ihmisraukka nukkui.

— Entä pikku poikanen tuolla? sanoi hän, ja hänen äänessään soinnahti ylpeyden vivahdus.

"Pikku poikanen" oli kymmenvuotias, ja Cicely oli vasta toipunut heikkoudestaan sen syntymisen jälkeen. Jim nousi ja tarttui nuoren vaimonsa ranteeseen.

— Tyttöni, sanoi hän. Naisen paikka on kotona lapsensa luona, niin kauvan tämä häntä tarvitsee.

Hän puhui tyynellä äänellä, mutta hänen äänessään oli jotakin käskevää. Cicely oli nuori ja itsepäinen, ja Jim oli aina ennen ollut hänen kohtelias orjansa.

— Olethan oikea vanha vaari, sanoi Cicely. Tehdas ei ole niin kaukana, ja poika kyllä tulee toimeen.

— Mutta kuka poikaa pitää silmällä, huudahti Jim.

— Äiti tietysti. Hän ymmärtää paremmin lasten hoitoa kuin sinä ja minä.

Cicely Hepburn oli kaunis nainen. Hän nousi varpaisilleen ja kietoi kätensä miehensä kaulaan.

— Kaksitoista markkaa viikossa on kaunis raha. En ole koskaan ennen saanut niin paljoa, Jim. Kaipaisin niitä hirveästi, jos niisiä luopuisin, ja nyt on meillä vielä poikakin. Hän tarvitsee monenmoista pikku tavaraa ja ...

— Näyt tuota tarvitsevan sinäkin.

Cicely hymyili vienoa surumielistä hymyä. Hän oli ollut kaunein tyttö tehtaalla, kun he menivät naimisiin, ja kaikki pojat olivat olleet häneen rakastuneita. Hänet oli luonnollisesti hemmoteltu piloille — ja hänen turhamaisuutensa ei ollut vähentynyt naimisiin mentyäänkään.

— Niin, minä tarvitsen rahaa, sanoi hän. Olen aina tottunut tulemaan omillani toimeen ja minusta olisi sietämätöntä pyytää mieheltäni jok'ainoaa ropoa.

Lapsi kehdossa alkoi kirkua ja Jim hyssytteli sitä jotensakin kuumeisesti keinuttaen kehtoa jalallaan. Mutta lapsi kirkui yhä pahemmin. Cicely otti sen syliinsä ja sai sen tyytymään parissa sekunnissa.

— Näetkös! huudahti Cicely riemuitsevin äänin. Niin se käy, kun miehet opettavat naista lapsia hoitamaan. Meitä oli kahdeksan sisarusta, ja äiti kävi tehtaassa melkein koko ajan.

— Ja missä ovat nyt ne kahdeksan?

Cicely tiesi yhtä hyvin kuin Jim, että kuusi pientä hautaa kirkkomaassa todistivat kuudesta nuoresta elämästä, jotka olivat sammuneet.

— Minun vaimoni ei koskaan työskentele tehtaassa minun suostumuksellani. Kuuletko sen, Cicely?

— Silloin työskentelee hän ilman sitä, oli vastaus.

He olivat nuoria molemmat ja lujasti päättäneet pitää oman päänsä.

— Menin kanssasi naimisiin päästäkseni elämään omin päin, sanoi Cicely. Etkö ole sitä ymmärtänyt.

Hän oli mennyt naimisiin siksi, että piti Jimistä niin hirveästi, eikä mistään muusta syystä. Mutta nyt hän oli sen unhottanut. Jim muisti sen ja heitti saappaansa nurkkaan. Cicely nauroi kalseasti sen kuultuaan.

— Näkyypä ilmeisesti, että kuherruskuukaudet ovat lopussa, sanoi Cicely.


* * *

— Kuinka on kehräämön laita, Hepburn?

Ted Clayton kulki suoraan yli pihan päivällisaikaan ja kohtasi kehruuesimiehensä portilla. He olivat tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat. Jim oli heistä vanhempi ja oli kerran ollut, Tedin päällysmiehenä. Mutta nyt oli Ted lentänyt hänen ohitsensa. Mutta heidän keskinäinen ystävyytensä jatkui siitä huolimatta.

— Lapseni on sairas, huudahti Jim. Jos poika kuolee, eroan vaimostani, jatkoi hän leimuavin silmin. En tahdo enää elää hänen kanssaan, sen vannon.

Jim Hepburn jatkoi matkaansa surulliseen kotiinsa.

Mutta molemmat miehet olivat olleet ystävyksiä, ja mihin kelpaa valta ja vaikutus, jos niitä ei käytetä sen auttamiseen, joka on jäänyt hieman jälellepäin. Sattumaltakohan vain, vaiko tarkotuksella joutui nyt Ted Clavton pysähtymään Cicely Hepburnin kangaspuiden ääreen?

— Huonoa työtä tämä, sanoi hän hänelle. Emme voi tätä hyväksyä. Ette tarvitse tulla enää maanantaina.

Hän oli tehnyt kierroksen vain sanoakseen tämän, ja Cicely vihasi häntä sentähden, että hän oli tämän tehnyt. Vaikka hän olikin tehtaan työmestari, ei hänen tarvinnut puuttua sellaisiin asioihin. Cicely pysähdytti kangaspuut ja sukkulat, kovasti vimmoissaan, ja samassa tuli pieni tyttö vetämään häntä hameesta.

— Tulkaa pian kotiin. Äitinne sanoo, että poika näyttää niin kummalliselta.


* * *

Ja kuinka katkera onkaan katumus, joka tulee liian myöhään — joka ei auta mitään! Murtunut nainen polvistui sohvan viereen huoneessa, jossa pieni valkoisiin puettu olento lepäsi liikkumatonna ja äänetönnä. Jimin poika oli kuollut — oli heittänyt henkensä äitinsä helmaan, ja Cicely polvistui epätoivoissaan, nyhkyttäen, jotta sydän oli pakahtumaisillaan. Tämä oli hänen syynsä, sen tiesi hän. Poika oli ollut reipas ja terve kolme kuukautta sitten. Ja nyt oli hän poissa ja koti autio ja tyhjä. Ja sitte pelkäsi hän niin hirveästi — pelkäsi Jimiä, pelkäsi itseään ja katumuksensa tuskia.

Ja se vainoaisi häntä aina, tämä katumus — harhailevana kummituksen, kautta aikojen. Taivas oli lähettänyt lapsen hänen luoksensa. Se oli tarvinnut hänen apuaan, ja hän ei ollut saapuvilla. Kyynelet kuivettuivat hänen poskilleen, hänen polvistuessaan miltei yhtä hiljaisena kuin kuollut poikakin.

Mies saapui vihdoin. Hän tuijotti epätoivoista vaimoaan ja kuollutta lastaan, ja harmi, joka ennen oli täyttänyt hänen mielensä, väistyi synkän tosiasian tieltä. Hän kokosi kaiken ainoaan katseeseen, nöyrtyneen, toivottoman naisen — lapsen, jolla ei ollut heidän molempain keskinäinen rakkautensa käsissään. Tuimat silmät saivat lempeämmän ilmeen, sääli hiipi miehen sydämeen. Jim Hepburn laski kätensä vaimonsa olalle ja jätti sen siihen lepäämään.

— Cicely!

Nimi tuli hänen huuliltaan vain kuiskauksena kuin olisi hän pelännyt herättävänsä rakastetun vainajan. Kuitenkin sattui se kuin puukonpisto suoraan Cicelyn sydämeen. Hän pusertui kokoon ja hänen kasvonsa vaipuivat entistäkin alemmaksi.

Naisen oli epätoivo mykistänyt, ja mies — hän, jolle nainen oii kerran ollut kaikkena maailmassa ja puoli taivaasta — kumartui alas ja nosti hänet lattialta.





Lauvantai 4/1907.