Automobililla meidän maanteillämme.
Suuri kysymys automobilin käytännössä meidän maassamme on ollut se, voiko tällaisella pelillä kulkea meidän pehmeillä, mäkisillä maanteillämme. Omituista kyllä on automobili-urheilu meillä perin hitaasti päässyt muotiin, vaikka se jo muualla Europassa alkaa olla aivan yleistä, samalla kun nekin muutamat mitkä täällä toissa kesänä jo kulkivat, eivät ole muuta huhua herättäneet kuin että hevoset ympäristöllä ovat olleet hurjimman kauhun valtaamina. Näitten automobilien omistajat eivät ole välittäneet antaa tiedoksi, mitenkä näillä koneilla suoriutuu meidän onnettomissa tieoloissa. Minä aijon koetella selittää minkälaisen vaikutuksen automobililla ajo meillä tekee ja mitenkä se pääsee liikkumaan maaseudulla.
Ensimäinen ehto automobilillä meidän maassamme on, että sillä on kyllin vahva kone päästääkseen ylös hiekkamaistamme. Se kone, jossa kulin, on 12 hevosvoimanen. Niin kuin tiedetään on automobilejä, joilla on paljon pienempi voimaisia koneita, mutta joilla kumminkin pääsee liikkumaan esteettömästi kovilla teillä, niinkuin kaupungeissa ja hyvillä viertoteillä. Yksinpä Sveitsin vuoristoissa näkee pienempivoimaisten koneitten liikkuvan sangen helposti mäkiä ylös, ja Europan suurissa kaupungeissa ei ajuriautomobililla tarvitse hetikään olla 12 hevosvoimaa koneessaan suoriutuakseen hyvin kaupunkien mäkilöistä. Kuinka monta hevosvoimaa suomalaisella automobililla tulee olla, sitä en mene varmasti määräämään, mutta 12 hevosvoimaa ei suinkaan tunnu olevan liikaa neljällä istuimella varustetussa automobilissa.
Automobilimme on »Ford»-niminen amerikalainen kone, joka koko viime kesän oli alati liikkeessä ja kesti tyydyttävästi kaikki paukut ja hypyt kuopissa ja kivikoissa. Sen hinta oli kohtalainen, saksalaisiin koneisiin verrattuna alhainen. — Se ihme on nimittäin tapahtunut, että saksalaiset valmistavat ainoastaan kalliita automobilejä, silloinkun esim. amerikalaiset huokeita. Muutenhan saksalaisista tavaroista usein sanotaan: »schlecht und billig», huonoa ja huokeata. Saksalaisten automobilien keskihinta pysytteleksen 8 ja 10 tuhannen seuduilla. — Automobilissamme kulkee mukavasti 4 henkeä.
Pahin vastus maanteillä tietysti on hiekkasista mäistä. Jos esim. sattuu olemaan hiekkanen kohta keskellä mäkeä, voi tapahtua, että vaunu seisattuu. Toivottomaksi ei sentään tarvitse heittäytyä, sillä konetta voi ikäänkuin syöttää keskellä tietä poiskoplaamalla ketjun, ja antamalla koneen käydä vapaasti. Silloin voimaa karttuu vähitellen, ja kun sitte taas koplaa ketjun uudelleen ponnahtaa vaunu ylös, saatuaan kovan pohja-aluksen pyörille. Paremmin kun pitkät selitykset antaa koneenvoimasta nousta ylämäkiä kuvauksen se tiedonanti, että automobilimme helposti kapusi ylös Puijonmäkeä näköalatornin juurelle. Ne lukijat, jotka eivät tunne tätä mäkeä, tuntenevat jonkun suuren mäen, kun kerron minkälaisia matkoja teimme automobilissa. Ensimäinen pitempi matkamme kulki Helsingistä Turkuun, Poriin, Tampereelle, Hämeenlinnaan ja sieltä Helsinkiin takasin. Tällä taipaleella kohosivat mäet jyrkimpinä Karkun seuduilla ja ennen Hämeenlinnaan tuloa. Kaikki noustiin sentään sujuvasti. Toinen matka suunnattiin Helsingistä Lahteen, Imatralle, Punkaharjulle, Savonlinnaan, Kuopioon, Juvan tehtaalle ja sieltä Mikkelin kautta takasin. Pahoja nousuja tarjosi viljalti Vehmasmäen ja Leppävirran seudut. Mutta täällä kovat tiet korvasivat nousujen jyrkkyyden.
Niinkuin tiedetään ei automobilin pyöräin väli ole sama kuin rattaitten. Tästä seuraa, ett'ei voi ajaa kärrinraiteissa. Toinen pyörä voi kyllä kulkea raiteessa, jos raide ei ole erittäin kuoppanen, mutta toisen pyörän täytyy silloin huhkia loitolla toiselta raiteelta. Ei tämä tällainen kulku ole heittävätä, sillä kaikkihan myöskin tiedämme, että raiteet meidän teillämme juuri ovat kaikkein viheliäisimmät, kuoppaset paikoin siihen määrin, että ajajan suolet pyrkivät menemään solmuun jo kilometrin matkalla. Voi käyttää, tarpeen vaatiessa, myöskin toista tapaa: voi antaa molempien pyörien kulkea ulkopuolella raiteita. Tämä vaatii tarkkuutta ajajalta, mutta aikaansaa tasasen kulun, sillä raiteitten pehmeä ulkoreuna ei ainakaan ole kuoppanen, joskaan se ei salli kovinta ajoa. Missä taas kaksi raidetta kulkee rinnan, siinä on parasta antaa pyörien kulkea hevosen jäljissä. Tätä tapaa täytyy usein käyttää suurten liikepaikkojen läheisyydessä. Näin keinottelemalla ja neuvottelemalla näkyy sentään tultavan kutakuinkin toimeen meidänkin alkuperäisillä teillämme.
Vauhtia ei myöskään aina sovi soimata hitaaksi. Missä hevoset eivät estä vapaata kulkemista, siellä voi helppoudella lasketella 3 peninkulmaa tunnissa. Hyvillä teillä voi ajaa enemmänkin, paikotellen yksinpä kilometrin vähän päälle minutissa. Kun Hämeenlinnasta tultiin Helsinkiin, tarjosivat kangasmaat Hikiältä Helsingin pitäjään oivallisen kilparadan, jossa vauhtia sai pitää lähellä maksimirajaa. Asutuimmilla seuduilla tekivät hevoset haittaa. Koko matkaan, arviolta yli 12 peninkulmaa, meni hiukan päälle 4 tuntia. Junalta menee 3 t. 10 min. ja radan pituus on vaan 108 kilometriä.
Sadeilmoilla on kulku paljoa raskaampaa ja hitaampaa. Liejuset ja rapakoiset tiet liukastavat pyörien alla ja rapa roiskuu koneeseen. Kun tällaisella ilmalla ajaa metsäistä tietä pitkin, sinkoaa likaa ehtimiseen puihin, ja omituinen rapina ja suhaus kuuluu puitten lehvistä, joka suuressa määrin sulostuttaa ajoa. Se on ikäänkuin kuuluva todistus lokamurtajan voimasta ja vauhdin nopeudesta. Muttakun kirkkomiehet tällaisella ilmalla seisattuvat töllistelemään outoa ilmiötä, joka syöksee ohi, silloin sydämestä käy heitä sääli, sillä kirjavat ja puhtaat pyhäpuvut ovat silmänräpäyksessä suo-ojan kaivajan puvun näköiset. Rapina kuuluu takaa, sillä kirkkoväki puhdistaa mustia pukujaan. Taaksensa ei raski katsoa säälistä, harmista ja naurusta. Tekisi mieli varottaa, mutta väki ei kuule eikä ymmärrä vaaran olevan tarjona. Kun heille viittaa käsillään luulevat he tervehdittävän, nostavat lakkia ja samalla lentää lätäkkö tukkaan.
Kuumilla ilmoilla on herkullista ajaa automobililla. Kävelijät ja jouten olijat hikoilevat ja voihkavat kuumuutta, mutta ajaja tuntee suloista viileyttä. Kymmenen minuutin ajon perästä on hikinen ruumis riihikuiva. Tapahtuipa nyt tänä kuumana kesänä, että joskus voi istua automobilissa paitahihasillaan, tuntematta kylmää. Tavallisen lämmön vallitessa on parasta pitää takin nappinsa visusti kiinni. Tämä viimeinen tapa on meidän kylmässä maassamme tavallisinta.
Loppuarvosteluna tahdon mainita, että automobililla kulku meidän teillämme sujui paremmin kuin koskaan olimme rohjenneet toivoa.
L—n.
Suomen Urheilulehti 8/1906.
