Näin puhui Zarathustra
Valikoima Friedrich Nietzchen teoksesta
"Also sprach Zarathustra".
Suomentanut Einari Eeräs
I
Lapsesta ja avioliitosta.
Minä teen erään kysymyksen juuri sinulle, veljeni; minä heidän tuon kysymyksen kuin lyijyluodin sinun sieluusi, sen syvyyden mitatakseni.
Sinä olet nuori ja toivot itsellesi lasta ja vaimoa. Mutta minä kysyn sinulta: oletko sellainen ihminen, joka itsellensä saisi lasta toivoa?
Myöskin kysyn minä sinulta: oletko voittaja, itsesi hillitsiä, järkesi hallitsia, hyveittesi herra?
Eli onko tuo toivomuksesi kuten eläimen? Tai johtuuko se tarpeesta? Eli yksinäisyydestä? Tahi epäsovusta itsesi kanssa?
Minä tahdon, että sinä voittosi ja vapautesi tähden ikävöisit itsellesi lasta. Eläviä muistopatsaita tulee sinun rakentaa voitollesi ja vapautumisellesi.
Yläpuolellesi tulee sinun rakentaa. Mutta ensin tulee sinun itsesi, sinun ruumiisi ja sinun sielusi olla oikein rakennettu.
Sinun ei tule viedä sukuasi ainoastaan eteenpäin, vaan ylöspäin! Avioliittosi sinua siinä auttakoon!
Korkeamman ruumiin tulee sinun luoda, itseänsä kehittävän sarjan, — luomakykyisen tulee sinun luoda.
Avioliitoksi nimitän minä tahtoa monistumaan ja tahtoa sellaisen yhden luomiseen, joka on luojiansa enempi. Toistensa kunnioittamista ja myös sellaisen tahdon tahtomisen kunnioittamista nimitän minä avioliitoksi.
Tämä olkoon järki ja totuus avioliitossasi. Mutta tuo, mitä nuo mässääjät avioliitoksi nimittävät, — ah, miksikä sitä kutsuisin?
Ah, tuota heidän sielunsa köyhyyttä monistumaan! Ah, tuota sielun lokaa monistumaan! Ah, tuota surkeaa nautintoa monistumaan!
Ja tuota kaikkea nimittävät he avioliitoksi ja sanovat taivaan sen vahvistaneen.
Mutta tuosta mässääjien taivaasta en minä pidä! Ei, en pidä noista taivaallisiin verkkoihin heittäyneistä eläimistä!
Kaukana olkoon minusta myös se jumala, joka ontuen astuu tänne alas siunaamaan sitä, mitä hän ei yhdistänyt.
Älkää naurako sellaisille avioliitoille! Kenellä lapsella ei olisi syytä itkeä vanhempiansa?
Kunnioitettavalta näytti minusta mies ja kypsyneeltä maiseen järkeen: mutta nähtyäni hänen vaimonsa, tuntui maa minusta hulluinhuoneelta.
Niin, minä tahdoin että maa suonenvedoissa täriseisi, kun pyhimys ja hanhi keskenään parittelevat.
Muuan läksi sankarina etsimään totuutta ja viimein valloitti pienen kiilloitetun valheen. Hän nimittää sitä avioliitokseen.
Toinen oli hidaskäytöksinen ja valikoi turhan tarkasti. Mutta kerralla kuoli hän ainaiseksi seurapiirilleen: sitä nimittää hän avioliitokseen.
Eräs etsi enkelin hyveitä omistavaa palvelijatarta. Mutta siinä tuokiossa tuli hänestä yhden vaimon palvelustyttö ja nyt hänelle itselleen olisi ollut tarpeen muuttua enkeliksi.
Huolellisiksi huomasin minä myös kaikki ostajat ja kaikilla heillä on viekkaat silmät. Mutta ostajan vaimo ostaa vielä viekkaammankin säkkiinsä.
Paljon lyhyitä hulluuksia — sitä sanotte te rakkaudeksi. Ja näille lyhyille hulluuksille tekee avioliittonne lopun, kuten pitkä tyhmyys.
Ah, kunpa teidän rakkautenne on vain paljastettua jäljittelyä ja tuskallista hehkua. Se on vain soihtu, jonka tulee loistaa teitä korkeammille poluille.
Itsenne yläpuolelle tulee teidän kerran rakastaa! Ensin siis oppikaa rakastamaan! Ja sentähden täytyy teidän juoda rakkautenne katkera kalkki.
Paraimmankin rakkauden maljassa on katkeruutta: siksipä saakoon se sinut ikävöimään yli-ihmiseksi, siksipä synnyttäköön se sinussa janoa, sinä luomakykyinen!
Janoa luomaan, intoa ja palavaa halua yli-ihmisyyteen, — sano veljeni, onko tämä tahtosi avioliittoon?
Pyhä on minulle sellainen tahto ja sellainen avioliitto. —
Näin puhui Zarathustra.
II
Vapaasta kuolemasta.
Useat kuolevat liian myöhään ja muutamat kuolevat liian varhain. Oudolta kuuluu kumminkin oppi: »kuole oikealla ajallasi!»
Kuole oikealla ajallasi: näin sen opettaa Zarathustra.
Mutta joka ei milloinkaan ole oikealla ajallaan elänyt, miten voisi hän koskaan oikealla ajallaan kuolla? Kunpa hän ei konsanaan syntyisikään! — Myös neuvon minä mässääjiä.
Vaan mässääjätkin pitävät kuolemaa tärkeänä — sillä ontoinkin pähkinä on kerran tuleva rikotuksi.
Kaikkien mielestä on kuolema tärkeää. Mutta vielä ei ole kuolema mikään juhla, vielä eivät ihmiset ole oppineet, mitenkä juhlista kaunein pyhitetään.
Minä osoitan teille täydentävän kuoleman, sellaisen joka on yllyttävä eläviä ja antava heille juhlallisen lupauksen.
Täydennetty kuolee kuolemansa voitokkaana, toivon ja yhdistyksen ympäröimänä.
Näin tulisi oppia kuolemaan; eikä pitäisi vietettämän yhtään juhlaa, missä ei tällainen kuolema eläville valaa pyhittäisi.
Näin kuoleminen on parasta; hävittäen suuren sielun.
Mutta yhtä paljon taistelevan kuin voittajankin vihaama on tuo teidän irvistelevä kuolemanne, joka hiipii luoksenne kuin varas — ja kumminkin tulee herrana.
Minun kuolemaani ylistän minä teille; vapaata kuolemaani, joka saapuu luokseni silloinkuin minä sitä tahdon.
Ja milloin olen minä tahtova? — Kenellä on päämäärä ja perintöä, hän tahtoo kuolemansa päämäärän ja perinnön oikealla ajalla.
Ja kunnioituksesta päämäärää ja perintöä kohtaan ei hän enään ripusta elämän pyhättöön kuivia seppeleitä.
En todellakaan tahdo olla nuorallatanssijan kaltainen: Ne pingoittavat lankansa uhkarohkeasti ja itse aina kulkevat takaperin.
Monet elävät omillekin totuuksilleen ja voitolleen liian vanhoiksi; hampaattomalla suulla ei ole enään oikeutta kaikkiin totuuksiin.
Ja jokaisen, joka haluaa tilaa, täytyy vähitellen hyvästellä kunniaansa ja opetella tuo vaikea taito osata oikealla ajallaan — mennä.
Täytyy lakata silloin syömästä kun siitä parhaiten nauttii: tämän tietävät ne, jotka tahtovat tulla kauvan rakastetuiksi.
On kyllä happamiakin omenia, joiden täytyy kohtalon pakosta varttua syksyn viimeistä päivää, ja yhdessä kypsyvät ne, kellastuvat ja tuuleentuvat.
Toisissa saapi sydän aikaan ensimuutoksen, toisissa taasen henki. Ja muutamat ovat harmaapäitä jo nuoruudessa; mutta myöhäännuori pysyy kauvan nuorena.
Monelta turmeltiin elämä, sillä myrkkyinen käärme jäytää hänen sydämmessään. Sentähden huolehtikoon hän siitä, että kuolema häntä sitä enemmän neuvoisi.
Useasti ei tule koskaan makeaa hedelmää ja hän mätänee jo kesällä. Pelkuruus vain pidättää häntä enään oksassaan.
Aivan liian lukuisina elävät he ja aivan liian kauvan riippuvat he oksissaan. Kunpa myrsky tulisi ja kaikki nuo mädänneet ja madonsyömät puusta pudisteleisi.
Kunpa pikaisen kuoleman saarnaajia tulisi! He olisivat minusta elämänpuiden oikeita myrskyjä ja pudistelijoita. Mutta minä kuulen saarnattavan vain pitkällisestä kuolemasta ja kärsivällisyydestä "maallisiin".
Ah, saarnaatteko te kärsivällisyyttänne maallisiin? Mutta tuo maallinen se on, jolla on liian paljon kärsivällisyyttä teihin, te parjaajat!
Totisesti liian varhain kuoli tuo hebrealainen, jota pitkällisen kuoleman saarnaajat kunnioittavat. Ja paljon jäi senjälkeen sallimuksen varaan siitä syystä, että hän kuoli liian aikaiseen.
Vielä ei hän — hebrealainen — tuntenut muuta kuin hebrealaisen kyyneleet ja raskasmielisyyden, ja hyvien ja oikeiden vihan, — ja silloin valtasi hänet kuoleman kaipuu.
Kumpa hän olisikin jäänyt erämaihin ja etäälle hyvistä ja oikeista! Ehkenpä olisi hän oppinut elämään ja oppinut rakastamaan maata — ja vielä nauramaankin.
Uskokaa minua veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse peruuttanut oppinsa, ehdittyään minunkin ikääni. Hän oli kyllin jalo sen tehdäkseen.
Mutta hän oli myöskin kypsymätön. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa ja kypsymättömästi hän myös vihaa maata ja ihmistä. Kahlehdittu ja raskas on vielä hänen luonteensa ja hänen mielensä lento.
Mutta miehessä on enemmän lasta ja vähemmän raskasmielisyyttä kuin nuorukaisessa: paremmin ymmärtää hän kuoleman ja elämän.
Vapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä silloinkuin ei enään riitä aikaa myöntämiseen, — näin ymmärtää hän kuoleman ja elämän.
Minä pyydän teidän sielunne hunajalta, ystäväni, ettei teidän kuolemanne olisi häväistys ihmiselle ja maalle.
Kuollessaan pitää vielä henkenne ja hyveenne hehkuman kuten iltarusko ympäri maan: muutoin on kuolema teille huonosti neuvottu.
Näin tahdon minä itse kuolla, että te ystäväni maata minun tähteni enemmän rakastaisitte; ja maaksi tahdon minä jälleen muuttua, saavuttaakseni sen rauhan joka minut synnytti.
Todella oli Zarathustralla päämäärä ja hän heitti pallonsa. Nyt jääkäät te ystäväni päämääräni perillisiksi, teille heitän kultaisen palloni.
Mieluimmin kuin keidenkään muiden näen minä teidän tuota kultaista palloa heittävän! Ja niin vedän vieläkin hiukkasen maata kallelleen: sen se minulle anteeksi antakoon!
Näin puhui Zarathustra.
III
Lähimmäisen rakkaudesta.
Te tunkeilette lähimmäisenne suosioon ja puhutte hänelle kauniita sanoja. Mutta minä sanon teille: teidän lähimmäisen rakkautenne on teidän oma huono rakkautenne itseenne.
Te sadattelette itseänne lähimmäisillenne, haluten siten tehdä siitä itsellenne hyveen. Mutta minä näen »itsemurhienne» läpi.
Ihminen sanoo tungetellen lähimmäiselleen: Sinä on vanhempi kuin minä; Sinä on pyhä sana, mutta Minä ei ole.
Neuvoisinko teitä lähimmäisen rakkauteen? Mieluummin kumminkin neuvon teitä lähimmäisen kiroukseen ja etäisimmän rakkauteen.
Korkeammalla kuin lähimmäisen rakkaus on rakkaus kaukaisimpaan ja tulevaisuuteen; korkeammalla vielä kuin rakkaus ihmiseen on minusta rakkaus esineisiin ja harhakuviin.
Tuo edelläni seisova juokseva harhakuva on sinua kauniimpi, veljeni; miksi et sinä anna sille lihaasi ja luitasi. Mutta sinä pelkäät itseäsi ja juokset lähimmäisesi luokse.
Te ette siedä itseänne, ettekä rakasta itseänne kylliksi. Sentähden tahdotte te vietellä lähimmäisenne rakkauteen ja haluatte kullata itseänne hänen erehdyksellään.
Minä tahtoisin ettette sietäisi kaikellaisia lähimmäisiä ja heidän naapureitaan; silloin täytyisi teidän omasta itsestänne luoda ystävä ja hänen ylitsevuotavainen sydämmensä itsellenne.
Kun tahdotte itsestänne hyvää puhuttavan, asettaudutte te näytteille; ja viekoteltuanne lähimmäisenne teistä hyvää ajattelemaan, te ajattelette itse myös samoin.
Ei ainoastaan se valehtele, joka puhuu vasten tietoaan, mutta varsinkin se, joka puhuu vasten tietämättömyyttään. Ja näin puhutte te itsestänne seurustelussa ja petätte naapurinne.
Näin puhui narri: "seurustelu ihmisten kanssa tappaa luonteen, etenkin jos sellaista ei ole olemassa".
Toiset menevät naapurinsa luokse etsimään itseään ja toiset tahtoessaan päästä itse itsestään. Teidän huono rakkautenne itseenne valmistaa teille yksinäisyydessänne vankilan.
Ne ovat etäisimmät, jotka rakkautensa lähimmäisiinne maksavat; ja jospa teitä jo viisikin on yhdessä, täytyy aina yhden kuudennen kuolla.
En pidä juhlistannekaan, sillä minusta niissä on liian paljon näytteliöitä. Ja usein katsojatkin käyttäytyvät kuin näyttelijät.
En opeta teille lähimmäisestä vaan ystävästä. Ystävä olkoon teille maallinen juhla ja yli-ihmisyyden esimaku.
Minä opetan teille ystävästä ja hänen ylivuotavasta sydämestään. Mutta ylitsevuotavan sydämen rakkautta tahtoessaan pitää ymmärtää olla kuin sieni.
Minä opetan teille ystävästä, jonka sisällä maailma valmiina seisoo, — luovasta ystävästä, jolla on aina valmis maailma lahjoitettavana.
Ja niinpian kuin häneltä maailma rikkoutuu, hän sen uudelleen yhdeksi kehäksi kokoaa, — aivan kuten tapahtuu hyvän johtumisen pahasta eli tarkoituksen sattumasta.
Tulevaisuus ja etäisin olkoon sinulle nykyisyyden aiheena. Syynä rakkauteesi ystävääsi kohtaan tulee sinulla olla hänessä löytyvä yli-ihminen.
Ystäväni, en neuvo teitä lähimmäisen rakkauteen: neuvon teitä etäisimmän rakkauteen.
Näin puhui Zarathustra.
IV
Papeista.
Kerran näytti Zarathustra oppilailleen pappeja ja puhui näin:
"Nuo tuolla ovat pappeja. Mutta vaikka he ovatkin vihollisiani, menen minä hiljaa ja miekkaani kajoamatta heidän ohitsensa.
Heidänkin joukossaan on sankareita. Useat heistä ovat kärsineet liian paljon —: sentähden tahtovat he saada toisiakin kärsimään.
He ovat pahoja vihollisia, sillä ei mikään ole kostonhimoisempaa kuin heidän nöyryytensä. Ja heidän kimppuunsa käydessä tahrii helposti itsensä.
Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja omaa vertani tahdon yksin heissäkin kunnioittaa". —
Ja ohi mentyään tunsi Zarathustra tuskaa rinnassaan. Mutta kauvan ei hän taistellut tuskansa kanssa, ennenkuin hän uudelleen alkoi puhua:
Nuo papit säälittävät minua. Eivätkä he ole minun makuuni; vaan se on minusta vähäarvoisinta, ollessani ihmisten parissa.
Mutta minä kärsin ja olen kärsinyt heidän kanssaan; he ovat minusta kuten vankeja ja polttomerkeillä merkittyjä. Hän, jota he nimittävät vapahtajakseen, vangitsi heidät vääräarvoisien harhakuvien siteisiin!
Ah, kumpa heidät vielä joku tästä vapahtajasta vapahtaisi!
He arvelivat nousevansa jollekin saarelle, meren ympärillä tulvehtiessa; mutta katso — se olikin uinuva hirviö.
Väärät arvot ja harhakuvat ovat kuolevaisten pahimmat hirviöt, — sillä kauvan nukkuu ja varttoo kohtalo niissä.
Mutta viimein herää hirviö ja ahmien nielee pinnalleen rakennetut majat.
Oh, katsokaahan noita pappien rakentamia majoja! Kirkoksi nimittävät he noita suloiselta tuoksuavia luolia.
Oi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä ei sielun kohoutuakseen korkeuksiin tarvitse — lentää!
Sillä näin käskee uskontonne: "polvillenne langetkaa astimille, te syntiset!"
Totisesti minä mieluummin katson itse hävyttömyyttä, kuin heidän häpeästä ja hartaudesta vääristyneitä silmiään.
Kutka loivat itselleen tuollaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö he olleet niitä, jotka tahtoivat itsensä salata ja jotka häpesivät puhdasta taivasta?
Mutta vasta sitte kun puhdas taivas läpi särkyneitten kattojen katselee ruohoa ja punaista unikukkaa pirstoutuneilla muureilla, — vasta sitten käännän minä sydämmeni takaisin tuon jumalan olinsijoille.
He nimittävät jumalakseen sitä, joka puhui heitä vastaan ja loukkasi heitä. Ja todella oli heidän jumaloimisessaan paljon sankaritaidetta!
Ja ainoastaan ihmistä ristiinnauliten voivat he jumalaansa rakastaa!
He aikoivat elää kuten kuolleet ruumiit ja mustiin vartalonsa verhosivat. Ja yksin heidän puheistaankin haistan minä ruumishuoneen ilkeää yrtinhajua.
Ja heidän lähellään eläjä elää kuten mustan lamMikon laiteella, missä korpisammakko suloisessa syvämietteisyydessä lauluaan kurnuttaa.
Parempia lauluja olisi heidän minulle laulettava, ennenkuin minä heidän vapahtajaansa uskomaan oppisin; ja vapahdetuimmilta pitäisi hänen oppilaansa näyttää!
Minä tahtoisin nähdä heidät alastomina, sillä ainoastaan kauneuden tulisi katumusta saarnata. Mutta kenen saisi tuo naamioitu murhe uskomaan!
Totisesti eivät itse teidän vapahtajannekaan tulleet vapaudesta, seitsemännen taivaan vapaudesta. Totisesti he eivät itse koskaan vaeltaneet tiedon temppelin lattiaverhoilla!
Tyhjyyksistä syntyi tuon vapahtajan henki; mutta joka tyhjyyteen olivat he asettaneet harhakuvan, hätävaran, jota he jumalakseen nimittivät.
Säälistä oli heidän henkensä juopunut. Mutta heidän saalinsa painaessa ja ylivuotaessa uiskenteli ylinnä aina suuri tyhmyys. Kiihkeästi kirkuen ajoivat he laumaansa tietään myöten: ikäänkuin tulevaisuuteen ei useampaa tietä veisikään! Mutta aivan oikein, — nämä paimenetkinhan kuuluivat myös lampaisiin!
Näillä paimenilla oli matala henki ja ahdas sielu. Mutta ajatelkaahan veljeni, mistä merkityksestä pienille maille tähän asti olivat ahtaimmatkin sielut!
Verimerkein merkitsivät he kulkemansa tien, hulluudessaan he opettivat, että totuus on verellä todistettava.
Mutta veri on totuuden huonoin todistaja; veri myrkyttäen muuttaa puhtaimmankin opin sydämmen vääryydeksi ja vihaksi.
Mitä joku sillä todistaa, että hän oppinsa tähden tulen kautta kulkee! Todenmukaisemmalta näyttää, että itsensä polttamisesta on oppia vain itselleen!
Missä tulinen sydän ja kylmä pää yhtyvät, siellä syntyy tuo pyörremyrsky — "vapahtaja".
Varmasti on löytynyt suurempia ja jalosyntyisempiä, kuin nuo vapahtajiksi nimitetyt, nuo mukaansa tempaavat pyörremyrskyt.
Veljeni, suuremman kaikkia vapahtajia tulee teidän vapahtajanne olla, kun tahdotte löytää tien vapauteen!
Mutta vielä ei ole koskaan löytynyt yli-ihmistä. Alastomina näin minä heidät molemmat, suurimman ja pienimmän ihmisen: —
Vielä ovat ne liian paljon toistensa kaltaisia. Totisesti, suurinkin heistä oli minusta — liian inhimillinen!
Näin puhui Zarathustra.
Lauvantai 5-6/1907.
