Eliel Aspelin-Haapkylä Janssenin historiallisista romaaneista

BÖRGE JANSSEN. Ulrika Eleonora. København, 1911.


Historiallinen romaani, se laji kertomarunoutta, jonka 1880-luvun realismi sai huonoon huutoon, näyttää nykyään nousevan uuteen voimaan ja kunniaan. Huolimatta väitteestä että kertoja kykenee todenperäisesti esittämään ainoastaan oman aikansa ihmisiä ja elämää, sanalla sanoen mitä itse on nähnyt ja kokenut, on eri maissa eteviä kirjailijoita antautunut menneitten aikojen kuvaamiseen. Kumminkin on tunnustettava, että uusin historiallinen kertomus melkoisesti eroaa vanhemmasta. Ajateltakoon esim. Mereshkovskin suurta, viime jouluksi suomenkielellä ilmestynyttä romaania »Ylösnousseet jumalat» taikka Santeri Ivalon »Erämaan taistelua» ja »Viipurin pamausta» — se mikä näissä on yhtäläistä, romanttisen väistyminen historiallisen aineksen tieltä, se näyttää olevan se ominaisuus, joka yleensä erottaa uusimman historiallisen romaanin entisestä. Helppo on huomata, että tässä esiintyy suoranainen vaikutus realismista. Kertojat eivät enää pyydä viehättää lukijakuntaansa keksimällä jännittäviä seikkailuja, jotka enemmän tai vähemmäa ulkonaisesti liittyvät historiallisiin tapahtumiin, vaan mahdollisimman luotettavasti ja havainnollisesti kuvaamalla muinoisia, todellisesti historiallisia oloja, tapauksia ja ihmisiä. On kuin he olisivat ottaneet perusjohteekseen vanhan totuuden, että tosielämä tarjoaa enemmän mieltäkiinnittävää kuin oudoimmat fantasialuomat, kun näet vain osataan tehdä tuo elämä täysin nähtäväksi, havainnolliseksi. Tällä ei ole sanottu, että kertomus vaatii luojaltaan vähempää fantasianvoimaa. Päin vastoin. Erotus on siinä että mielikuvituksen ennen sallittiin toimia mielivaltaisesti; nyt siltä vaaditaan että se ehdottomasti pitäen kiinni historiallisten lähteiden antamista mielikuvista elvyttää ja täydentää niitä, niin että muinoinen aika ja elämä käy nykyajan ihmiselle kirkkaaksi kuin se jota itse elämme. Se kirja, jonka nimi luetaan näiden rivien otsikkona, on myöskin tätä uusinta lajia historiallista kertomusta.

Börge Janssen on jo julkaissut koko sarjan historiallisia romaaneja, joissa hän on käsitellyt isänmaansa — Tanskan — historiasta otettuja aiheita, ja niillä valloittanut laajan lukijakunnan. Päällyslehdellä sanotaan hänen kirjojaan 7 vuoden kuluessa myydyn noin puolitoista sataa kappaletta. En ole kumminkaan lukenut Janssenin edellisiä kertomuksia, mutta arvosteluista päättäen ovat ne esitykseltään samanlaisia kuin tämä viimeksi ilmestynyt ja saattanee siis tästäkin suunnilleen oppia tuntemaan hänen taiteensa laadun.

Romaanin päähenkilö on, niinkuin häntä on tapa nimittää, Ulrika Eleonora vanhempi, se on kuningas Kaarle Xl:n puoliso, entinen Tanskan prinsessa, »Danskens Datter, Svenskens Moder». Ja tämän ylhäisen naisen elämän tekijä kuvaa siitä ajasta, jolloin avioliitto hänen, Tanskan kuninkaan Kristian V:n nuoren sisaren, ja nuoren Ruotsin kuninkaan välillä puheeksi tuli, aina hänen kuolemaansa saakka. Katsokaamme nyt, miten kuvaus tapahtuu. — Jo ensimäiset luvut ovat tyypillisiä. Muutamin rivein loihditaan esiin kirkas kevätaamu, jolloin auringon säteet ja lintujen laulu täyttää lehmuskäytävän ja puutarhan Amalienborg-linnan edustalla, vielä lyhyemmin kuvataan ajan tyylin mukaisesti sisustettu pieni huone, jossa aamuauringon valo, tunkien akkunan punaisten silkkiuudinten läpi, luo kaikki esineet ruusun väriin ja — näyttämö on valmis. Huone on prinsessan, joka istuu ja piirustaa. Hän on piirustavinaan uskotun hovineiden kuvaa, mutta kun juttelu kierii kuninkaallisen kosijan ympärillä, niin piirustin luokin sen kuvan, joka on hänen mielessään, urhean kuninkaan, jota hän ei ole vielä nähnytkään. Toisessa luvussa prinsessa on yksin, ja nyt hän ottaa esiin uudestaan lukeakseen sisareltaan, Holstein-Gottorpin herttuattarelta, Frederica Amalielta saamansa kirjeen. Hän on näet vanhemmalta sisareltaan pyytänyt tietoja Ruotsin kuninkaasta, ja sisar kuvaa hänet niin, että pikku prinsessan mielikuvitus ihannoitsee sulhon mitä jaloimmaksi sankariksi, ja sydämessä syttyy ensi lempi.

Ja niin edelleen. Ei missään pitkiä, seikkaperäisiä esityksiä tai kuvauksia oloista, maisemista, rakennuksista ja niiden sisustuksista taikka ihmisten ulkonäöstä, entisistä elämänvaiheista, aikeista y. m. semmoisesta, jolle suotiin niin paljon tilaa vanhemmassa romaanissa. Kaikki senlaatuinen mainitaan vain ohimennen ja lyhyesti, näytetään vain vilahdukselta, mutta lyhyet viittaukset ja yksistään mainesanat ovat niin täsmälliset, niin oikeat ja ilmehikkäät, että tyystin huomaa tekijän täydellisesti tietävän ja näkevän mitä hän kuvaa, eikä siinä kylläksi, vaan lukijakin näkee, lukijallekin tulee kaikki havainnolliseksi. Luku luvulta kertoja antaa meille lyhyeitä kohtauksia, joissa säännöllisesti päähenkilö esiintyy ja paitsi häntä yksi tai useampi yhtä todellisesti historiallinen henkilö, olkoon sitten kysymys kuninkaista ja kuningattarista taikka hovineideistä tai muista. Puhelu on draamallisen eloisaa, luonteita ja oloja valaisevaa. — Borchsenius sanoo Janssenin taidetta kokeneen mosaiikkimestarin taiteeksi, mutta sitä kiitoslausetta voidaan väärin käsittää. Mosaiikkikuva kootaan eri kappaleista, jotka ulkonaisesti kiinnitetään toisiinsa; Janssenin luoman kokonaiskuvan aineosat ovat sisällisessä yhteydessä keskenään, kohtaukset ovat niin eläviä, ne liittyvät niin välittömästi toisiinsa ja luonteenkuvaus on niin johdonmukaista, että eheys on täydellinen. Varmaankaan ei vanhempi kertomustapa olisi voinut paremmin kuvata Ulrika Eleonoran jaloa, lempeätä, suoraa ja vaatimatonta personallisuutta niin prinsessana kuin kuningattarena. Me näemme miten hän, kun sota Tanskan ja Ruotsin välillä näyttää tekevän suunnitellun avioliiton mahdottomaksi, lujasti pitää sanastaan kiinni, me näemme miten hän kärsii turhamielisen ja pahansisuisen anoppinsa, leskikuningatar Hedvig Eleonoran, tylyydestä ja vehkeilyistä ja niinikään kuninkaan jäykkyydestä, kylmyydestä ja epäluuloisuudesta, mutta toiselta puolen myöskin miten hän ei koskaan väsy tekemään hyvää köyhille ja kärsiville ja miten hän iloitsee jokaisesta puolisonsa rakkaudenosoituksesta. Eräät kohtaukset kuninkaan ja kuningattaren välillä ovat muuten luonnekuvaustaiteen kannalta kirjan etevimmät. Semmoinen on heidän hääyökohtauksensa, joka päättyy niin että Kaarle lähtee ratsastamaan, jättäen nuoren puolisonsa pitkiksi ajoiksi, semmoinen puutarhakohtaus Strömsholman linnalla, jolloin kuninkaassa ensikerran lemmen tunteita syttyy, ja semmoiset varsinkin viimeiset kohtaukset, joissa nähdään kuinka kuninkaalle, hänen puolisonsa jo sairastaessaan kuolintautiaan, lopultakin selviää mikä verraton elämänkumppali hänellä oli ollut ja kuinka vähän hän oli ymmärtänyt hänen tunteitaan, kuinka vähän osannut hänen onnekseen tehdä. Että tekijän kuvaus kuninkaallisista puolisoista on ei ainoastaan tarkan historian tutkimuksen tulos, vaan myöskin todellisen runoiljjahengen kannattama, sen todistaa se, että lukijan sydän heltyy näitä ihmisiä kohtaan. Että niin on laita Ulrika Eleonoraan nähden, on ehkä vähemmän ihmeteltävää, sillä olihan hän Ruotsin rakastettavin ja rakastetuin kuningatar; mutta emme voi olla tuntematta myötätuntoa ankaraa »kruununvoutiakaan», Kaarle Xl:ttä kohtaan, sillä me luulemme ymmärtävämme miten tämän kovaluontoisen miehen oli vaikea avata sydämensä jollekin niin vieraalle ja vähäpätöiselle kuin hänestä alkuansa rakkaus oli.

Kirjansa lopussa Janssen tekee selkoa niistä laajaperäisistä kirjasto- ja arkistotutkimuksista ja matkoista, jotka hän teostansa varten on suorittanut. Tuskin hän olisi voinut enemmän vaivaa nähdä ja työtä tehdä, jos hän olisi tarkottanut suuren historiallistieteellisen elämäkerran kirjoittamista Ulrika Eleonorasta. Kun uuden historiallisen romaanin edellytykset ovat semmoiset, on itsestään ymmärrettävissä, ettei jokainen kynäilijä siihen pysty. Luultavaa onkin sentähden että vähäväkisemmät, kun antautuvattälle alalle, yhä tulevat ylläpitämään vanhempaa, »romanttista» historiallista kertomusta.


E. A—n-H.





Aika 23-24/1911.