Sekalaista Siperiasta.
Ensikertalainen, joka lähtee Uralin itäpuolella olevia maita kiertelemään ja Siperian rautatietä pitkin on saapunut Tomskiin, huomaa pian, että on pakko tunkeutua pitemmälle pohjoiseen tai itään, jos tekee mieli nähdä sitä elämää ja niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet Aasiasta tuon ihmeellisen maan, johon europalaisena kulttuuri-ihmisenä niin suurella mielihalulla ja innostuksella haluaa tutustua. Tomsk, tuo Siperian kevytmielinen pääkaupunki, ei ole siinä merkityksessä laisinkaan merkillinen. Se on aivan tavallinen venäläinen, jollei tahdo sanoa europalainen, kaupunki eikä täällä tarvitse kulkea kaduilla silmät pyöreinä ja suu auki. Asuuhan täällä muutamia tuhansia tatareja, mutta ne eivät kykene antamaan kaupungille erikoisempaa leimaa. Vielä 4,500 virstaa itäänpäin Helsingistä täytyy resigneerautua tai etsiä muita viehätyksiä.
Kahden kuukauden kestäneen luonnonhaltijain määräämän pakollisen oleskeluni aikana Tomskissa olenkin jo melkein kotiutunut ja ystävällisten ihmisten välityksellä olen päässyt tutustumaan »melkein kaikkiin ihmisiin». Seuratessani elämää tässä kaukana kaikista »keskuksista» olevassa kaupungissa olen kuvitellut lukeneeni laajaa romaania, jossa kaikkia venäläisen elämän puolia on kosketettu. Suoraan länsimaista tulleeseen ihmiseen vaikuttaa se tendenssiromaanin tai voimakkaan saarnan tavoin. Saa niin erinomaisen elävän käsityksen siitä, millä tavalla ei ole elettävä ja millä tavalla ei saa työskennellä. Kaikki ihmiset sitä valittelevat, mutta harvat tietystikin huomaavat, että heissä itsessään on syytä. — Onhan meillä kotimaassakin monessa suhteessa samanlaiset olot, mutta tullessaan uuteen ympäristöön ja vieraihin oloihin ihminen kykenee paremmin käsittämään tällaiset asiat osaksi senvuoksi etteivät ne koske häntä itseään. Senpätähden ylläolevan elämän näkeminen onkin niin terveellistä ja usein sitä melkein kauhistuksella ajattelee : Herra Jumala, onkohan tuo samallaista meilläkin?
Ylläolevalla en tahdo sanoa, että kaikki olisivat joutuneet saman kirouksen alle. On täällä moniaita, jotka parhaansa mukaan ponnistelevat. Täälläkin on yliopisto, joskin epätäydellinen, ja sen opettajien ja oppilaitten piirissä vallitsee, ainakin osittain, toisenlainen henki. Täällä elää vanha, pian 80-vuotias, innokas tutkija Potanin, jonka nuorekkuutta mahdollisesti todistaa se, että hän vielä viime kesänä purjehti uuteen avioliittoon erään naisen kanssa, joka nyt täyttää täkäläisen lehden palstoja hehkuvilla rakkaudelle omistetuilla runoilla. Lopuksi on mainittava suomalainen, täällä jo yli 30 vuotta asunut vapaaherra Björn Aminoff, joka harrastaa Skansenin tapaisen ulkoilmamuseon perustamista paikkakunnalle. Mutta nämä esimerkit ovat harvoja ja näiden miesten innostusta vastustaa rahojen ja harrastuksen puute sekä se seikka, että useimmat olojen pakosta ovat tulleet diletanteiksi jotka eivät erikoisesti kykene tiedettä hyödyttämään. Poliittisesti koko kaupunki tietenkin, niinkuin Siperia yleensä, on aivan edistysmielinen ja nykyinen edustaja duumassa professori Njekrarov lukeutuu kadetteihin. Seuraavassa tulen kuitenkin esittämään myöskin erään mustasotnjalaisuuden edustajan.
Yliopisto on luonnollisesti se laitos, jonka ympärille kaikki henkinen työ keskittyy. Ijältään se on nuori, mutta siitä huolimatta sillä jo on tuhatkunta oppilasta ja opettajien joukossa on ainakin jokunen Europassakin tunnettu henkilö. Kirjasto sisältää etupäässä erikois-aloihin kuuluvaa kirjallisuutta (juriidista ja lääketieteellistä), mutta humanistikin löytää paljon mieltäkiinnittävää. Kreivi Stroganov'in suuremmoisen lahjoituksen kautta omistaa se nim. suuren joukon historioitsijalle, taiteen ja kirjallisuudenkin tutkijalle hyvin tärkeitä teoksia ja käsikirjoituksia. Esimerkkinä mainittakoon Voltaire'n omistamat kappaleet hänen omia teoksiaan, jotka ovat varustetut hänen vielä julkaisemattomilla muistiinpanoillaan sekä monet Europan poliittista ja hovielämää kuvailevat Stroganovien kirjoittamat, myös julkaisemattomat, päiväkirjat ja memoaarit.
Tässä kirjastossa työskennellessäni tutustuin erääseen herraan, jonka pyydän esittää suomalaiselle lukijakunnalle, koska hän tavallaan on uusi »tähti» suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen taivaalla ja niinmuodoin mahdollisesti saattaa herättää jonkinlaista mielenkiintoa kotimaassa. Hänen nimensä on Arthur Gleye ja on hän virkansa puolesta Saksan kielen lehtori yliopistossa. Kuultuaan että kaupungissa oleskeli eräs suomalais-ugrilaisuutta harrastava nuorukainen, kiiruhti hän tekemään tuttavuutta ja esittämään teoriojaan. Hän lahjotti allekirjottaneelle viimeisen, Tomskin yliopiston kustantaman, teoksensa nimellä »Hettitische Studien» (Leipzig, 1910). Tässä yli 100 sivua käsittävässä kirjassa hän pyrkii aivan uudessa valossa esittämään suomalais-ugrilaisten kansojen historiaa ja aikaisempia vaiheita. Tekijä yrittää mahtavan tieteellisen apparatuksen avulla todistaa, että eräs tähän kansakuntaan kuuluvista heimoista noin 3—4 vuosituhatta sitten olisi elänyt Vähässä Aasiassa edustaen korkeata ja pitkälle kehittynyttä kulttuuria ja että siis nykyiset suom.-ugrilaiset kansat oikeastaan ovat muinaisajan merkillisten sivistyskansojen jälkeläisiä. Tähän asti on kaikessa vaatimattomuudessa uskottu, että näiden nykyään Itä-Europassa ja läntisessä Siperiassa elävien kansakuntien alkukoti olisi sijainnut jossain keskisen Uralin länsipuolilla olevilla seuduilla sekä että tämä kansa ei olisi omannut mitään korkeampaa kulttuuria.
Ennakkoluuloistani huolimatta avasin tämän minulle tähän asti aivan tuntemattoman kirjan jonkunmoisella mielenkiinnolla. Kun olin lukenut esipuheen, jossa tunnettua prof. H. Zimmern'iä kiitetään korrehtuuriluvusta sekä Tomskin yliopistoa painatuskustannusten korvaamisesta, tunsin itseni jo puoleksi vakuutetuksi siitä, että tällä teoksella olisi jonkinlainen merkitys.
Ensimäisessä luvussa selvitellään verrattain pintapuolisesti näitä uusia teorioja. Tekijä kertoo miten tähän asti on sangen huonolla menestyksellä koetettu selittää noiden Vähässä Aasiassa löydettyjen n. k. hettitiläisten kuvakirjoitusten kieltä toiselta puolen joksikin kaukasialaiseksi ja toiselta vanhemmissa hettitiläisissä kiilakirjotuksissa tavattavan kielen murteeksi tai myöhemmäksi muodoksi. 1) Muutamalla sanalla tekijä kuitenkin julistaa ihmettelevälle maailmalle, että tämä hämärä, toista tuhatta vuotta ennen ajanlaskuamme puhuttu kieli onkin selvästi suomalais-ugrilainen kieli eli murre. Aivan valmistelematta hän nim. jo ensi sivulla kirjottaa: »Der Ugrofinnische Dialekt, in welchem die kilikisch-hettitischen Hieroglyphendenkmäler abgefasst sind, lässt sich der »permischen» Gruppe der Ostfinnen (Nordostfinnen) zuzählcn, zu vvelcher gleichfalls die Sprache der von den Skythen aus ihren urspriingliehen Wohnsitzen vertriebenen Kimmeriergehörte.» Asia lausutaan siis selvästi ja yksinkertaisesti ja luulisi, että herra Gleye voisi esittää vakuuttavia todistuksia, kun hän näin kategorisesti väittää tällaisen sukulaisuuden olemassaolon.
Hettitiläisestä puolesta en tietenkään saata sanoa mitään. Sitä en ymmärrä. Päältäpäin katsoen näyttää tekijä kuitenkin hieman omituisesti lukeneen noita hieroglyfejä, koska hän aina saa sanansa niin erinomaisen sopivaan muotoon. Mutta kuvakirjotushan on kuvakirjotusta, vaikka sitä tässä tapauksessa melkein haluaisi kutsua mielikuvakirjoitukseksi. Suomalais-ugrilaista puolta olen parhaani mukaan yrittänyt sulattaa, mutta ponnistuksistani huolimatta se ei ole onnistunut. Tahdon parilla sanalla selittää tekijän menettelytapaa. En ryhdy sen koommin yksityisseikkoja pohtimaan, ne kun eivät voi huvittaa muuta kuin kielimiehiä. Tulen vain muutamilla sanoilla selittämään miksi herra Gleyen tuloksia ja johtopäätöksiä ei voida pitää oikeina.
Ensi sivulla tekijä kertoo permiläisen alkukielen haaraantuneen kolmeen eri murteeseen nim. votjakkiin, syrjääniin ja permiläiseen. Mitä hän tällä viimemainitulla tarkottaa en ole oikein voinut ymmärtää. Se on nähtävästi joku erehdys, jota ei pidä pitää erikoisen tärkeänä. Niihin aikoihin, jolloin tuota hettitiläistä kieltä vielä puhuttiin, ei permiläistä alkukieltä nähtävästi ollut olemassa. Aivan mahdotonta on siis, että se jo silloin olisi jakautunut eri murteihin. Nyt herra G. kumminkin jokaisella kirjansa sivulla vertailee noita 3—4 tuhatta vuotta sitten puhutussa kielessä löytyviä sanoja nykyään votjakissa ja syrjäänissä tavattaviin, ottamatta huomioon laisinkaan mitä niiden alkuperästä ja vanhemmista muodoista tiedetään. Hän käyttää aivan samaa menettelytapaa kuin prof. H. Winkler teoksessaan »Finnisch und Japanisch» j. n. e. Tämä tapa on tietystikin aivan epätieteellinen eikä voi johtaa mihinkään varmoihin tuloksiin. Mutta se on yksinkertaisempaa ja tarkotukseen sopivampaa. Siten on tekijä joko tietämättämyydessään tai antamatta tosiasiain häiritä itseään tullut m. m. vertailemaan sanoja, jotka vasta paljoa myöhemmin ovat tunkeutuneet permiläisiin kieliin. Niin me tapaamme näiden »hettitiläis-permiläisten» sanojen joukossa suuren määrän venäläisiä lainasanoja. Sellaisia ovat esim. venäläisistä sanoista ЗAPЯ, ЛOЖЬ, KЧBШЪ ja ЛOЖKA sanoista lainatut vastaavat permiläiset. Prof. Wichmannin kirjotusten avulla pääsemme samoin selville siitä, että vertailumateriaalina käytettyjen sanojen joukossa on monta tsuvassilaista lainasanaa. Ylläolevat ja monet muut tosiasiat aivan hyvin selvittävät että herra Gleyen teos ei kykene millään tavalla muuttamaan käsitystämme suomalais-ugrilaisen alkukansan ja -kielen vaiheisiin nähden.
Tässä yhteydessä en malta olla ilmottamatta, että tekijä piakkoin aikoo julaista uuden laajahkon tutkimuksen, joka koskee Kretan saarella löydetyssä Phaistos-diskuksessa olevia hieroglyfejä. Lukiessaan niitä vasemmalta oikeaan tai päinvastoin, jos paremmin sopii, on hän tullut siihen käsitykseen, että ne ovat kirjotetut selvällä Viron kielellä — tosin eräällä tähän asti tuntemattomalla murteella. Täytyy vain ihmetellä, että Tomskin yliopisto katsoo voivansa tuhlata varojaan näin hedelmättömään tarkotukseen. Täkäläisen konsistorin puolustukseksi on kuitenkin mainittava, että sen jäsenet kaikki ovat juristeja tai lääkäreitä ja mitäpä he tietävät hettitiläisistä kuvakirjotuksista tai suomalais-ugrilaisten kansojen aikaisemmista vaiheista.
Lopuksi kolme pientä juttua, jotka tavallaan kaikki kuvaavat Siperian ja kukaties Venäjänkin oloja. Ensimäinen koskee erästä englantilaista maantieteilijää, toinen Suomen oikeuksia ja kolmas erään nuoren ylioppilaan rakkautta.
Elokuun lopulla purjehti eräs englantilainen kapteeni Webster, F. R. G. S., Shackleton'in kuuluisalla »Nimrod» laivalla Liverpoolista itään päin. Lastina oli hänellä teetä, suoloja y. m. ja oli hänen aikomuksensa koettaa päästä Jenisej-jokea pitkin Turushansk'iin. Tämä oli ensimäinen yritys laatuaan päästä nim. meritse kesän aikaan kauppayhteyteen Pohjois-Siperian kanssa. Matka on tosin pitkä ja vaikea, mutta noihin pohjoisiin seutuihin saa tavaraa tullitta tuottaa. Syyskuun loppupuolella englantilaisen onnistuikin päästä jokea ylös aina Turushanskiin asti. Tässä Jeniseiskin pohjoisessa pääkaupungissa olisi kapteenimme nyt kaikessa viattomuudessaan ryhtynyt suuria kauppoja tekemään. Kohtalo oli kuitenkin toisin määrännyt. Paikkakunnan korkein herra ja itsevaltias joutui nim. aivan pois suunniltaan tämän odottamattoman vierailun takia. Hän aavisti pahinta. Hänestä oli päivän selvää, että tuo brittiläinen herrasmies oli valinnut tekosyyksi kauppojen tekemisen ja että hänen todellinen tarkoituksensa oli laivallaan kulettaa Englantiin kaikki piirissä oleskelevat poliittiset karkotetut. Pristavi tiesi virkamiesvelvollisuutensa, otti laivan takavarikkoon, vangitsi Websterin ja kuletti kaikki saaliinaan Krasnojarskiin. Siten joutui laiva, joka oli menestyksellä taistellut Etelä-Navan jäitä vastaan, Siperialaisen virkamiehen vangiksi. Krasnojarskista W. sähkötti englantilaisille viranomaisille ja pian hän oli vapaa, vaikka saikin pakollisen matkansa takia maksaa tullia noin 40,000 ruplaa. Miten venäläiset viranomaiset aikovat asiasta suoriutua, sitä en tiedä. Varmalta näyttää kumminkin, että tämä laatuaan ensimäinen yritys tällaisten toimenpiteiden kautta pitkiksi ajoiksi jää myös viimeiseksi. Kapteeni Webster on kyllikseen saanut kokea, että Turushansk on todellinen »Torakkansk», jonne ei ole hyvä lähteä.
Toinen kuva on yliopiston keskuudesta. Se koskee erästä kahden professorin välistä riitaa. Toinen heistä herra Bogajevski oli eräällä luennollaan puhunut Suomen perustuslaeista. Mielipiteiltään hän on musta ja voimme siis kuvitella missä valossa hän esitti asiat. Eräs toinen juristi, prof. Novombergskij oli tilaisuudessa läsnä. Luennon loputtua hän aivan yksityisesti lausui virkaveljelleen, miten sopimatonta on esittää ylioppilaille asioita tällä tavalla, kun B. ei ole ollenkaan tutustunut kysymykseen. B. vihastui ja lähetti valitussapiskan ministeri Cassolle. Jännityksellä odotetetaan minkä rangaistuksen N. nyt saa. Mahdollisesti hänet erotetaanniinkuin niin monet muut. Muutama päivä näiden tapahtumain jälkeen tapasin prof. B:n ja kyselin häneltä m. m. yhtä ja toista hänen käsityksestään Suomen asioista. Keskustelun kuluessa ilmeni, ettei hän tosiankaan tuntenut paljon mitään laeistamme. Hän oli lukenut Porvoon valtiopäiviä koskevat asiakirjat ja Aleksanteri I:n julistukset mutta myöhempiä asetuksia ja perustuslakiamme hän ei ollenkaan tuntenut. Siitä huolimatta hän oli pitänyt prof. N:n lausuntoa solvauksena ja minullekin hän väitti olevansa sitä mieltä, että suomalaiset juriidisesti ovat aivan väärässä. Hän lisäsi kuitenkin mitä ystävällisimmin hymyillen että hänkin katsoi meidän moralisesti olevan oikeassa. Valitettavasti morali ei politikassa merkitse mitään. Toivottavasti prof. B. tutustuttuaan asiaa koskevaan kirjallisuuteen tulee muuttamaan mieltä. Mutta tämä on vain hurskas toivomus.
Kolmas juttu on yhtä tosi kuin edelliset, mutta paljoa jokapäiväisempi ja vähemmän vakava. Se on kehittynyt ja kukoistanut silmieni edessä ja senvuoksi olen siitä perillä. Se on kuvaava Siperialle, jossa korkeimmat herratkin elävät vähän niin ja näin, ja sentähden sillä on jonkinlainen arvonsa. Täällä eli ja elää vielä sanokaamme virkamies, jolla oli vaimo ja 19-vuotias tytär. Nämä jälkimäiset elivät kuitenkin erillään perheen päästä. Nuori 18-vuotias ylioppilas tuli heidän luokseen, rakastui ei tyttölapseen vaan 45-vuotiaaseen äitiin ja tämä osotti vastapalveluksen rakastumalla hänkin. Kun herra tshinovnikka tämän jälkeen hankki luokseen erään virkaveljensä laillisen vaimon, päättivät nuo kolme edellistä lähteä ulkomaille. Ylioppilas lähti opiskelemaan, rouva pitämään taloutta ja häntä rakastamaan ja neitonen kaupanpäälliseksi. Sillä matkalla he ovat ja näyttävät nauttivan onnestaan. Toivon vain että herra ylioppilas pian rakastuu rakastajattarensa tyttöön tai johonkin samanikäiseen ja siten pelastaa itsensä.
Nyt on talvi vihdoin Siperiaan saapunut. Lunta on mielin määrin ja pakkasta on jo ollut yli — 37° Celsiusta. Näinä päivinä lähtee allekirjottanut samojedimaille ja toivoo niiltä seuduin voivansa joskus »Ajan» lukijoille tarjota enemmän mieltäkiinnittävää kuin ylläolevilla kaikessa kiireessä kyhäistyillä riveillä.
Tomsk 25. XI. 1911.
K. D.
1) Vrt. H. Holma: Huomattava löytö itämailla. Aika 1907, s.557.
Aika 23-24/1911.
