Kuinka Jack-halkaisija vangittiin
Suomennos "Wiipurille"
Viides luku
Kova isä
"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua. Herra kreivi suvaitsee ottaa teidät vastaan ajan tavattomuudesta huolimatta."
Nämät sanat lausui kreivillisen Malmaisoinin talon palvelija Sherlock Holmesille, joka puoli-yön tienoissa soitti sen Westendessä olevan upean talon kelloa, jossa ranskalainen kreivillinen perhe asui. Sherlock Holmes oli pessyt ihomaalin kasvoiltaan, ottanut valetukan pois ja esittäytyi nyt oikeassa hahmossaan. Palvelija saattoi hänet kirjastoon, jota valaisi viheriällä varjostimella peitetty lamppu, ja pyysi hänen odottamaan siellä muutaman silmänräpäyksen.
Jonkun minuutin kuluttua tuli kreivi Malmaison huoneeseen ja esiintyi myöhäisestä ajasta huolimatta moitteettomissa pukimissa, oikeana ylimyksellisenä perikuvana. Kreivillä oli kädessä käyntikortti, jota hän katseli päätään pudistaen.
"Salapoliisi Holmes", murahti hän, tutkivasti katsellen vierastaan, "tekö siis olette se kuuluisa salapiliisi? Olen kuullut niin kovasti kehuttavan teitä, että on mieluista tutustua teihin. Minua kuitenkin hämmästyttää, että olette valinnut näin myöhäisen hetken käynnillenne. Suoraan sanoen, en ymmärrä, mistä syystä olette tullut tänne."
"Herra kreivi", vastasi Sherlock Holmes, "ikävä kyllä, on minut tuonut tänne varsin surullinen asia. Älkää säikähtykö, vaan koettakaa ottaa asia tyynesti. Teidän tyttärellenne Irenelle on tapahtunut onnettomuus."
"Irenelle — minun tyttärelleni?" huudahti kreivi kauhistuneena. "Mutta kuinka se voi olla mahdollista? Kello yhdeksästä asti on Irene ollut huoneessaan. Illallista syödessä hän valitti päänsä olevan kipeän eikä millään ehdolla tahtonut lähteä minun kanssani operaan. Jos tyttärelleni on täällä kotona tapahtunut joku onnettomuus, niin kyllä kai minä ennen muita sen tietäisin, herraseni. Te olette varmaankin erehtynyt."
"En suinkaan, herra kreivi, minä olen sen pahempi varma asiastani. Mutta voittehan te hankkia itsellenne varmuuden; olkaa hyvä ja katsokaa, onko kreivitär huoneessaan."
Kreivi Malmaison vavahti ja hänen kasvonsa muuttuivat tuhkanharmaiksi. Hän soitti ja kuiskasi nopeasti muutaman sanan huoneeseen tulleelle palvelijalle, minkä jälkeen tämä heti poistui.
"Mitä minun tyttärelleni olisi tapahtunut? — Kuinka voisi olla mahdollista, että Irene — Aha, siinähän sinä olet jälleen, Baptiste.— No?"
"Herra kreivi," vastasi palvelija, "kamarineiti, jonka mina tapasin kreivittären vierashuoneesta, koetti kaikin tavoin kiemurrella, mutta viimein täytyi häneen tunnustaa, että kreivitär ei ole huoneissaan."
"Mutta missä — missä on minun tyttäreni? Minun selkäni takana tuntuu tapahtuvan omituisia asioita. Tuo kamarineiti heti tänne, Baptiste!"
Palvelijan mentyä astui Sherlock Holmes harmaatukkaisen ylimyksen luokse ja sanoi osaa ottavasti:
"Herra kreivi — asia on paljon vakavampi, kuin te luulettekaan, — Teidän tyttärenne on kuollut."
"Kuollut? — Laupias Jumala — Irene kuollut? — Ei, ei, se ei ole mahdollista — kaksikymmenvuotias tyttö — terve ja vankka — "
"Herra kreivi, teidän tyttärenne on murhattu", sanoi Sherlock Holmes vakavasti.
Päästämättä ääntäkään, vaipui kreivi Malmaison tuolille. Hän tuijotti salapoliisiin, ymmärtämättä sanaakaan. Viimein kysyi hän:
"Murhattu, sanotte te, herra Holmes? Oo, nyt minä ymmärrän, minkä tähden juuri te tuotte minulle tämän kamalan uutisen. Irene murhattu! Ja kuka, kuka on murhaaja?"
"Rauhoittukaa, herra kreivi ja kuulkaa, että murhaaja on yhtä kauhea kuin itse asiakin. Kreivittären on murhannut Jack-halkaisija."
Kreivi Malmaison peitti kasvot käsillään.
"Ja missä se onneton lapsi, oli? Missä tämä kamala tapaus on sattunut? Herra Holmes, jos ette te sanoisi tätä, niin minä uskoisin, että minun kanssani tahdotaan tehdä julmaa leikkiä taikka että kysymys olisi rahojen kiristyksestä. — Minä rukoilen teitä, sanokaa kaikki. Missä on minun tyttäreni murhattu?"
"Rouva Cajanan opiumiluolassa, huonomaineisessa talossa, jossa teidän tyttärenne on käynyt muutamia kertoja viime kuukauden kuluessa."
Silloin kreivi Malmaison nousi seisomaan, tukahutti kyyneleet, jotka kiiluivat hänen silmäkulmissaan — äkkiä oli hänen kasvoillaan jääkylmä ilme ja hänen silmissään raudan-kova katse.
"Onko asia näin", sai hän puristetuksi hampaittensa välistä.
"Onko tyttäreni käynyt opiumiluolassa? — Silloin — silloin — en ole kadottanut paljon — ja — minua se asia hyvin vähän liikuttaa. Mutta teitä minä kiitän, että olette tehnyt velvollisuutenne ja — katson olevani velassa teille."
"Sen velan voitte heti kuitata, herra kreivi, sallimalla minun hiukan katsastaa teidän tyttärenne huoneita," vastasi Sherlock Holmes, "sillä se on kaikki, mitä minä pyydän. Ehkäpä minun siellä onnistuu löytää jotakin, joka voi johtaa minut murhaajan jäljille."
"Kaikki on teidän käytettävissänne", sanoi kreivi Malmaison, "tehkää, mitä tahdotte, herraseni. — Baptiste, saata tämä herra kreivittären huoneisiin."
Kreivi Malmaison hoiperteli huoneesta ja Sherlock Holmes katseli ihmetellen, vaikka ei juuri ihaillen, tuota ankaraa, kovaa isää, joka ei enää tahtonut mitään tietää langenneesta tyttärestään.
"Semmoisia he ovat kaikki", murahti salapoliisi, "sen sijaan, että paremmin valvoisivat lapsiaan ja heidän edukseen luopuisivat joistakin huvituksista voidakseen olla heidän kanssaan yhdessä, sen sijaan että suojelisivat heitä epäpuhtailta ajatuksilta, jättävät he nuo nuoret olennot omiin hoteisiinsa. Mutta kun sitten onnettomuus sattuu, ovat he nopeat kiroamaan ja tuomitsemaan. Tämä ei ole mitään tavatonta, ei ainakaan aatelisperheissä."
Näissä ajatuksissaan seurasi Sherlock Holmes palvelijaa, jota saattoi hänet komeasti sisustettujen huoneiden läpitse sinisillä seinäverhoilla varustettuun, hienosti ja aistikkaasti kalustettuun pieneen huoneeseen.
"Tämä on kreivittären huone."
"Kiitos, ystävä", vastasi Sherlock Holmes, "olkaa nyt hyvä ja kutsukaa tänne kamarineiti. Jos hän ei tahdo tulla, niin tuokaa hänet väkisin."
Holmes katseli huonetta. Kaikkialla oli loistoa, komeutta ja ylellisyyttä.
"Kas niin, tässä hän on. Hän ei tahtonut tulla", selitti palvelija, "mutta minä otin hänet hyvin yksinkertaisesti käsivarsilleni ja kannoin tänne, niinkuin te käskitte. — Sanon teille, herra hyvä", lisäsi palvelija, joka ilmeisesti ei ollut hyvissä väleissä kamarineidin kanssa, "että älkää säästäkö häntä. Hänellä on aina koiruus mielessä ja hän onkin kyllä syypää koko tähän surkeuteen."
Kamarineito nyyhkytti ja väänteli käsiään epätoivoisena.
"Sanokaa minulle", kysyi salapoliisi, "autoitteko te valtijatartanne, kun hän öiseen aikaan lähti pois kotoaan. Puhukaa vain suoraan, ei kannata narrata, onnettomuus on jo tapahtunut."
"Minä, minä usein varotin kreivitärtä, mutta hän ei tahtonut totella, minua. Mitäpä minä mahdoin, olinhan minä hänen palvelijansa ja minun täytyi totella."
"Teidän velvollisuutenne kärsi tietysti, ollut ilmoittaa kreiville, mitä hänen tyttärensä puuhaili. — Missä te luulitte kreivittären olleen, kun hän yöllä lähti pois kotoa?"
"Rakastajansa luona."
"Vallan oikein, rakastajansa luona, mutta kuka hän on?"
"Sitä — , en ,— minä — tiedä."
"Ettekö tiedä? Te narraatte, sillä te tiedätte sen varsin hyvin."
"En, minä en todellakaan tiedä. Enhän minä voinut kysyä neidiltä semmoista, mutta — "
"Hän Valehtelee, hän valehtelee", huudahti palvelija, "olkaa varma siitä, että hän valehtelee. Koko jutussa ei ole yhtään totta sanaa, mutta jos hän ei pian ilmaise totuutta, niin — niin, katsokaas vain minun nyrkkiäni, neitsyt Dolly! Tahdotteto ehkä maistaa sitä?"
"Käskekää tuo raaka ja epämiellyttävä mies ulos, niin minä tunnustan teille kaikki", vakuutti kamarineiti nyyhkyttäen.
"Menkää ulos", käski Sherlock Holmes palvelijaa, "jättäkää minut kahden kesken neidin kanssa."
"Jos te tahdotte, sir, niin minä menen, mutta minä varotan teitä vielä kerran: älkää luottako häneen, hän valehtelee aina, kun suunsa avaa."
Ja nyrkkiä puiden kauniille kamarineidille lähti Baptiste verkalleen tiehensä, minkä jälkeen Sherlock Holmes viittasi tyttöä lähemmäksi.
"Minä huomautan teille, että voisitte saada tehdä useita ikäviä kokomuksia, jos minä ilmiannan teidät", sanoi hän tyynesti, terävästi katsoen tyttöä. "Te olette ollut välittäjänä ja te tiedätte, että laki rankaisee siitä kovasti."
"Oi, Jumalani, minähän kerron kaikki!" vaikeroi tyttö. "Siis — nuori kreivitär oli nimittäin suhteissa — minä en voi sanoa sitä, sir, minua hävettää se."
"Miksi ette ennen ja pidättänyt nuorta valtijatartanne, joka vielä aivan äskettäin oli viaton impi, miksi ette pidättänyt häntä tästä todellakin ilettävästä rakkausseikkailusta? Nyt on häpeäminen liian myöhäistä. Nyt on sanottava vain totuus — taikka lähdettävä vankilaan."
Salapoliisi oli lausunut viime sanat ankaralla äänellä, ja kamarineito pelästyi niin, että tunnusti nyt kaikki.
"Olette oikeassa", huudahti hän nyyhkyttäen, "vallan oikeassa, sir. Viisi tai kuusi kuukautta sitten ei nuori kreivitär ajatellut mitään semmoista. Hän oli kaunis ja viaton kuin Jumalan enkeli. Mutta sitten otti kreivi palvelukseensa amerikalaisen ratsastajan, kun hänellä paitsi ratsastus- ja vaunuhevosiaan on useita kilpa-ajohevosia."
"Mikä on tuon amerikalaisen ratsastajan nimi?"
"Hänen nimensä on Charles Lake. Hän on hyvin kaunis", jatkoi nuori tyttö, "se on tunnustettava, ja hän istuu hyvästi hevosen selässä, niinkuin olisi kasvanut siihen kiinni, ja silmät hänellä on kuin — "
"Hyvä on", keskeytti hänet Sherlock Holmes tyynesti. "Minua ei tuon herra Charles Laken ulkomuoto liikuta. Mutta minä tahdon tietää, millä tavalla saattoi hän päästä nuoren kreivittären seuraan."
"Sehän oli yksinkertaisinta maailmassa. Herra kreivi oli käskenyt herra Laken antaa armolliselle neidille ratsastusopetusta, ja siitä syystä olivat he aina yksissä."
"Ha, ha, vanha juttu", nauroi Sherlock Holmes katkerasti. "Milloin ratsastuksen opettaja tai ranskankielen opettaja, mutta aina vain aikaan saaden ylhäisissä perheissä mitä suurinta hävitystä. — Siis lyhyesti sanoen", kääntyi hän taas kamarineidin puoleen, "tuo herra Charles Lake oli läheisissä suhteissa kreivitär Ireneen?"
"Niin — sitä ei voi kieltää."
"Tiedättekö te myöskin, missä heidän oli tapana kohdata toisensa; he tapasivat tietysti jossakin määrätyssä paikassa?"
"Kyllä minä sen tiedän. He tapasivat eräässä opiumiluolassa, luullakseni oli omistajan nimi rouva Cajana."
"Vallan oikein", vastasi Sherlock Holmes. "Asia oli hyvin harkittu. Kreivitär Malmaison meni silloin tällöin tuon rouva Cajanan luokse. Siellä hän vuokrasi huoneen, uskotellen polttavansa opiumia, mutta itse asiassa oli hänellä siellä salaiset yhtymykset rakastajansa kanssa, jonka hän saattoi päästää akkunasta, jonka ulottuville mies kiipesi köysiportaita myöten tai jollakin muulla tavalla. — Minä olen nyt kuullut kaikki, mitä tahdoin tietää teiltä, rakas lapsi. Sanokaa minulle nyt vain, missä minä voin tavata herra Charles Laken."
"Nytkö, keskellä yötä?" kysyi tyttö ihmetellen.
"Niin, juuri nyt keskellä yötä", vastasi Sherlock Holmes. "Tässä tapauksessa on taottava niin kauan, kuin rauta on kuuma, enkä minä epäile, että te ette tietäisi hänen asuntoaan, sillä varmaankin olette te saanut viedä hänelle monta kirjettä."
"Herra Lake asuu vain kahden talon päässä täältä. Minä heti saatan teidät sinne, sir — jos tahdotte."
"Niin, tehdään niin."
Tytön käärittyä pitsihuivin päänsä ympäri, läksivät he talosta. Syvä hiljaisuus vallitsi ylhäisessä talossa, jonka ihanin kaunistus oli murhattu niin julmalla tavalla. Onneton isä, jonka tunteisiin koski paljon kovemmin, kuin mitä hän osotti Sherlock Holmesille, koetti tämän yön totuttautua ajatukseen, että alentunut, langennut tytär ei ollut hänen lapsensa. Ei kukaan aavistanut, kuinka ylpeä kreiwi sinä ainoana yönä tuli kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi ja että osa hänen sydämestään kului surun tuskaan. Kreivi Malmaison oli niitä miehiä, jotka voivat säilyttää ylhäisen tyyneytensä silloinkin, kun heidän sydämensä vuotaa verta.
(jatkuu)
Wiipuri n:o 32 9.2.1910.
