Kuningattaren pitsileninki
Kolmas luku
Pitsien keräilijä
Wight-saari, jolla Dumbartonin suvun vanha linna sijaitsi, eroittaa Englannin mantereesta Solent- ja Shiphead-salmet ja on se noin kuuden kilometrin päässä rannikosta. Liituvuorijono kulkee poikki saaren Culver Cliffistä idässä korkealle, merenaaltojen halkomalle Needles-niemelle lännessä.
Toinen vuorijono kulkee saaren eteläpuolella ja muodostaa siellä jyrkän, kauniin kalliorannan. Tämä eteläinen, kallioseinäin rajoittama osa on tullut kuuluisaksi kautta maailman raittiista, terveellisestä ilmastaan. Sinne ovat rikkaat englantilaiset rakennuttaneet kesähuviloitansa, sillä he eivät voi viettää kuumia kesäpäiviä hauskemmassa ja terveellisemmässä paikassa kuin täällä meren rannalla, suojanaan kylmiltä tuulilta suojaavat liituvuoret, jonka ikääntuin muodostavat varman muurin pohjoista vasten.
Sinne oli Englannin kuningatar Viktoriakin, jonka hallituksen aikana kertomuksemme tapahtuu, rakennuttanut itselleen ihanan maailmankuulun kesälinnan. Siinä vietti hän elämänsä onnellisimmat, ihanimmat päivät rakastetun puolisonsa vierellä.
Dumbartonin linna ei kuitenkaan ollut saaren tässä osassa mutta ei myöskään epäystävällisessä pohjoisessa osassa, vaan aivan etelämaisen rehevän ja raaemman pohjoisen ilmaston välillä.
Mahtavan kallioseinän juurella seisoi linna ja se ei ollut vain vanhin, vaan myöskin koko saaren ylpein rakennus. Sen akkunoista saattoi nähdä yli aavan meren. Linnan toisella puolella oli mahtava tammimetsä yhtenä niukkana jäännöksenä niistä mahtavista metsistä, jotka kerran olivat peittäneet Wight-saarta, mutta joilla nyt olivat suurimmaksi osaksi loppuun hakatut.
Tämän aina rantaan asti ulottuvan puiston toisella puolella oli siihen aikaan muutamia pieniä majoja, niissä asui kalastajia elikkä väkeä, joka sai elatuksensa siitä työstä, mitä saivat tehdä saaren rikkaille ja ylhäisille asukkaille. Nämä majat muodostivat niin sanoaksemme Dumbartonin kylän.
Kylän ravintolaan saapui eräänä päivänä kaksi matkustajaa, jotta olivat tulleet Wight-saarelle pienellä höyrylaivalla. Ne olivat eräs ylhäinen herra ja hänen palvelijansa.
"Olen kreivi Löwen Belgiasta", lausui herra isännän puoleen kääntyen, joka kohteliaasti riensi esiin, "ja aijon viipyä Wight-saarella vain muutamin päiviä. Voinko saada teidän ravintolastanne muutamia huoneita itselleni ja palvelijalleni?"
"Kyllä", vastasi isäntä, "edellyttäen, että teidän armonne suvaitsee tyytyä ravintolani yksinkertaisiin huoneisiin."
"Baptist", huudahti kreivi palvelijalleen, kauniille vilkkaalle pojalle, joka näytti hyvin somalta hopeanappisessa ja -reunustaisessa takissaan, "avaa matka-arkkuni ja — — kiireesti."
Kreivi Löwen seurasi isäntää, joka kumarrellen osotti ylhäiselle vieraalleen parhaat huoneensa. Kreivin pyynnöstä majoitettiin hänen palvelijansa viereiseen huoneeseen. Sitten sanoi kreivi isännän läsnäollessa palvelijalleen:
"Baptist, ota minun käyntikorttini ja mene Dumbartonin linnaan, isäntä on osottava sinulle tien."
"Aijotteko mennä Dumbartonin linnaan?" kysyi isäntä nuorelta palvelijalta, kun he hetken perästä olivat portailla, "no, sinne ei ole pitkä matka täältä, korkeintaan viiden minuutin matka."
Ja astuessaan yhdessä palvelijan kanssa ulos ovesta jatkoi hän:
"Näettehän tuolla tuon tammipuiston, menkää sen halki, niin tulette suoraan linnaan — — Herra kreivi on kai tuttu linnanherramme, lordi Dumbartonin kanssa?"
"Sitä en luule", vastasi Baptist, "muttahän tahtoo vasta tutustua ja minä menen nyt pyytämään hänelle pääsyä lordin puheille."
"Saa nähdä, onnistutteko", jatkoi isäntä päätään puistaen. "Tavallisesti ei hänen ylhäisyytensä ota ketään vieraita vastaan mutta herra kreivin suhteen hän ehkä tekee poikkeuksen. Siis, onnea matkaan."
Pari minuuttia myöhemmin oli kadonnut metsään. Neljännestunnin kuluttua palasi hän kyläravintolaan.
"Sinun ei tarvitse puhua niin hiljaa," sanoi kreivi Löwen nuorelle palvelijalle sitten kun tämä oli tullut hänen huoneeseensa ja sulkenut oven perässään. "Minä olen tarkoin tutkinut seinät — — ne ovat täysinäiset. Oletko vienyt kirjeeni perille?"
"Olen, sir. Hän luki sen ilmeisesti hämmästyneenä ja näytti joutuvan hyvin hämilleen eikä näkynyt oikein tietävän, mitä vastaisi. Viimein sanoi hän minulle: "Sano herra kreiville, että odotan häntä suurella ilolla."
"Siispä lähdemme heti matkaan!" huudahti herra Löwen. "Sinä tulet mukaan, Harry, ja minun keskustellessani lordin kanssa on sinun koetettava päästä hyviin väleihin linnan palvelusväen kanssa sillä siitä voi aina olla jotakin hyötyä."
Lyhyen kävelyn jälkeen ihanassa tammimetsässä saapuivat kreiwi ja hänen palvelijansa linnalle. Lordin vanha kamaripalvelija oli ilmeisesti jo saanut herraltaan tietää tämän odottavan vieraita, sillä hän saattoi heti kreivin leveitä tammiportaita myöten toiseen kerrokseen ja neuvoi häntä astumaan vanhanaikaisesti kalustettuun huoneeseen. Baptist sai jäädä alakerran suureen saliin.
Kreivi Löwenin ei tarvinnut kauan odottaa. Kohta avautui ovi ja lordi Dumbarton astui huoneeseen.
"Lausun teidät tervetulleeksi Dumbartonin linnaan, herra kreivi'', sanoi lordi Harald Dumbarton, "mutta olen tavallansa hämmästynyt teidän käynnistänne, jonka aihetta en ikävä kyllä voi arvata."
"Sallikaa minun ensin kunnollisesti esitellä itseni", sanoi vaaleapartainen vieras. "Olen kreivi Maximilian Löwen. Minulla on suuret maatilat Belgiassa, mutta minä asun tavallisesti Brüsselissä. Ja tuloni syy on heti selviävä teille, kun sanon, että olen intohimoinen vanhojen pitsien keräilijä."
Lordi Harald otti askeleen taaksepäin ja sanoi sitten:
"Olkaa hyvä ja istukaa, herra kreivi, ja sitten saan ehkä pyytää teitä selittämään millä tavalla asetatte minut teidän pitsikeräilynne yhteyteen."
"Ettekö te siis ole sen kallisarvoisen aarteen omistaja, josta puhutaan niin paljon pitsienkudonnan historiassa?" kysyi kreivi Löwen. "Eikö sitten ole selvää jokaiselle, joka on ollut tekemisissä tämän aarteen kanssa, että koko maailmassa ei ole kalliimpaa aarretta kuin onnettoman kuningattaren Maria Stuartin pitsileninki ja eikö se ole teidän hallussanne?"
Lordi Harald hermostui, hän väänteli itseään levottomasti tuolillaan ja hänestä näki selvästi, että hän mieluimmin olisi tahtonut keskeytttää keskustelun. Mutta kreivi Löwen jatkoi tyynesti:
"Minun suurin toivoni on ainakin kerran saada nähdä tämä kallisarvoinen koristus. En uskalla ajatella saavani ostaa sitä teiltä, sillä te ette tietysti tahdo erota siitä. Mutta te ette varmaankaan ole hylkäävä minun rukoustani saada nähdä kuningattaren pitsleninki?"
"Toivon, että ette suutu minuun, herra kreivi", vastasi lordi Harald epäröivällä äänellä, "jos ilman pitempiä puheita hylkään pyyntöönne. Ikävä kyllä, olen pakoitettu siihen — — sillä kuningattaren pitsileninki on nyt semmoissa paikassa, johon te ette voi päästä."
Ja kun kreivi Löwen ihmetellen ja tutkivin katsein tuijotti lordi Haraldiin, jatkoi tämä yhä enemmän sotkeuneena:
"Se on surullinen historia, johon minun nyt täytyy koskea ilmoittaakseni teille, kuinka asianlaita on. Minulla oli kyllä onnettoman kuningattaren Maria Stuartin pitsileninki, mutta minun vaimovainajani oli hyvin kiintynyt tähän kallisarvoiseen, verrattomaan muistoon. Ja kun leppymätön kuolema riisti minulta vaimoni, päätin minä antaa haudata hänet tässä pitsileningissä. Ja varmaan te ymmärrätte, herra kreivi, että me Ioukkaisimme kuoleman majesteettia, jos koettaisimme tunkeutua kuolleen puolisoni hautaan vain tyydyttääksemme vanhojen pitsien intohimoisen keräilijän uteliaisuutta."
Nyt tuntui olevan kreivi Löwenin vuoro joutua hämilleen. Hän väänteli vaaleata huulipartaansa ja hetken vaitiolon perästä lausui:
"Olette ollut suora minua kohtaan, mylord, sallikaa minunkin olla suora teitä kohtaan. Sen mitä äsken kerroitte minulle, tiesin jo edeltäpäin. Kaikille pitsinviljelijöille, käyttääkseni ammattimiesten sanantapaa, on jo kauan ollut tunnettua, että te päästitte tämän kalliin leningin rouvanne mukana hautaan. Kukapa voisi teitä siitä moittia, mylord, — — voihan ymmärtää ne tunteet, jotka maäräsivät teidän menettelytapanne — — mutta minun on tehtävä teille omituinen ilmoitus."
Lordi Harald ei voinut kestää sitä tutkivaa katsetta, jonka kreivi loi häneen. Hän painoi silmänsä alas.
"Tämä Maria Stuartin arvokas pitsileninki", jatkoi kreivi Löwen, "ei varmaankaan enää ole siinä arkussa, jossa lady Maria Dumbarton lepää, sillä — — se on aivan äskettäin nähty."
Lordi Harald muuttui yhä kalpeammaksi.
"Onko se nähty?" huudahti hän liikutettuna. "Se voi johtua vain erehdyksestä — — taikka sitten on olemassa väärennys, taitavasti tehty jäljennös."
"Väärennyksestä ei voi olla puhettakaan", sanoi kreivi Löwen. "Minä olen itse nähnyt leningin. Ei ole epäilystäkään, ettei se olisi oikea. Ja ajatus, että pyhä muisto olisi voinut joutua arvottomiin käsiin, sai minut matkustamaan Brüsselistä tänne Wight-saarelle asti. Sillä minun piti hankkia itselleni varmuus, onko tämä muisto luovutettu teidän tietenne vaiko ilman teidän tahtoanne. Taikka ehkä tässä on kysymyksessä rikos, joku konnamaisuus? Minä olen vakuutettu, mylord, että te ette koskaan olisi antanut suostumustanne siihen, että kuningattaren pitsileninki, joka niin monta vuosisataa on ollut teidän perheenne hallussa — — — "
"Ei sanaakaan enää, herra kreivi", keskeytti Harald puhujan lujalla, ylpeällä äänellä. "Te erehdytte. Kuningattaren pitsileninki on minun tahdosta siirtynyt toisiin käsiin. Onko näitä käsiä kutsuttava arvottomiksi, se on teidän jätettävä minun tuomittavakseni, herra kreivi, ja minä pyydän teitä säästämään kaikki huomautuksenne."
Kreivi Löwen nousi. "Jos asia on sillä tavalla", sanoi hän ylpeästi kumartaen, "niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä. — — Mylord, suokaa anteeksi, että olen hukannut teidän kallista aikaanne."
"Herra kreivi, sulkeudun suosioonne."
"Jääkää hyvästi, mylord."
Sen jälkeen kreivi Löwen peräytyi ja avasi oven ulkoiseen huoneeseen. Samassa silmänräpäyksessä hän pysähtyi hämmästyneenä, kumarsi sittes syvään ihmeen kauniille nuorelle naiselle, joka pää ylpeästi pystyssä pujahti hänen ohitsensa.
Mutta kreivi Löwen mutisi itsekseen mennessään alas mattojen peittämiä portaita: "Hän on torjunut minun hyökkäykseni tietämättään tai aavistamattaan, että hän työskentelee itseänsä vastaan. Minä tahdon saada hänet yhdessä minun kanssani astumaan esi-isiensä hautakammioon ja avaamaan kuolleen vaimonsa arkun. Silloin hän onneton olisi itse tullut vakuutetuksi, että pitsileninki on varastettu. Tuo kaunis nainen, joka niin röyhkeästi purjehti minun ohitseni, ei ilmeisesti ollut kukaan muu kuin Cora Dessalines — — kaunis kahvilalaulajatar Piccadillyn Musiikki-Hallista. No, minä olen pitävä häntä silmällä ja pian kyllä olen osaava hankkia itselleni varmuuden siitä, onko pitsileninki varastettu vai eikö, ovatko raakalais-kädet murjoneet auki lady Maria-raukan viimeiien lepopaikan, — — — tule Baptist."
Viimeiset sanat lausui teeskennelty kreivi Löwen nuorelle palvelijalleen. He lähtivät nyt yhdessä linnasta ja menivät jälleen pois. Niin kauan kun heidät vielä voitiin nähdä linnan ikkunoista, ei kreivi puhunut palvelijalleen sanaakaan. Mutta heti kun olivat tulleet tammimetsään, jonka puut suojasivat heidät kaikkien katseilta, virkkoi kreivi Löwen hiljaisella äänellä:
"Tule tänne, Harry. Toivon, että käytit aikasi hyvin? Saitko tietää mitään palvelijoilta?"
"En paljon, herra Sherlock Holmes", vastasi Harry Taxon, sillä hän se oli tuo Baptist ja kreivi Löwenin naamion takana piili kuuluisa salapoliisi.
"Mitä ensiksikin kamaripalvelijaan tulee, niin on hän vanha jöröjukka, joka tuskin saa suutansa auki. Siitä huolimatta hän kuitenkin tahtomattaan ilmoifi minulle, että Cora Dessalinesin huoneet ovat linnan vasemmassa sivurakennuksessa ja että hän ylpeällä, vallanhimoisella luonteellaan on jo kerinnyt joutua palvelijain epäsuosioon. Lisäksi tiedän, että miss Violet tuntee ankaraa vastenmielisyyttä häntä kohtaan, mikä taas tekee lordi Haraldin hyvin onnettomaksi. Ja kuitenkin kokee kahvilalaulajatar sekä hyväilyillä että mairitteluilla voittaa pikku neidin suosion."
"Violetissa on viattomuuden hieno vaisto", vastasi Sherlock Holmes. "Entä sitten — oletko ehkä tehnyt useampia tuttavuuksia?"
"Olen, herra. Kaikeksi onneksi se vanha jöröjukka pian poistui, kun yläkerrasta kuului ankarata soittoa. Silloin motkotti hän itsekseen kaiken sen, minkä jo olen teille kertonut, ja lopetti kiroomalla muukalaista. Silloin jäin minä saliin pariksi minuutiksi yksin, kunnes äkkiä ilmestyi kaunis, punatukkainen tyttö — muuan irlantilainen kamarineito, joka oli palkattu neiti Coralle."
"Kamarineidot ovat aina erinomaisia, tiedonantotoimistoja", sanoi Sherlock Holmes. "Mitä sait hänellä tietää?"
"Minä hieman teeskentelin hänelle", vastasi Harry Taxon, "ja annoin hänen ymmärtää, että minä en ollut kovinkaan vastahakoinen järjestämään hänen kanssaan lähimmäksi ajaksi pientä rakkausseikkailua herrani, kreivi Löwenin oleskellessa Wight-saarella, mitä oleskelua luultavasti kestäisi kauankin. Hän otti minun selitykseni sangan suosiollisesti vastaan, sillä hänellä tuntui olevan vietävän ikävää Dumbartonin linnassa. Minä kysyin, kuinka hän viihtyi, ja hän vastasi:
"Kuinkapa voi kahdeksantoistavuotias tyttö viihtyä vanhassa, synkässä linnassa jossa on vain kaksi miestä, lordi, joka aina kuleksii ympäri silmät itkusta turvoksissa, ja tuo vanha jöröjukka, jolta ei saa sanaa suusta."
"Ja mitä te pidätte uudesta valtiattarestanne?" kysyin minä. "Korvaako hän hyvyydellään ja anteliaisuudellaan paikan ikävyyden?"
"Oo, Cora Dessalinesin kanssa minä kyllä pian tulen toimeen", vastasi kamarineito. "Ja kun hänestä vain kerran tulee lady Cora, silloin täällä kyllä paljon muuttuu."
"Lordi on kai hyvin ihastunut tuohon kauniiseen naiseen?" kysyin minä.
"Siitä en ole vielä voinut päästä selville", vastasi Emmy. "En ole nähnyt heidän vielä kertaakaan suutelevan. Voitteko sitä uskoa?"
"On, mahdotonta", vastasin minä. "Minä kun vain näen sievän tytön, niin heti pitää minun suudella häntä." Näin sanoen otin häntä vyötäisiltä, herra Holmes, ja yhteisen asiamme nimessä pakoitin itseni painamaan suudelman hänen huulilleen."
"No, no, se ei kai ollut sinulle, kovin raskas velvollisuus", nauroi Shertock Holmes. "Mutta toivon, että tuo suutelo avasi selälleen hänen salaisuuksiensa sulun?"
"Aivan niin. Nyt valuivat ne hänen huulittaan kuin virtana vain. Nyt ilmoitti hän minulle salaisuutena, että ranskattaren pukuvarasto oli surullisessa siivossa, mutta että lordi on Lontoosta hankkinut kauneimmat leningit, mitä voi ajatella. Hän oli lahjoittanut Coralle myöskin monta kallista jalokivikoristetta. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli Emmy varmasti vakuutettu, että lordi ei vähääkään rakastanut ranskatarta.
Niin — — nyt tulee pääasia, herra Holmes — — nyt hän on meidän kyydissämme. Kamarineito vakuutti näet" — Harry Taxon alensi nyt äänensä kuiskaukseksi, että ei vain kukaan muu kuin Holmes voisi kuulla häntä — — "hän vakuutti näet, että ranskatar on varmaankin tuonut Lontoosta mukanaan rakastajan, sillä kahtena yönä on hän salaa hiipinyt metsään, tähän puistoon, jossa nyt olemme."
Ei ihme, että Sherlock Holmes tämän tiedonannon saatuaan äkkiä tyytyväisenä rupesi näppäilemään sormillaan ja että hänen laihoille kasvoilleen ilmestyi ilon riemuisa ilme.
"Kamarineito on siis näissä tilaisuuksissa vakoillut emäntäänsä?"
"Sitä en luule, mutta hän väitti varmasti, että Cora Dessalines yöllä salaa oli hiipinyt ulos linnasta tähän puistoon. Hän viipyi poissa noin tunnin ajan ja palasi sitten yhtä salaperäisesti huoneisiinsa."
"Sinä olet joka tapauksessa toimittanut hyvin tehtäväsi, Harry, ja minä kiitän sinua", sanoi Sherlock Holmes. "Sanon sinulle, poikani, jos minä — — vaiti — — ihmisiä!"
Yksinäisellä käytävällä näkyi nyt kaksi ihmistä. Toinen oli yksinkertaisesti puettu harmaatukkainen nainen ja hänen vieressään kulki pitkäkasvuinen mies, noin kahdenkymmenviiden vuoden ikäinen.
Yksi ainoa silmäys vakuutti Sherlock Holmesille, että tuon miehen kasvot olivat hyvin vastenmieliset ja että ne ilmaisivat hänessä olevan huonoja taipumuksia. Punainen huuliparta ylöskäännettyine suippopäineen loi kasvoihin vielä hävyttömämmän leiman. Siitä huolimatta Sherlock Holmes tervehti hyvin kohteliaasti ohi kulkiessaan. Tervehdykseen myöskin vastattiin.
Sitten molemmat vastaantulijat poikkesivat tieltä ja katosivat pienelle sivukäytävälle.
"He ovat pelissä mukana", sanoi Sherlock Holmes hiljaa Harry Taxonille. "Olin oikeassa otaksuessani, että heitä on kokonainen roistojoukko. — — Harry, ensi yönä saamme me työtä."
(jatkuu)
Wiipuri n:o 184-185 ja 188 13-14. ja 18.8.1909.
