Otto Tiuppa - Kun kaikki työt lakkautettiin 10 vuodeksi
Vihdoinkin siis oli päästy niin pitkälle. Työmiesten kohtuuttomia vaatimuksia ei voitu enempää kärsiä. Niistä piti tulla kerrankin loppu.
Ja mahtavat rahapohatat, työnantajat, joista pääkaupungin työväestön onni ja menestys riippui, löivät tuumansa tukkoon lakkauttamalla kaikki työt kymmeneksi vuodeksi. Se tahtoo sanoa, niin kauvaksi kuin rähisiöitten niskat ovat kerrassaan taivutetut, heidän vaimonsa ja lapsensa käyvät säkeissä ja tuhkassa.
Ja koko kapitalistinen sanomalehdistö, maansuola, antoi tälle toimenpiteelle isällisen siunauksensa ja pomot tyytyväisyydestä kirkastuneina riensivät hienoimpiin kapakoihin juhliakseen jaloimman isänmaallisen päätöksensä muistoksi, jonka koskaan olivat tehneet.
Työmiehet sävähtivät alussa, mykkinä hämmästyksestä. Joulu, kristikunnan rauhan ja rakkauden juhla oli tulossa ja enimmillä meistä ei ollut mihin päänsä olisivat kallistaneet! Monet heikommista alkoivat epäillä ja luopua lipustaan, jolle olivat vannoneet uskollisuutta kuolemaan saakka. Mutta tätä kesti vaan hetkisen. Työ heräsi! Jäntevät käsivarret tunsivat taas lihaksissaan voimanpakotuksen ja usko asian oikeudesta rohkaisi pian heikommankin mielen. Pitkin vuotta, yksitellen ja joukottain, oli miehiä ja naisia siirtynyt kaukaisille maille. Useammat olivat lähteneet Austraaliaan. Siellä oli tarpeiksi maata, vilpasta vuoristoa, silmänkannon matkat laajoja tasankoja, joilla kasvoi miehen korkuista heinää, ja ikuisien aarniometsien siimeksessä löytää metsämies jos jonkinlaista metsän riistaa. Ja enemmän kaikesta on siellä vapautta, uskoa tulevaisuudesta. — — —
Pohjanmaa on tyhjänä nuoresta elinvoimaisesta väestä. Suomen vilja-aitta, Waasan seudut, kituvat työväen puutetta, maa itkee omia kasvattejaan. Sieltäkin ne siirtyvät kaukaiseen länteen, dollarien maahan.— — — Jos ei mentäisikään maalta pois, siirrymme sinne, kyllä se kuokka ja lapiokin käsissä kestää!
Nuoremmat meistä lähtevät ensiksi. Lähdetään tuhatlukuisissa joukoissa kuten esi-isämme, muinaiset hunnit. Ei vankkureilla eikä hevosien selässä, vaan nykyajan kekseliäisyyttä hyväksemme käyttäen, höyryävän hirviön vinhasti vetämänä. Terve, laaja Pohjanmaa! Onko rengin paikkoja käteville miehille ja palvelukseen eikö oteta köyhälistön naisia? — —
Keväällä taas vilisee väkeä laajoilla viljamailla. Aura painautuu tarmolla kuohkeaan multaan ja sadat lapiot tasoittavat ojia.
Siinä sirpit syksymmällä viljapelloilla liikkuvat ja viikate nuolee nurmea kuin kärmeen kieli. Ja vankka pohjalainen katselee tyytyväisenä, miten työ sujuu ja viljapurnut täyttyvät, eikä yhdenkään tarvitse tehdä alle viiden markan päivää.
Terveveriset voimakkaat Pohjanmaan naiset eivät enään länteen mieli. Joka toinen mies on piankin isäntänä talossa tai hyvän torpan omistajana.
Se on työ, joka jöötä pitää maailman loppuun saakka!
Muutaman kuukauden kuluttua alkaa kummia kuulua pääkaupungista. Sanomalehdissä ei näe enään muuta kuin konkurssi-ilmoituksia. Pääoma lyö hanskoja pöytään. Talonomistaja itkee asukkaiden puutetta ja kauppias lopettaa liikkeensä, kun ei käy kauppa. Eikä näy mikään auttavan. Hyyryjä on koetettu korottaa puolella ja tavaroiden hintoja samalla, mutta mikä on siitä seurauksena? Virkamiehet streikkaavat palkoistaan ja valtion tulot ovat vähenneet tuntuvasti. Raastuvan tuomareilla on työt lopussa, ja poliisilaitos kituu ansioitta. — Karttamerkit eivät mene kaupaksi!
Lopulta alkaa taas ilmestyä uusia tulokkaita työmaillemme pohjolaan, kuihtuneita rääpiöitä, heikkoja, että tuskin pystyssä pysyvät. Nenä vaan vielä punottaa.
Ketä ne ovat? Vanhoja pomoja Helsingistä. Tahtovat työtä ja ruokaa ja sitä heille annetaan. Katseleehan sitä nautinnokseen, kun herrat tekevät työtä. Ja kukapa, jolla ihmisyyttä on, tahtoisi nähdä toisensa nälkää näkevän.
Kaivakaa pojat maata!
Siellä ne ojanpohjassa tonkivat ja ähkyvät, painakaa päälle! — — — — — — — — — — — — — —
Kun työt lakkautettiin kymmeneksi vuodeksi, oppivat herratkin tekemään työtä.
Otto Tiuppa.
Uuden ajan kynnyksellä. Suomen työväen alpumi 1899.
