Sulo Hytönen - Uni

Uni.

Kirj. Sulo H.

Ensiminen luku



Oli helteinen kesäkuun lauantai. Puoli uupuneena mittailin pöllyäviä suurkaupungin katuja. Veltosti, kuin uupunut ainakin, vedin raajojani eteenpäin ja noiduin itsekseni kohtaloni kieroa vehkeilyä, sekä mietin keinoja miten pääsisin jonnekin maalaiskylään edes muutamaksi päiväksi virkistämään väsyneitä raajojani ja hermostoani. Siinä päivän paahteessa kuljeskelussani ja pyyhkiessäni hikeä pöllyttyneeltä naamaltani, huomasin kadun vierellä puiston. Ilman pitkiä arveluja suuntasin askeleeni sinne ja istahdin löytämälleni puiden varjostamalle penkille. Sekin ainoa armon osotus kierältä kohtaloltani tuntui niin hyvälle. Unohdin melkein kaiken äskeisen väsymykseni ja nojausin penkin selkämystään.

Hetken siinä istuttuani — silmani lienevät sillävälin paisuneet kiinni — näin erään työtoverini Esa Korven, iloisena kuin miljoonan omistajan, tulevan kadun vastaiselta puolelta puistoon päin. Hetkisen kuluttua olikin hän penkkini luona ja hyvänpäivän sanottuaan istahti siihen viereeni. Puhelimme ensin kuumasta ilmasta, ja kun emme olleet pitkiin aikoihin tavanneet toisiamme, kyselimme ja kertoilimme kuulumisia. Vuoroni tultua kuulumisten kertomiseen aloin minä suurella melulla sättimään omaa kotitaloani ja koko maailmaa. Muutamassa hetkessä olin tyhjentänyt sappeni tyhjäksi. Olin antanut yhteiskuntajärjestykselle mitä kuuluu ja kaiken lopuksi kysäsin Esalta, etteikö hän tietäisi, minne tästä pääsisi vähän jäseniään oikomaan. Ikäänkuin kysymystäni oudoksuen hän katsoi ensin vähän aikaa silmiini ja sanoi sitten kysyvästi:

— Etkö tule mukaan. Olen tässä juuri matkalla kesäsiirtolaan. Yhdessähän on hupaisampi mennä ja missäpä se sen parempi lepopaikka löytynee.

— Mikä se semmoinen siirtola on, johon niin vaan saa mennä, — kysäsin minä ajatellen hänen vaan pilojaan laskettelevan, — minä en ainakaan tiedä olevan siirtolaita muilla kuin herroilla ja Viipurin ompelijattarilla, ja niihin kait sinä et kuulu kumpaankaan. Rantajatkänä olen sinua ainakin tähän asti pitänyt.

— Mikäkö siirtola? virkkoi Esa. Kovinpa vähän sinä tiedät aikasi asioista, siirtolaamme, josta maine on levinnyt ympäri maapallon, jonka kaikki salojen asujametkin tietävät, et tiedä sinä ja olet satamatyömies. Jo minä joltakin kuulen. Siirtola, johon olen menossa on Suomen satamatyöläisten lepokoti tuolla Päijänteen rannalla. Siellä me vuorotellen käymme virkistymässä. Minäkin olen, siitä saakka kun se kymmenenen vuotta takaperin perustettiin, käynyt siellä joka vuosi, kuukauden kesällä ja talvella huvittelemassa. Vaimoni on siellä nytkin minua odottelemassa. — Sinunkin naamasi, jatkoi hän sitte hymysuin, näyttää muuten siltä, ettei Päijänteen raitis tuuli sinullekaan pahaa tekisi, poskesi varmaan pyöristyisivät ja saisivat raikkaamman värin, kun saisit vaan muutaman viikon hengittää raitista ilmaa, popsia Päijänteen lihavia kaloja perunoiden ja piimän kera, juoda maitoa ja poimia ahotörmäkkeiltä punaposkisia mansikoita. Niin totta tosiaan muuttuisitkin koko mies. Tuskin tuntisivat toverisi, kun takasin tulisit. Jos sinä vaan et ole sen olemassaolosta tiennyt, jota muuten suuresti epäilen, niin oletpa totta toisen kerran menettänyt monta hupaisaa hetkeä. Sinä et voi uskoa, miten viehättävää ja hupaista siellä on. Ei mitenkään tahdo malttaa pois lähteä, kun sinne vaan kerran pääsee. Tule mukaan!

— Tule mukaan, sanoin minä. Luuletko sinä minua narriksesi. Elä viitsi leikkiä laskea, mieli tässä on muutenkin apea ja sydän on harmista haljeta. Toisilla tässä maailmassa on huvia ja iloa yllin kyllin, mutta toiset saavat raataa kuin orjat ja vielä niukat vapaa-aikansa elää ja kärsiä kaupungin pölyssä. Lienet jo järkesi tässä tohakassa sinäkin menettänyt, kun olemattomia ja mahdottomuuksia höriset. Lopeta tuo lörpötys ja —

— No, no, veli hyvä. Elähän nyt tuimistu. Minä jo alan uskoa, että sinä et tosiaankaan tiedä koko siirtolapuuhasta mitään. Kuuleppas nyt, kun minä oikein tosissani sanon, että kyllä se sittekin on olemassa. Lähde mukaan vaan, niin näet, että puhun totta. Kun et kerran asiaa varmasti tiedä, niin elä viitsi minua valhettelijaksi tehdä!

— Mistä ja millä lemmon rahoilla te sitten semmoisen siirtolan olette saaneet ja miten se puuha niin salassa on pysynyt, etten minä siitä ole mitään tietoa saanut. Ei totta mun toisen kerran, en minä sittenkään usko!

— Nyt tässä ei ole aikaa ryhtyä pitempiin selityksiin. Juna lähtee pian, jo tunnin perästä, ja ennen lähtöä on meidän käytävä liittohallinnon toimistosta hakemassa ololappu. Tule nyt mukaan, niin saat itse nähdä kaikki.

Aloin jo vähän uskoa ja puolin peläten kysyin:

— No lasketaankos minut sinne sitten, jos tulisin mukaan? Minä kun en ole mitään tehnyt sen siirtolan hyväksi.

— En tosiaankan ymmärrä, sanoi Esa, miten se on mahdollista, ett'et sinä sen olemassa olosta tiedä, ja miten sinä olet päässyt siirtolaveroasi maksamasta; mutta tule mukaan vaan, kyllä sinä pääset. Nyt vaan on jouduttava, että ehdimme junaan.

Minusta alkoi leikki tuntua huvittavalta ja niin vaikkakin epäillen lähdin kuin lähdinkin mukaan.

(Jatk.)




Sosialisti n:o 172 11.11.1906.