GUISEN PERHEYHTEISKUNTA.
Kirj. AUG. STRINDBERG.
(Suomennos.)
MEILLE OLI NIIN KAUAN huudettu, että meidän tulisi jättää haaveilut ja kuvittelut, oli niin kauan saarnattu, että meidän ei tulisi yksinomaan repiä alas, koska emme voineet mitään uutta luoda sijalle, että minä aloin katsoa velvollisuudekseni kerrankin hakea muutamia toteutettuja onnen unelmia ja esittää nähtäviksi muutamia uudisrakennuksen suunnitelmia. Ja minä julkaisin kirjani: Toteutettuja unelmia (Utopier iverkligheten). Sanalla "toteutettuja" minä tahdoin huomauttaa, että ne suunnitelmat, joista vielä väitellään ja jotka minun kirjassani esiintyvät, jo muutamissa paikoin oli pantu käytäntöön ja minä tahdoin rauhoittaa lukijaa sillä, että hänellä oli luja maaperä jalkojensa alla.
Mitä sitten tapahtui? Niin, eräs hyvin valistunut ystäväni, joka itse työskentelee kirjallisuuden alalla tulevaisuuden hyväksi, rientää kiittämään minua noista kauniista tulevaisuuden kangastuksista, jotka minä olin runoillut. Siinä oli siis taaskin tuo ikuinen tarina Polichinell'ista, joka saa tehtäväkseen ilmoittaa yleisölle, että teatteri on tulessa ja häntä tervehditään myrskyisillä suosionosoituksilla onnistuneen pilapuheensa vuoksi. Todellakin miellyttävä osa on kaunokirjailijoille annettu! Taputetaan käsiä tai vihelletään ulos, mutta ei uskota koskaan. Huvittaa ja tyydyttää, mutta ei koskaan luvallista valistaa. Minkä vuoksi ei kaunokirjallisuutta oteta vakavalta kannalta? Olemmeko tuomitut olemaan ilveilijöitä? Ja onko tuo uusin rakentelukirjallisuus tarjoamalla "inhimillisiä totuuksia" kohottanut kirjallisuuden arvoa? Tuskin!
Minulla ei siis ollut muuta edessä kuin pahimman syyskelirikon aikana matkustaa Guise'n uudisrakennukselle Aisne'n departementtiin, sanomalehtikertojana laatiakseni kuvauksen, joka poistaisi kaikki epäilykset, todellisuuteen perustuvan kuvauksen sosiaalipalatsista tai perheyhteiskunnasta, joka on toiminut siellä jo lähes kolmekymmentä vuotta*, ja josta harvat ovat tienneet ja monet vaienneet.
Lukijalla, joka tuntee väritetyn kuvaukseni (tehty painettujen lähteiden mukaan) novellissa Uudisrakennus (Nybyggnad), on nyt tilaisuus verrata alastonta todellisuutta runolliseen kuvaukseen, ja hän on kenties, kuten minä, lopultakin pitävä tätä matkakertomusta novellia parempana, ja minä toivon, että tälle epätaiteelliselle kirjeelle ei tapahtuisi sitä häpeää, jota monet pitävät suurena kunniana, nimittäin, että sitä katsottaisiin runoelmaksi.
Kun on Brysselin-junalla kulkenut Compiegne'n ohi, jättänyt taakseen Isle de Francen ja tullut Picardie'hin, niin huomaa, että matkustetaan pohjoista kohti. Ihmiset muuttuvat vaaleaverisemmiksi, punaposkisiksi ja kömpelöiksi. Viini asemilla käy huonommaksi ja olut miellyttävämmäksi. Asuinhuoneiden katot eivät ole valkeat eivätkä näytä iloisilta kuten Parisin eteläpuolella, mutta paljas, punaisenruskea tiili antaa kylille raskaan, alakuloisen, pohjoissaksalaisen sävyn. Vanhanaikuinen tuulimylly antaa pohjoismaalaisen leiman ja merkitsee Hollannin naapuruutta. Ollaan valkojuurikkaan alueella. Niin kauaksi kuin silmä kantaa ulottuvat nuo kentät, rikkautta tai köyhtymystä tuottavat sokeri- ja spriitehtaat, antaen aiheita salongin tauluihin ja oletetaan niiden vapauttaneen neekerit liikarasituksesta istutustyössä. Kenpä tietää?
*
Sateisena lauantai-iltana, kun gootilaisen raatihuoneen kellolaitos on soittanut säkeen sisilialaisesta iltalaulusta, me ajamme S:t Quentin'in suurelle torille, matkatoverini ja minä. Aivan rautatieaseman vieressä on kuvapatsas, pystytetty muistoksi S:t Quentin'in sankarillisesta puolustuksesta preussilaisia vastaan v. 1870. Eikö se ole luottava, toiverikas kansakunta, joka kohottaa muistomerkkejä tappioidensa kunniaksi ja joista se laskee edistyksensä alkavan? Vai onko se löyhköpäistä isänmaallisuutta, joka ei tahdo tunnustaa tappiota? Täällä nimittäin voitettiin kenraali Faidherben johtama pohjoisarmeija, siitä hän ei ole ollenkaan epäilystä.
Muistomerkki, taiteilija Barriaan tekemä, esittää kuolettavasti haavoitettua linjasotamiestä, joka käsi kiväärin tukissa kaatuu takaperin vasten naista, suloista olentoa, jolla on uhkuva, äidillinen rinta. Nainen on kaksin verroin suurempi kuin tuo pieni, kuoleva mies, jota hän tukee ojennetulla kädellään. Hänen takanaan on vokki. Epätietoisena tämän vertauskuvan merkityksestä minä käännyn matkatoverini puoleen. Ranskalaista kohteliaisuutta! vastaa hän. Kuten tavallista, naisen palvelemista ja halveksimista. Hän istui kotona vokkinsa ääressä sillä aikaa kun miehet olivat ulkona ja antoivat ampua itsensä. Ja jälestäpäin hän sai muistopatsaan! Kopeana jälestäpäin, ja mies hameen liepeillä hänen jalkojensa juuressa, jos se on nykyaikaista taidetta, niin onpa se todellakin vanhanaikaista!
- Siihen minä vastasin:
Se esittää nähtävästi äitiä, jonka syliin haavoitettu mies pakenee, niinkuin hän ennenkin pakeni sinne, kun hän sai ensimäiset haavansa. Se on vanhaa, olkoon, mutta se on aina nykyaikaista.
Ja rattaiden vieriessä mäkeä ylös muistui mieleen saman Barriaan tekemä muistomerkki Courbevoie'ssa, pystytetty Parisin sankarillisen puolustuksen taikka toisin sanoen Parisin valloituksen, muistoksi. Ranskalaiset sitävastoin väittävät, että preussilaiset eivät lainkaan valloittaneet Parisia, vaan että se antautui. On siis tullut kunniakkaammaksi antautua kuin kaatua. No, kullakin on oma makunsa.
Courbevoie'ssa on myöskin hyvin pieni mies, kaatunut, rikki ammuttu kivääri, naisen jalkojen juuuressa. Mutta nainen on toinen. Solakka hän on, rinta epänaisellisen leveä, hän on puettuna sotilasviittaan, olkavyöllä vyötettynä ja, ellen väärin muista, kädessä pistin. Hänen piirteensä ovat miehekkäät, hänessä on amatsoonin säälimättömyyttä eikä vivahdustakaan äidistä, jota ei sitäpaitsi voikaan havaita tuon kaikkea muutakuin sopivan miespuvun lävitse.
Kuvanveistäjä näkyy näissä kahdessa teoksessaan esittäneen aikakauden kaksi naisihannetta. Hän ei ole tahtonut olla puolueellinen. Kenties hän on ollut kahden vaiheilla ja senvuoksi kuvannut molemmat. Minä olen puolueellinen enkä vitkastele asettuessani hänen puolelleen, joka on S:t Quentin'issä.
Sunnuntai-aamuna läksimme viimeiselle taipaleelle, jota myöten kahdessa tunnissa pääsisimme Guiseen.
Juna kulkee nyt pitkin Oisejoen rantaa, kautta niittyjen, joilla vilahtelee poppelipuita ja jotka muistuttavat Lombardian tasankoja.
Puolen tunnin perästä meidän olisi siis astuttava junasta Ihannemaahan, ja meidän silmämme näkisivät sosiaalipalatsin, jossa pääoma ja työ ovat solmineet oikean liittonsa. Varustautuakseni ajoissa pettymyksiä vastaan minä alan maisemien ja ympäristöjen perusteella muodostaa itselleni ensi vaikutusta niin epäedullista kuin mahdollista.
- Sehän on luonnollisesti kasarmin, sairaalan tai tehtaan näköinen, musta ja epämiellyttävä, alan minä.
- Mustan sen luonnollisesti täytyy olla, koska se sijaitsee aivan erään kivihiilisavua tupruuttavan valimon vieressä, lausuu matkatoverini.
Olemme yhtä mieltä siitä, että se on musta.
- Siisti se ei myöskään voi olla, koska siellä asuu 1,200 työmiestä vaimoineen ja lapsineen.
Olemme yhtä mieltä siitä, että se ei ole siisti.
- On tietysti epämiellyttävää asua yhteen sulloutuneina kuin kaartilaiset.
Epämiellyttävää se lienee. Ja nyt minä tulin kuitenkin tänne ylistääkseni ja nähdäkseni kaikkia kirkkaassa valossa, todellisuuden kultaisessa valaistuksessa. Suoraan sanoen: joskaan ei Pietarinkirkko Roomassa soveltunut yhteen tutkimusteni kautta hankittujen vähäisten olettamusteni kanssa, niin sehän oli jokseenkin samantekevä, sillä sehän oli vain rakennus, mutta sosiaalipalatsi on paljon enemmän kuin rakennustaiteellinen teos, se on alkuuuteen yhteiskuntarakennukseen. Ja kuitenkin liikkui mielessäni tuo esteettinen mittapuu miellyttävästä, siististä ja sen semmoisesta.
Veturi viheltää, tullaan Guisen asemalle. Metsäisen ylänteen juurella, Oisejoenlaaksossa näkyy tuo pieni, ylimyksellinen, vanhoillinen tehdaskaupunki.
- Näkyykö palatsi?
- En tiedä.
Ruumis puoliksi vaunusta ulkona minä huomaan poppelien välissä yläosan suuresta, punaisesta talosta, jonka katon yli kohoaa lasirakennus. Punainen tiilikiven väri ei näytä ikävännäköiseltä, ikkunalaudat ovat valkoiset, vihreät persiennit ja siniset rullauutimet elähyttävät suurta seinäpintaa, ja kukka-astiat ikkunoiden ulkopuolella nekin puolestaan aiheuttavat että ensi vaikutus on ilahuttava. Se ei todellakaan ollut musta!
- Jumalankiitos, että se ei ollut musta!
*
Hankittuamme huoneen hotellissa me suuntaamme kulkumme palatsiin tervehtimään herra Godinia, joka tietää meidän tulostamme.
Siinä nyt oli familisteerin eli perheyhteiskunnan päärakennus edessämme kirkkaassa päivänvalossa, ja otettakoonpa asioita miltä kannalta hyvänsä, niin ei ollut lainkaan epäilystä siitä, että tämä suunnaton rakennus oli sulaa todellisuutta. (Senpävuoksi minä matkustinkin todistajan kera.)
Mitä se eniten muistutti? Sitä on vaikea sanoa. Muuten sen kolme neliötä muodostivat alan, joka on yhtä pitkä kuin Tukholman linnan pohjoinen fasaadi sivustoineen. Keskimäinen neliö, jota muutoin sopisi nimittää eturintamaksi, oli kahden sivuneliön välissä ja muodosti niiden kanssa linnanpihan. Tyyli yksinkertainen, jykevä, siellä täällä muurissa yksinkertaisia pienaus-, lista- ja ikkunankehyskoristeita, jotka poistivat sen väsyttävän vaikutuksen, jonka meidän valkeiksi rapatut kasarmimme muutoin tekevät. Tiilin pääväri ei ole niin vaalea kuin Venetsian dogepalatsissa, eikä niin raskas ja tumma kuin Lybekin raatihuoneessa. Ikkunoita ei ole niin tiheässä eivätkä ne ole niin mataloita kuin nykyaikaisissa rakennuskasarmeissa, mutta tilavasti sovitetut, niin että talo näyttää julkiselta rakennukselta. Keskimäiseen neliöön eli pääfasaadiin johtaa kolme rappua, keskimäisen yläpuolella on kellotaulu ja pilariaita. Linnanpihalla ei ole kukkaisistutuksia eikä penkkejä, maa on melkein musta. Tämä on tehty tarkoituksella, sillä hiilimurska estää kosteutta ja tukahuttaa mullasta nousevat epäterveelliset höyryt.
Menemme sisälle suuresta portista. Tämä kuten talon muutkin portit kääntyy akselin ympäri mille puolelle halutaan, laitos, joka tulenvaaran uhatessa tekee ulospääsyn helpoksi ja säästää asukkaat kuulemasta oven kiinnipaiskaamisesta syntyvää kolinaa. Porteissa ei ole lukkoa, niitä ei suljeta päivin eikä öin. Se on kaunista kerskailua jos se on kerskailua. Eteinen on valkeaksi rapattu, siinä ei ole jälkeäkään maalauksesta, ei niin listaa eikä pienintäkään koristetta. Rappukäytävä on yhtä yksinkertainen, kaidepuussa näkyy jälkiä likaisista käsistä ja kuinka sitä voisikaan välttää?
Läntisen neliön toisessa kerroksessa asuu perustaja, johtaja Godin. Hänellä on kymmenen miljoonan omaisuus, mutta hänen ovensa on yhtä koristeeton kuin työmiehen joka asuu seinän toisella puolella; ei messinkilevyä eikä kirjelaatikkoa. Ainoastaan kengänpuhdistuslaitoksesta huomaa, että omistajalla on mattoja lattialla ja että hän on vielä niin kulttuurin turmelema, että hänen mielestään maallinen on jätettävä ulkopuolelle ovea, jonka avaa inhimillisillä oikeuksilla varustettu palvelijatar.
Meidät lasketaan saliin odottamaan. Varakkaan miehen sali mattoineen ja punaisella verhottuine pähkinäpuuhuonekaluineen. Kaksi rintakuvaa, joista toinen, pronssiin valettu, esittää talon herraa, pää muistuttaa Victor Hugota, mutta on voimakkaampi ja katse kääntynyt enemmän ulospäin, toimintaan ja todellisuuteen. Toinen rintakuva. Hm! Kun koettaa seurata ajatusta, seuraa se meitä itseämme. Valkeaan marmoriin veistetty, nuori pää. Korkea otsa, suora, selvä kuin ajattelijan, jakaus sivulla, hiukset kuten Musset'illä vuosien 1830 ja 1840 välillä. Kulmakarvat ovat hiukan liian vahvat naiselle, liian heikot miehelle. Kasvojen piirteet levolliset, kauniit kuin Antinouksella. Ei jälkeäkään parrasta. On jotakin pakanallista tuossa luonnottomassa levollisuudessa. Katse pistää esille eteenpäin kaartuvan otsan varjosta ja suun hymyily on kuten murhaavan Hermeksen. Leuan alla ympäröi kaulaa puseron kaulus, poimuteltu päärmeisiin siveästi, jääkylmästi, ja leveä ja lattea rinta peittyy kaksinappirivisen kävelynutun leveään rinnukseen.
Mutta on yksi mutta, joka rikkoo koko tuon epäsopuisen kuvan. Kaulasta riippuu medaljonki, jonka korkokuvana on miehen pää.
Se on siis nainen.
Minä katson vielä kerran tuota merkillistä kuvaa, ja se käy vastenmieliseksi kuten kuusisorminen käsi.
Keijukainen Salmakis rukoili jumalilta, että he yhdistäisivät hänet Hermeen ja Afroditen pojan kanssa ja hänen rukouksensa kuultiin, vieläpä niinkin, että heistä kahdesta tuli yksi. Onnellisesti kyllä ei ole enää jumalia kuulemassa jumallasten rukouksia, mutta ihmislasten ymmärtämättömät huokaukset näyttävät joskus vielä saapuvan armeliaan kaitselmuksen kuuluviin, armeliaan tai - iroonisen.
Sisähuoneen ovi aukenee ja herra Godin astuu sisään.
*
Hän näyttää oppineelta tai valtiomieheltä ja hänellä on hieno ulkomuoto. Kuusikymmentä kahdeksan ikävuotta ovat jättäneet jälkiä lempeisiin surunvoittoisiin kasvoihin, joita valaisee kaksi valloonilaista, ihmeellisesti loistavaa kivihiilisilmää. Hän on mustiin puettu, kantaa kunnianlegioonan punaista nauhaa. Hän näyttää väsyneeltä ja kevyt puna raskasmielisten silmäin alla kertoo häiriytyneestä päivällislevosta.
Koska vaalit kamareihin ovat täydessä vauhdissa ja sitäpaitsi on sunnuntaipäivä, sanoo isäntämme meidät tervetulleiksi seuraavana aamuna katsomaan koneistoa työssä. Nyt ovat kaikki ihmiset vaalikokouksissa, lapset eivät ole lastenkamareissa eikä kouluissa, puodit ja kirjasto ovat suljettuina, ja hänellä itsellään on hetkisen kuluttua kokous. Toisin sanoen, olemme tulleet sopimattomaan aikaan.
Odottaessamme huomispäivää tehkäämme valmistava tuttavuus Godinin elämän ja, toiminnan kanssa. Guisen perheyhteiskunnan perustaja on syntynyt 1817 Aisnen departementissa. Hänen isänsä oli lukkoseppä ja toistavuotiaana poikanen alkoi työskennelläisänsä pajassa. Seitsentoistavuotiaana hän läksi maailmalle täydentääkseen ammattitietojaan, mutta kun hän silloin tutustui työmiehen koviin elinehtoihin ja sorrettuun asemaan, lupasi hän itselleen, jos hän koskaan tulisi parempaan asemaan, koettaa auttaa onnettomuustovereitaan. Kahdenkymmenvuotiaana hän meni naimisiin, mutta avioliitto tuli lyhytaikaiseksi, koska vaimo ei pitänyt miehensä päämäärästä työskennellä uuden yhteiskunnan perustamiseksi.
Godin näyttää aikaisin mieltyneen S:t Simonin ja Fourier'in oppeihin, joiden pääkohdat hän yhdistää muutamiin sanoihin, näin: kulttuuri-ihmisellä on jo syntyessään velkaa ja hän elää velassa kanssaihmisilleen. Hänen ruumiinsa ravinnon ovat toiset valmistaneet, hänen vaivaloista elämäänsä sulostaa toisten, koko suvun yhteistyö; kaikki ajatuksensa hän on saanut muilta ja sentähden todistakoon koko hänen elämänsä sitä, mitä hän on velaksi kanssaihmisiltään saanut, koettakoon maksaa tätä velkaa, muutoin vaivaavat häntä velkojat läpi hänen elämänsä. Voidakseen tehdä tätä hänen täytyy ensiksi elää itseään varten; on pelkkää kuvittelua vedota johonkin muuhun kuin elämän pääviettiin, itsesäilytysviettiin tai egoismiin. Tähän asti ovat ihmiset, luulleet todellisen etunsa mukaiseksi työskennellä, kuten he sanovat, egoistisesti, s. o. eristetysti. Se ei ole mikään rikos, vaan ymmärryksen puute. Hyvin käsitelty etu, tosiegoismi käskee meitä työskentelemään yksimielisesti. Senvuoksi pyrkikäämme tähän, ei ihmisrakkaudesta, vaan egoismista, valistuneesta, vankasta, johdonmukaisesta ja inhimillisestä itserakkaudesta.
Godin alkaa uransa tosioloihin perustaen, itserakkaasti, keräämällä rahoja, sillä ilman sitä suurvaltaa hän niiden olojen vallitessa ei voinut tuumiaan toteuttaa. Hän tekee keksinnöitä ja pitää tarkan huolen siitä, että hän saa niille patenttioikeuden voidakseen tulla rikkaaksi. Tähän romanttiseen aikaan, jolloin runoilijat olivat halveksivinaan maallista omaisuutta, koska he joko luulivat saavansa taivaassa korkoja sille pääomalle, jonka hukkasivat kapakoissa, tai kaipasivat maallista, hyljättyä tavaraa, Godin luonnollisesti oli parantumaton realisti. Odottaen hyviä aikoja työskenteli hän hiljaisuudessa työtoveriensa hyväksi ja ajatteli, kirjoitti, keksi, kartuttaen siten omaisuuttaan. Valtiokeikaus 1851 oli vähällä karkoittaa hänet maanpakoon, mutta hän pelastui häviöstä, koska hän oli teollisuuden harjoittaja ja maanviljelijä.
Siihen aikaan hän pani kolmannen osan omaisuudestaan maatilaan, jonka kommunistit perustivat Texasissa. Yritys epäonnistui, mutta Godin oli kyllin viisas nähdäkseen, miksi se epäonnistui eikä sentähden hyljännyt tuumaansa.
Vähemmän tarkkanäköinen on meidän päivinämme ollut Heinrich Semler, kun hän kirjoittamalla kuvauksen kaikista pohjois-Amerikan sosialistiyrityksistä on luullut voivansa todistaa suunnitelmain mahdottomuuden. Sehän on samaa kuin yrittää todistaa maailmanhistorian mukaan kansanvapauden mahdottomuuden, koska vallankumoukset ovat tähän saakka suurimmaksi osaksi epäonnistuneet.
Lyhyesti sanoen, Godin ei väsy, ottaa oppia kalliista vastoinkäymisestä ja laskee huhtikuussa 1859 perustuskiven perheyhteiskunnalle, jota huomenna käymme katsomaan kellarista aina ullakolle saakka.
*
Nukuttuamme yön me näemme taas perheyhteiskunnan aamuvalaistuksessa. Vakavana kuin raskas ruumiillinen työ, mutta tänään eloisampana kuin eilen. Kauppapuodit ovat auki ja kansaa kulkee porteista ulos ja sisälle. Odottaessamme kello kymmentä me aluksi kävelemme puistossa, joka on talon takapuolella. Vanhojen kastanjapuiden varjostamilla nurmikoilla ja kukkaskentillä on mieluisia lepopaikkoja talon asukkaille. Ei mitään kieltoja, ei julistuksia. Nurmikot eivät ole lyhyeksi niitetyt kuten englantilaiset nurmikot, jotka ovat silmää varten, vaan täällä ne ovat lepopaikkoja kenelle hyvänsä, joka tahtoo levähtää vihreässä heinikossa. Puiston luonnollisena aitauksena on joki. Toisella rannalla alkaa tavattoman suuri niitty poppelipuineen ja siellä on kauniita karjoja laitumella. Tällä kaupunkilaisrakennuksella on se etu, että sen toinen puoli on kaupungissa, toinen maalla. Pitkin puiston yhtä sivua on voimistelulaitoksia. Kauempana on puutarhatilkkuja, jotka ovat avoinna osaksi vanhemmalle väelle, joka haluaa tehdä multatyötä, osaksi lapsille harjoittelua varten.
Joen toisella sivulla on huvipuisto. Oikea paratiisin yrttitarha ilman tiedonpuuta ja käärmettä. Kauniit hedelmäpuut reunustavat kukkapengermiä, hyötymansikkamaita, parsalavoja, artisokkoja, meloonipenkkejä; ja tämä kaikki herättää pohjoismaalaisessa kuvitteluja herrastalonpuutarhasta kiukkuisine tarhureineen ja ilkeine kahlekoirineen. Puutarha on pengermän muotoisella mäellä ja sen rinteitä kaunistavat ansarit, viiniköynnökset, säleikkömuurit, tippukiviluolat, vesialtaat kultakaloineen, suihkulähteet ja valkopyökki-lehtimajat, ylinnä muodostaa marjakuusien ryhmä synkkiä varjoja.
Luullaan kai, että tämä on miljonääri Godinin yksityisomaisuutta. Ei suinkaan. Se kuuluu perheyhteiskunnalle, ja puutarha on avoinna kaikille, jätetty kaikkien ja puutarhurien hoitoon. Tuotteet myydään ja ostajana on kuka tahansa, myöskin hra Godin, joka on lahjoittanut perustuksen perheyhteiskunnalle ja säilyttänyt vain pienen osan itseään varten.
Kello lyö kymmenen ja poistumme viileiltä käytäviltä tapaamaan herra Godinia hänen huoneessaan. Tänään hän on pelkkää huomaavaisuutta ja kohteliaisuutta. Sittenkun hänen toverinsa, neiti Moretoli antanut meidän kirjoittaa nimemme perheyhteiskunnan vieraskirjaan, me alamme vaelluksemme, oppaana palatsin johtaja.
On eräs kysymys, joka on tärkeimpänä kulmakivenä yhteiskuntarakennuksessa, kysymys, jonka kaikki uudistusyritykset tähän saakka ovat menneet myttyyn ja jonka ratkaisusta kaikkien nykyajan probleemien ratkaisu riippuu. Nykyinen yhteiskunta on rakennettu perheen perustalle. Tämä laitos, aikoinaan hyvinkin tarkoituksen mukainen, näyttää kulkevan uutta kehitystä kohti.
Uudistuksen ystävät olivat nähneet, että perhe oli liian ahdas ja että se vastusti yhteiskunnan tarkoitusperiä, sillä puuttui sidettä perheen ja yhteiskunnan välillä. He olivat myöskin nähneet, että miesten lukumäärä Europassa oli mennyt niin huomattavasti alaspäin, että oli syntymässä naimaton naissääty. He olivat sitä paitsi havainneet, että köyhyys lisääntyi varmassa suhteessa lasten lukumäärään nähden. Senpä johdosta syntyi useita uudistusyrityksiä, jotka lausuivat ajatuksensa eri tavalla, mutta vaativat kaikki yhtä tai toista epämääräistä uudestaan järjestelyä perhe- ja lapsikysymyksissä. Muutamat, kuten englantilaiset naiset, selittivät suoraan, että he eivät tahdo synnyttää lapsia, s.o. he eivät tahdo elää sukua varten. Keinona pitivät he aviottomuutta. Se oli yksi tapa. Mutta luonto, jos me sillä tarkoitamme aineen kaipuuta etsiä tarkoituksenmukaista, ei salli epäedullisia tarkoitusperiä kuin erityiseen määrään saakka, ja tuo mainittu suunta on ohimennevä, niin että käännytään kyllä takaisin tarkoituksenmukaisuuteen (luontoon). - Ei siksi, että minä luulisin olevan rikollista tai epäsiveellistä elää naimattomana, eikä sen vuoksi, että minä luulisin olevan liian vähän lapsia maailmassa. - Jumala paratkoon! Niitä on kylliksi.
Mutta ihmisten maalliseen autuuteen - taivaallisen olemme lykänneet tuonnemmaksi - kuuluu välttämättömänä tarpeena kiinnittää huomiota myöskin olemisen sukupuoliseen osaan, ja jos sen tarpeita ei tyydytetä, niin ihminen tulee sairaalloiseksi. No niin: ei yhdelläkään kieltäytymisellä lapsia synnyttämästä ole ajan pitkään toivetta onnistua. Sitä vastoin ovat uusmalthusiaanit luulleet löytäneensä salaisuuden, joka on tunnettu. Niin, miehelle se sopii, mutta ei naiselle, sillä hänen sukupuolinen tarpeensa on tyydytetty vasta lapsen synnyttämisen kautta; asian toinen puoli on hänelle ala-arvoinen. Sillä hyvä!
Nyt tulevat vaikeudet. Nainen, jolla on lapsia, on nykyisten olosuhteitten vallitessa estetty elämästä omaa elämäänsä yhteiskunnan jäsenenä eikä hänestä enää tule muuta kuin perheen jäsen, jollei hän itse tai hänen miehensä ole rikas.
Tässä on siis pulma. Jos nainen voidaan vapauttaa tuosta liikasivistyksen kautta pitkälle viedystä lasten hoidosta, niinhän on vapautettu - puoliksi.
Perheyhteiskunta on koettanut hänet vapauttaa lastenhoidosta ja tämä perheyhteiskunta voi senvuoksi olla siteenä perheen isän ja tulevan yhteiskunnan välillä, ilman että senvuoksi perhe hajoitetaan, ei, ainoastaan kehittämällä sitä perheyhtymäksi.
Palaamme nyt herra Godiniin, joka on vienyt meidät lastenkamariin, yksikerroksiseen, puistossa sijaitse vaan ja palatsiin liittyvään paviljonkiin.
Täällä ovat nyt ne lapset, joiden äidit ovat hakeneet itsenäistä työtä. Sylilasten luona käyvät äidit kaksi kertaa päivässä ja ne tuodaan iltasella äidin luokse nukkumaan. Tuo vanha juurtunut ennakkoluulo, että lapset pienenä tarvitsevat äidin alituista läsnäoloa, näyttää tämän mukaan olevan perusteeton seikka, jonka ovat kylliksi selvästi todistaneet nuo monet lastenkodeissa hoidetut äpärälapset, joista on tullut yhteiskunnalle eteviä ja kunnon kansalaisia.
Pienimmät täällä lepäävät rautaisissa kehdoissaan. Kehdon pohjalle levitettyjen kauraliisien päällä on peitto, joka voidaan helposti nostaa pois, kun liisien kosteat osat poistetaan. Tämä on puhtain kaikista lasten sängyistä.
Mutta mikä eniten ihmetyttää on se, että pienokaiset ovat niin pian tottuneet olemaan ilman äitiä. Ne itkevät ensipäivinä, mutta tottuvat pian hoitajattareen, ja me katselimme kummastellen, miten pienimmät niistä heräsivät ja jäivät lepäämään hiljaa, huutamatta ylösnostamista.
Nämä pienokaiset olivat jo tehneet tärkeän elämänhuomion: että omaa tahtoa ei kaikessa voida saada läpi ja kaikista vähimmin huutamalla. Tähän astihan on luultu, että lapsen huuto merkitsee tuskan tilaa, jonka syy heti olisi poistettava. Kukapa tietää, eikö tuo hemmottelu tyydyttämällä kaikkia pienokaisen toivomuksia ole synnyttänyt noita suuria elämänvaatimuksia, jotka tekevät ihmiset niin onnettomiksi pienimmänkin vastoinkäymisen kohdatessa. Kenties tuo hellä äidillinen huolenpito antaa lapselle kokonaan vääriä käsityksiä elämästä, kenties juuri kehdossa nuo "ihanteelliset vaatimukset" herätetään.
Ymmärtäväiset imettäjät ovat jyrkkyydellään ja hyvyydellään saavuttaneet näissä pienokaisissa sellaisia tuloksia, että ne nukkuvat ja heräävät itkemättä, odottavat kiltisti kunnes saavat ruokaa. Yksi- ja kaksivuotiset ovat tämän itseauttamis-menettelyn johdosta tulleet niin ymmärtäväisiksi, että ne pahimmassa tapauksessa tulevat omin neuvoin toimeen. Sen ohessa ne ovat alituisen seurustelun kautta muiden lasten kanssa, joita ei sukulaisuus sido, oppineet rajoittamaan vapauttaan muita kohtaan. Se, joka tahtoo, saa olla rauhassa eikä varustautua sotakannalle. Ne ovat oppineet olemaan tuuppimatta ja ärsyttämättä toisiaan. Heidät kehitetään jo alusta pitäen yhteiskuntaa varten sen sijaan että eläisivät lapsen epäitsekästä elämää, jota riippuvaisuus vanhemmista tai ikävyys synnyttää, ja jota sitten ei voida muulla tavoin parantaa kuin väkivaltaisilla keinoilla.
Lyhyesti sanoen, lapset näyttävät olevan reippaita ja tyytyväisiä, joskaan ei niin hilpeitä kuin muut lapset. Ne oli jo taltutettu yhteiskuntaa varten. Jo! Mutta sehän on totta, meitähän taltutetaan.
Lastenkamarista läksimme äitien luo koteihin. Täällä on neljäsataa naimisissa olevaa naista, joista vain sata on voinut löytää työtä. Nämä sata naista vievät lapsen lastenkamariin.
He saavat poistua työstä puoli tuntia ennemmin kuin miehet ja ostavat silloin lihakaupasta valmiita ruoka-annoksia, jotka nopeasti laitetaan valmiiksi.
Nuo kolmesataa istuvat kotona tulisijan ääressä, joka on sellainen, että sitä voi siirtää ja liittää liesimuuriin. Ne enimmäkseen istuvat ompelemassa, vahtien samalla patoja. Alussa oli täällä höyrykyökki, jossa kaikki ruoka valmistettiin. Tämä oli vaimojen vapautusta vaivannäön toisesta puolesta. Heillä ei ollut lapsia eikä patoja valvottavana ja heidän sopi astua työmarkkinoille. Valimo oli täynnä miehiä, jotka olivat kasvatetut tuohon vaaralliseen ja vaivaloiseen työhön. Ei ollut senvuoksi mitään syytä erottaa näitä työstä ja naisilla ei näyttänyt olevan lainkaan halu seisoa hehkuvien uunien ääressä tahi kanneksia sulatettua rautaa raskailla, tulikuumilla hormeilla ja sulattimilla.
Mitä tapahtuu? He istuivat kotona toimettomina, ilman lapsia tai kyökkiä. He eivät tehneet minkäänlaista työtä, mutta heillä oli kuitenkin paikkansa hallituksessa, kun määrättiin miehen omin käsin hankkimastaan omaisuudesta. Nainen oli näinollen vapautettu, mutta työskentelemättömäksi yläluokaksi, joka holhosi miestä. Oli oikeuksia ilman velvollisuuksia. Pian he kuitenkin lienevät havainneet, että tasapaino oli hävinnyt ja siksipä he pyysivät takaisin patansa tehdäkseen "hyötyä ruuan edestä". Höyrykyökki hävisi ja padat tulivat kunniaan.
Mutta nyt juuri näihin aikoihin herra Godin on koettanut hankkia naisille työmarkkinoita. Vaarattomampaa ja kevyempää työtä kuin valimossa. Hän perustaa koneompelutehtaan ja silloin on taas höyrykyökki-kysymys esillä, pakostakin, ja tasapaino mainitussa suhteessa jokseenkin saavutettu miehen ja naisen välillä.
Sitten tulee kysymys, voivatko keinotekoisesti synnytetyt työmarkkinat ajan pitkään pysyä pystyssä. Koko Aisnen departementti harjoittaa ompeluteollisuutta ja kilpailu tulee veriseksi. Mutta sehän on kysymys, joka tulee jälestäpäin.
*
Perheyhteiskunta oli, kuten näimme, tehnyt naisen vapautuksen työstä todellisuudeksi. Me tulemme nyt näkemään, miten se on huojentanut miehen taakkaa ja parantanut perheenhuolehtijan asemaa.
Me käymme siinä osassa valimoa, jonka toiminta on koko yhteiskunnan perustana. Tässä täytyy ensin tehdä se huomautus, että Godin keksintöjensä kautta on koettanut ja osaksi onnistunutkin rautalevyjen sijaan toimittamaan valutavaraa, joka osittain on tehnyt metallilevytyön tarpeettomaksi. Lisäksi hän on keksinyt tavan laittaa emaljia valutavaran päälle, niin että se näyttää kiillotetulta.
No niin! Täällä kulkevat nyt nuo teollisuuden mustat palvelijat kymmenen tuntia päivässä saaden keskimäärin 5 á 6 mk päivässä, siis korkeintaan 60 penniä tunnilta.
Voidakseen lausua jotain näiden numerojen merkityksestä, täytyy valita kaksi näkökohtaa: nykyiset olosuhteet ja oikeuden vaatimukset.
Me,jotka työskentelemme oikeuden vaatimusten, s.t.s. tulevaisuuden puolesta, huomaamme heti, että työaika on liian pitkä ja palkka, toisiin keveämpiin töihin katsoen, liian alhainen. Sen on myöskin Godin huomannut. Työaikaa hän ei luule nykyisissä oloissa voitavan lyhentää, osaksi siitä syystä, että tulta täytyy pitää vireillä ja koneita käynnissä, osaksi senvuoksi, ettei hän ole se, joka voi määrätä tavaran hinnat. Lisätäkseen työntekijäin tuloja ja saadakseen ne oikein suhtautumaan omiin tuloihinsa, hän on 1) tehnyt ne kaikki osallisiksi voitosta, 2) perustanut kulutusyhdistyksiä, joissa he voivat ostaa tavaraa tukkuhinnalla, 3) rakentamalla perheyhteiskuntarakennukset hankkinut heille huokeita ja hyviä asuntoja ja 4) perustanut sairaus- ja vanhuuskassoja.
Me emme saa, kuten romaaneissa, hakea täältä maailman syrjäisestä kolkasta uudelleenmuokattua, täydellistä ihanneyhteiskuntaa, sillä yhteiskuntaa voidaan parantaa ainoastaan suuren, tulevan uudistusliikkeen kautta. Tämä perheyhteiskunta on siis vain mallilaitos pienoiskoossa, vertauskuva, jota voidaan käyttää aiheena romanttiseen kuvaukseen, luonnos tulevaan yhteiskuntaan.
Mitä tulee voiton jakamiseen, niin Godin on järjestänyt sen seuraavien periaatteiden mukaan:
Suoranainen, aktiivinen työ, sanoo hän, oikeuttaa työmiehen osalliseksi työtuotannon voitosta. Välillinen, passiivinen työ eli pääoma oikeuttaa kapitalistin saamaan hyvityksen siitä palveluksesta, jonka hän lainallaan on tehnyt. Suhde, jossa hyvitys on suoritettava, riippuu kunkin yksityisen avustuksesta arvioituna koron ja työpalkan mukaan. Perheyhteiskunnassa on työn voitto-osuus suurempi kuin pääoman, sillä palkat nousevat 1,888,000 markkaan, kun pääoman korko nouseevain 230,000 markkaan.
Voitto-osuuden laskeminen on siis helppoa, sillä kullekin maksetaan joko työpalkan tai koron mukaan.
Mutta kun Godin perusti tämän laitoksen, oli joukko vanhoja työmiehiä, jotka olivat olleet mukana luomassa hänen omaisuuttaan, ja joukko vähemmän kykeneviä, jotka olivatuhranneet paljon aikaa ja vaivaa saavuttaakseen nykyisen ammattitaitonsa. Hän katsoi sen vuoksi olevansa pakoitettu jakamaan kaikki osalliset viiteen luokkaan: liikekumppaneja 68 henkilöä, yhtiömiehiä 95, osakkaita 573, apureja 258 ja liikkeeseen sidottuja 286.
Samaten jaetaan 25 % todellisille kyvyille joko työn käytön tai hallinnonalalla.
Onko nyt työmiehen asema tämän työn ja pääoman yhtymän kautta parantunut siihen määrin kuin olisi voinut odottaa? Siihen voi vastata myöntäen, kun liittää sanat "näissä oloissa". Monet ovat kyllä antaneet työmiehille osan voitosta, mutta useinkin vain kuvitellun osan, alentamalla palkkoja. Mulhausen'issa on rakennettu työväen kaupunki erillään olevine taloineen ja puutarhoineen. Tällainen menettely on tuhlausta eikä tarjoa samaa tilaisuutta yhteiskunnalliseen valistukseen yhteiselämän kautta kuin perheyhteiskunta tarjoo. Liegen lähellä on rakennettu suuri työväen koti huvisaieineen, ravintoloineen ja muine mukavuuksineen**. - Kaikki tämä on vain hullutusta. - Perheyhteiskunnassa työmies asuu huokeasti. Kymmenellä markalla kuussa saa kaksi kaunista, korkeata huonetta ja säilytyshuoneen. Kyökin hän saa itse järjestää toiseen huoneeseen, jollei vaimo tahdo työskennellä höyrykyökissä. Tavaransa hän ostaa samasta talosta kohtuhintaan noista kulutuskaupoista ja saa vuoden lopussa osansa voitosta sen summan mukaan, jonka edestä hän on ostanut. Jos hän sairastuu, saa hän sairasapua; jos hän kuolee, saavat leski ja lapset rahasumman. Vielä saavat hänen lapsensa käydä ilmaiseksi koulussa. Ja joka vuosi hän voi panna säästöön. Ehkäpä hän ei ole rikkaampi eikä ehkä elä upeammin kuin muut työmiehet, mutta hänellä on hauskempi ja mukavampi.
Orjana pysyy hän aina katsottuna yhteiskuntaluokan kannalta, vaikka hän onkin oma herransa ja äänioikeutettu palatsissa, sillä tehtyään kymmenen tuntia ruumiillista työtä hänelle jää vain vähän tilaisuutta nauttia elämästä. Perheyhteiskunta on vielä edelleen kuten kosteikko erämaassa, ylimenomuoto, vaikkapa se nykyisissä, järjestymättömissä oloissa onkin pienen työväenyhteiskunnan täydellisin järjestymä.
*
Ennenkuin jätämme emansipeeraantumattomat miehet, heittäkäämme silmäys siihen osastoon valimoa, jossa tehdään hengenvaarallista työtä. Se on yksinäinen huone, jossa tapahtuu raudan kuivalla tavalla emaljoimisen salainen käyttely. Pöydän edessä, jolla on korkeita kasoja kuivaa lyijysuolaa, seisoo kaksi sankaria, jotka 8 á 10 markan palkasta kiillottavat sylkylaatikoita, vaarassa mahdollisesti kaatua ja kuolla 24 tunnin kuluessa. Toinen ottaa kiiltävän esineen hehkuvasta uunista, toinen ottaa sen pihteihin, sirottaa sille suolaa ja antaa sen takaisin toiselle, joka jälleen työntää esineen uuniin. Ne ovat nuoria, rivakoita miehiä. Näyttävät kuitenkin hiukan hermostuneilta ja polttavat piippua, varmaankin niin paljon kuin mahdollista suojellakseen suutaan myrkyllisiltä höyryiltä. He työskentelevät vain kolme tuntia päivässä. Penkillä istuu pari muuta miestä, astuakseen heidän sijalleen. Ne tervehtivät meitä, kun me astumme ulos tästä kuoleman esikartanosta, monturi me salutant!*** Ja kaikki tämä suru ja pelko? Senvuoksi, että me saisimme sylkeä emaljoituihin sylkylaatikkoihin. Miksi ei yhtä hyvin emaljoimattomiin? Siksi, että me emme voi estää sitä, että kultuurisylkylaatikot kehittyvät emaljoiduiksi. Se olisi taantumuksellista! Ja kuka tahtoo olla taantumuksellinen?
*
Nähtyämme nyt miehet ja naiset me käännymme takaisin nuorisoon.
Tulemme koulusaliin. Kateederin toisella puolen on Orleansin neitsyt madonnakuvan asemesta, sillä koulu on maallistutettu kuten Pantheon.
Opetus näyttää olevan tarkoituksenmukaista. Pienokaiset oppivat lukemaan yhdistetyn ääni- ja merkkimenettelytavan mukaan. He merkitsevät ääniä hieroglyyfiseen tapaan, kuten kuuromykät. On siis luovuttu käyttämästä kuviteltuja suureita. Kaikki on käsin kosketeltavaa. Täällä opitaan jotakin sitäpaitsi elämää varten. Kokonainen sarja erilaisia esineitä on täällä astioissa, joita näytetään oppilaille. On multaa, hiekkaa, savea, kivi- ja viljalajeja, kehruu- ja teollisuuskasveja, puulajeja j.n.e. Pojat ja tytöt istuvat kaikki luokat läpeensä samassa oppisalissa aina kuusitoistavuotisiksi saakka. Ja koulun johtaja vakuutti, että se ei tuottanut mitään ikävyyksiä. Lapset tottuvat katsomaan toisiaan sisaruksina. Monta avioliittoa oli jo solmittu entisten koulutoverien kesken ja sopinee toivoa, että valinta on tapahtunut huolellisesti, kun he ovat jo ennen vihkimistä olleet perinpohjaisissa, monivuotisissa tuttavuussuhteissa.
Ruumiillinen rangaistus oli kielletty. Palkkioita ja rangaistuksia jakoivat valiokunnat, jotka oppilaat keskuudestaan valitsivat ja jotka tuontuostakin kokoontuivat tuomioistuimena neuvottelemaan ja tuomitsemaan tovereitaan. Tämä on suuri edistysaskel yhteiskunnallisessa kasvatuksessa.
Onnettomasti kyllä, vanhan yhteiskunnan vaatimukset vastustivat täälläkin uudistuksia! Kun perheyhteiskunnassa vallitsee täydellinen vapaus, niin että lapset eivät "kuulu sille", täytyy kasvatuksen käydä siihen suuntaan, että ne kykenevät hakemaan paikkoja vanhassa yhteiskunnassa silloin kun ne kaikki eivät tahdo tai eivät voi tulla valureiksi.
Senvuoksi täytyy kaikki oppikurssit järjestää valtion vaatimusten mukaisesti, s.o. niiden päämääränä täytyy olla tutkinto, joka antaa leipää ja paikan. Nyt on tosin ranskalainen opetuslaitos uudesti järjestetty ja kenties paras laatuaan Europassa, mutta siellä opetetaan kuitenkin liian paljon tarpeettomia asioita. Kuitenkin ottakaamme vastaan se, mikä on entistä parempi, odottaessamme jotain vielä parempaa. Pahin kaikista, pakollinen vanhan Mooseksen uskonnonopetus, oli kuitenkin poistettu.
*
Kuuden miljoonan pääomalla tuo kaunis uudisrakennus ei kuitenkaan ole vakavilla perustuksilla. Se on rakennettu suurteollisuuden horjuvalle pohjalle. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana on Godinin uuneja ja kamiineja kaupattu markkinoilla. Nyt ovat uudet, parannetut mallit synnyttäneet kilpailun, ja Guisen tehdas vapisee. Varastohuoneet ovat täynnä ja ostajia ei kuulu. Voineeko tulevaisuus tasoittaa suhdetta valmistuksen ja kysynnän välillä?
*
Kolmannen päivän aamuna olemme jäähyväistervehdyksellä Godinin luona. Neiti Moret piti meille seuraa sillä aikaa kun me odotimme. Samat kasvot kuin marmorikuvallakin, mutta vanhemmat, paljon vanhemmat. Medaljonki oli kaulassa, mutta kaksinappirivistä kävelynuttua hänellä ei enää ollut. Se oli vaihtunut kauniiksi pukimeksi, korkeaksi rinnan yli ja olkapäillä poimuilevaksi.
Hän oli hyväluontoinen ja ystävällinen, melkeinpä naisellinen. Tuli sitten herra Godin, mukanaan Le Temps-lehti. Neiti Moret luki ääneen siitä johtavan artikkelin, joka valitti vaalien tuloksia. Suru ja viha loisti ukon silmistä, hänhän oli nähnyt vuosien 1830:n, 48:n ja 71:n vallankumoukset.
"Tässä tapauksessa ei enää auta muu kun tarttua pyssyihin jälleen", hän sanoi.
"Uskotteko vielä vallankumouksiin?" minä kysyin.
"Vielä? Mihin te sitten uskotte?"
"Kehitykseen, evolutsiooniin!"
Hän tarkasteli minua omituisesti hymyillen ja virkkoi:
"Luuletteko, että ihmiset, jotka eivät enää usko taivaaseen ja jotka tietävät elävänsä vain yhtä elämää, tyytyisivät odottamaan evolutsiooneja?"
"Ei, sitä minä en tarkoita, vaikka niin sanonkin."
"Ja ettekö tiedä, että luonto, jota te palvelette, on tehnyt vallankumouksia tulivuoriaikakaudella, jokiaikakaudella ja jääkauden aikana? Ettekö usko, että vallankumous on kehitystä, evolutsioonia?"
"Kyllä minä sen uskon, vaikka en sitä sano!"
Minä puristin kelpo vanhuksen kättä ja sanoin jäähyväiset perheyhteiskunnalle.
* Tämä matkakertomus on kirjoitettu marraskuussa v. 1885. Suoment.muist.
** Täyshoito maksaa 1 mk 50 penniä päivältä, työmiehen palkka on noin 5 mk.
*** Suomeksi: "Kuolemaan tuomitut tervehtivät minua."
Punanen viesti 3 (1909).
