Ivan Turgeniew
Kuoleman jälkeen
(Uudenkaupungin Sanomain novelli)
Keväällä 1878 asui Moskovassa pienessä puutalossa Schabolowkan varrella noin 25 vuoden vanha nuori mies, nimeltä Jakob Aratow. Hänen luonaan oleskeli hänen isänsä sisar, joka jo läheni viittäkymmentä vuottansa, mutta oli vielä naimatonna. Platonida Iwanowna, niin oli hänen nimensä, hoiti veljensä pojan taloutta ja kaikkia muitakin toimia, joihin Aratovilta kokonaan puuttui sekä halua että taipumusta. Muutama vuosi takaperin oli hänen isänsä, varakas aatelismies, muuttanut T:n kuvernementista Moskovaan, ja hänen kanssaan Jakob ja Platonida Iwanowna, jota viimeksimainittua isä aina kutsui Platoschaksi. Myytyään sen maatalon, jossa he tähän asti olivat eläneet, muutti ukko Aratow vanhaan pääkaupunkiin saadakseen poikansa yliopistoon, johon hän jo oli häntä valmistanutkin. Huokealla hinnalla hän osti edellämainitun talon rauhaisan kadun varrelta ja asui siinä kirjoineen ja laitoksineen. Sekä kirjoja että koneita hänellä oli kosolta, sillä häneltä ei puuttunut tieteellistä sivistystä. Naapureinsa mielestä hän oli eriskummallinen erakko. Hän kävi silloin tällöin heidän luonaan harjoittamassa taikatemppujakin ja kaiken lisäksi hän oli saanut nimen »hyönteissyöjä». Hän tutki ahkerasti kemiaa, kivennäis-, hyönteis- ja kasvioppia sekä lääketiedettä. Hän paransi mielisairaita yrteillä ja keksimillään kivennäispulvereilla. Muunlaisilla pulvereilla hän oli saattanut hautaan nuoren kauniin, mutta heikon vaimonsakin, jota hän oli kiihkeästi rakastanut, ja jonka kanssa hänellä oli yksi poika. Samallaisilla pulvereilla hän oli jo ehtinyt turmelemaan poikansakin terveyttä jokseenkin paljon, vaikka hän aivan päin vastoin tahtoi niillä vahvistaa häntä, koska hän tiesi hänen elimistössään olevan keuhkotaudin alkua, äitinsä perintönä. Lisänimen »silmänkääntäjä» hän oli saanut m. m. sentähden, että hän luki itsensä — luonnollisesti ei suoraan alenevassa polvessa — kuuluisan kreivi Brucen jälkeläiseksi, jonka muistoksi hän oli pojalleenkin antanut nimen Jakob. Hän oli, niinkuin sanotaan, »mitä parhain ihminen», mutta alakuloinen hän oli luonteeltaan ja ihmisiä karttava sekä kaikin tavoin salamielinen ja salaperäinen. Puoleksi kuiskattu »Ah!» oli hänen tavallinen sanansa, hän kuolikin sama sana huulillaan — kaksi vuotta senjälkeen kuin hän oli muuttanut Moskovaan.
Poika Jakob ei ollut ulkomuodoltaan isänsä näköinen, joka oli jokseenkin ruma, väärä kasvultaan sekä muuten kömpelö ja hidas; poika muistutti vähän äitiään. Sama hieno, ystävällinen katse, samat pehmeät tuhkankarvaiset hiukset, sama säännöllinen pieni nenä ja samallaiset täyteläiset lapselliset huulet sekä suuret harmaat silmät tuuheine kulmakarvoineen. Mutta hänen luonteessaan oli jotakin isän kaltaista ja erillaisuus heidän ulkomuodossaan tasoittui sen kautta, että heillä molemmilla oli sama kasvojen ilme. Hänellä oli sisään painunut rinta kuten ukko Aratowilla, jota tuskin vielä voi ukoksi sanoa, koska hän ei ollut täyttänyt edes 50 vuotta. Jo ukon eläessä Jakob oli alottanut lukunsa yliopiston fysikaalis-matemaattisessa osastossa, mutta tutkintoa hän ei suorittanut — ei laiskuudesta, vaan koska hänen ajatuksensa mukaan ei yliopistossa saa enempää oppia kuin muutenkaan, ja kun hän ei toivonut saavansa diploomia, koskei hän aikonut ottaa mitään virkaa. Hän oli erillään tovereistaan, ei seurustellut kenenkään kanssa, erittäinkin hän karttoi naisia ja eli enimmäkseen kirjainsa seurassa. Hän pelkäsi naisia, vaikka hän muuten oli hyväsydämminen ja kauneuden ihailija ja katseli mielellään kauniita naisten muotokuvia... Mutta hänen synnynnäinen kainoutensa piti häntä heistä erillään. Kotona hän oli aina isänsä vanhassa työhuoneessa, jota hän lisäksi käytti makuuhuoneenaan, sänky oli myöskin sama, jossa hänen isänsä oli kuollut.
Hänen eriämätön ystävänsä ja alituinen neuvojansa kaikissa elämän kohdissa oli hänen tätinsä, ennen mainittu Platoscha, jonka kanssa hän tuskin puhui kymmentä sanaa päivässä, mutta jota paitsi hän ei olisi voinut tulla toimeen. Hän oli ikäänkuin joku varjomainen olento, jolla oli pitkät kasvot ja hampaat, värittömillä kasvoilla värittömät silmät, joissa aina oli puoleksi surullinen, puoleksi peljästynyt katse. Hän käytti aina harmaata pukua ja harmaata saalia, joka haisi kanvertilta, ja niin hän kulki huoneessaan äänettömillä askeleilla, ikäänkuin varjo. Hän huokasi aina ja kuiskaili rukouksia, erittäinkin lempirukoustaan, jossa oli vaan muutamia sanoja: »Jumala, ole meille armollinen!» — ja hoiti taloutta käytännöllisesti, pitäen tarkkaa vaaria jokaisesta kopekasta, ja muuten hän tahtoi aina itse tehdä ostoksensa. Hän oikein jumaloitsi veljensäpoikaa ja oli alituisessa pelvossa hänen terveydestään — hän pelkäsi aina jotakin, ei niin paljon itsensä kuin holhottinsa tähden — ja heti, kun hän vaan huomasi jotakin, joka ei ollut tavallista, niin hän tuli holhottinsa huoneeseen ihan hiljaa ja pani hänen eteensä kirjoituspöydälle lasin rintateetä ja silitteli hänen selkäänsä käsillään, jotka olivat pehmeät kuin pumpuli. Jakob ei paljon välittänyt näistä tätinsä suurista huolista, teetä hän ei juonut, vaan nyökäytti päätään häntä lohduttaaksenaa. Mutta hänen terveyttään ei juuri voi kehua. Hän oli hyvin herkkätuntoinen, heikkohermoinen, luulevainen ja kärsi liiallista sydämmen tykytystä ja joskus hengenahdistustakin. Hän uskoi isänsä tavalla, että syvässä ihmissydämmessä samoin kuin luonnossakin löytyy salaperäisiä voimia, joista ihmisellä voi olla jotain aavistusta, mutta joita hän ei koskaan voi nähdä... Hän uskoi lujasti, että on olemassa yliluonnollisia voimia, joista toiset ovat hyviä, toiset taas pahoja. Vielä hän uskoi, että tieteellä on suurta merkitystä ja vaikutusvaltaa. Viime aikoina häu oli saanut suuren halun valokuvaamiseen. Haju, joka tuli viereisissä taloissa käytetyistä aineista huolestutti suuresti Platoschaa — ei nytkään itsensä, vaan Jasehan, hänen rintansa tähden. Kaikesta hyvyydestään huolimatta hän oli kuitenkin kauhean itsenäinen ja hän päätti edelleenkin toimia samalla tavalla. Platoscha mukautui säännöllisesti hänen tahtoonsa ja tyytyi siihen, että sai useammin huokailla ja kuiskailla: »Jumala, ole minulle armollinen!» katsellessaan hänen jodilla värjättyjä sormiaan.
Kuten ennen on mainittu, kartti Aratow kaikkia tovereitaan; kuitenkin hän sattui tulemaan yhden toverinsa hyväksi ystäväksi. Hän oleskeli usein hänen kanssaan vielä senkin jälkeen, kun tämä oli tutkinnon suorittaneena päässyt yliopistosta ia ruvennut vähässä määrässä rasittavaan arkkitehdin virkaan, omaamatta kuitenkaan mitään syvällisiä tietoja jalossa rakennustaiteessa. Asia oli hyvin omituinen; tämä Aratowin ainoa ystävä, Kupfer, oli synnyltään saksalainen, mutta siihen määrään venäläistynyt, ettei hän osannut sanaakaan saksaa, vieläpä käytti sanaa »saksalainen» herjausnimenä — mutta tässä toverissa ei nähtävästi ollut mitään, joka muistutti Jasehaa. Hän oli mustakutrinen, punaihoinen, hyvin voipa, puhelias ja iloinen mies, saman naisseuran suuri rakastaja, jota seuraa Aratow niin tarkasti vältti. Se on totta, että Kupfer hyvin usein söi aamiaista ja päivällistä hänen luonaan, ja kun hänellä ei sattunut olemaan rahoja, usein lainasi niitä häneltä, vaikkakin vaan pieniä summia. Mutta tämä ei ollut syynä siihen, että hilpeä saksalainen niin ankerasti kävi pienessä talossa Schabolowkan varrella. Jakobin sielunpuhtaus ja idealismi olivat tehneet häneeu syvän vaikutuksen, kenties sentähden, että ne olivat vastakohtana kaikelle sille, mitä hän joka päivä sai nähdä ja kokea, tai kenties oli hänen germaaninen verensä juuri paras vetovoima, joka sai hänet liittymään tuohon ideaaliseen nuorukaiseen. Ja Aratow piti paljon Kupferin avomielisyydestä, mutta sitäpaitsi miellyttivät nuorta erakkoa hänen itse sitä tietämättänsä nuot kertomukset teaattereista, konserteista ja tanssiaisista, joissa Kupfer oli jokapäiväinen vieras — kertomukset tuosta tuntemattomasta maailmasta, jonne ei Jakobin haluttanut mennä, eikä hänellä sitäpaitsi ollut haluakaan tulla sitä tuntemaan.
Ja Platoschakin oli ystävällinen Kupferia kohtaan; totta kyllä on, että hän välistä huomasi hänessä jotakin moitittavaa, mutta tuntien vaistomaisesti hänen pitävän hänen rakkaasta Jasehastaan, kärsi hän mielellään tuota iloista vierasta, vieläpä suosikin häntä kaikin tavoin.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 37, 39 ja 41 17-31.5.1899.
