Pari sanaa eduskunnan määräämistä kirjallisista apurahoista
Epäilemättä on moni kirjallisuuden ystävä itsekseen suunnitellut mitenkä noita viittäkymmentätuhatta markkaa vuodessa pitäisi käytettämän, jotka eduskunta on suomalaisen kirjallisuuden kartuttamiseksi ehdottanut — sillä sopiihan odottaa, että asia saa onnellisen ratkaisun korkeimmassa paikassa. Näillä rahoilla voi tehdä paljon hyvää, ja kieltämätöntä on, että arvokas käännöskirjallisuus, jota niillä kai ensisijassa tarkoitetaan, on tärkeä ja välttämätön lisä kansalliseen kirjallisuuteen, puhumatta siitä, että monella taholla runsas ammattikirjallisuus suomen kielellä on tarpeen. Mutta ennenkuin kaikkia maailman kaunokirjallisia sekä — tieteellisiä kirjoja ruvetaan suomentamaan ilman että niille ehkä on toiveessa lukijoita, jotka niitä ymmärtävät — olisi harkittava, eikö löytyisi muita keinoja toimia kirjallisuutemme hyväksi.
Yksi keino on minusta se, että hankitaan hyviä käännöksiä suomalaisesta kirjallisuudesta muihin kieliin. Ken on hieman liikkunut ulkomaan kirjallisissa piireissä, hän tietää millaisia puutteita tässä suhteessa on olemassa. Minä en ollenkaan tarkoita, että koko meidän kirjallisuutemme pitäisi koettaa työntää europalaiselle yleisölle, päinvastoin, käännettävät teokset ovat valitsemalla valittavat; mutta näistä parhaimmista ja tyypillisimmistä pitäisi toimittaa hyviä käännöksiä sekä hankkia niille tunnettuja kustantajia; mikä kaikki lie rahoilla saatavana. Sitä paitsi pitäisi — ja tämä ei ole vähimmästä merkityksestä — hankkia yleiskatsauksia suomalaisesta kirjallisuudesta taikka tutkimuksia eri kirjailijoista vierailla kielillä. Sangen lukuisia ovat ne teokset, jotka sekä Saksassa, Ranskassa että myöskin Italiassa tutustuttavat lukijoita ulkomaalaiseen kirjallisuuteen; minä en tunne muuta kuin yhden näistä, jossa olisi kysymys suomalaisesta kirjallisuudesta, ja sekin puhuu siitä sivumennen ja perin vaillinaisella tavalla. Ja satoja kertoja olen jäänyt vastausta vaille, kun on kysytty, mistä teoksesta, saksalaisesta tahi ranskalaisesta tahi edes ruotsalaisesta, voisi saada seikkaperäisemmän selonteon uudemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta. "Suomea 19:llä vuosisadalla" ei tietysti jokainen voi ostaa; mutta usein olen nähnyt sitä luettavan esim. Parisin kansalliskirjastossa. Sitä paitsi se jo alkaa olla vanhentunut.
Uutta Kalevalan-käännöstä ranskan kielellä kaivataan kipeästi. Léouzon le Duc'in teoksella on ansionsa, mutta myöskin puutteensa. Sitä käyttävät nykyään tietysti kaikki ne ranskalaiset tutkijat, jotka mieluimmin lukevat omaa kieltään kuin saksaa, ja se on sangen tunnettu heidän piireissään, mutta se herättää myöskin alituisia toivomuksia uuden täsmällisemmän käännöksen aikaansaamisesta. Italiassa on äskettäin eräs suomea harrastava tiedemies saanut valmiiksi hyvin huolellisesti valmistetun ja, mikäli voin arvostella, sangen runollisen ja alkuteoksen henkeen kirjoitetun käännöksen Kalevalasta — siinä on muun muassa noudatettu suomalaista runomittaa, eikä se ollenkaan näy sotivan italialaista kielentajuntaa vastaan; ainoa vaikeus,joka nyt lie jäljellä, on kustantajan hankkiminen. Eikö meidän tällaisessa tapauksessa pitäisi auttaa, sillä mikä voi olla meille suuremmaksi hyödyksi ja kunniaksi, kuin kansallisepoksen levittäminen maailman sivistyneihin piireihin?
Kuten sanottu, liiallinen into tässä suhteessa voi kuitenkin tuottaa meille kaikkea muuta kuin kunniaa. Ainoastaan valikoima uudesta kirjallisuudestamme voisi tulla kysymykseen, ja eri kansojen aisti olisi otettava jossakin määrin huomioon. Eräs nyt manalle mennyt suuri ranskalainen tiedemies, kirjallisuuden tuntija ja akademian jäsen, sanoi minulle kerran puhuessaan nykyisestäkirjallisuudesta ja valittaen että ranskalaisessa kertomakirjallisuudessa vallitsi suurien, alkuperäisten tunteiden puute, että hän äsken oli lukenut erään suomalaisen novellin, joka häneen oli vaikuttanut niinkuin todellisen runoilijan sydämestä lähteneen kirjallisuuden tulee vaikuttaa: se oli Ahon «Maailman murjoma«, josta ranskalainen käännös oli ilmestynyt Journal des Debats -lehdessä. Mutta siltä ei ole sanottu, että kaikkia suomalaisia novelleja olisi kohdannut samanlainen arvostelu, ehkä ei myöskään edes kaikkia Ahon teoksia. — Suurempi osa arvokkaampaa suomenkielistä kirjallisuutta on käännetty ruotsiksi; kumminkaan ei vielä ole olemassa (ainakaan painettuna, vaikka kyllä lienee käsikirjoituksena valmis) Kiven «Seitsemän veljesten« ruotsinnosta. Sellainen olisi tietysti julaistava. Norjan kielellä voisi moni suomalainen teos saavuttaa ymmärtämistä ja menestystä.
* * *
Eräs toinen näkökohta, jota joskus ennen olen esittänyt.
Kansantajuinen kirjallisuus suomen kielellä on laajasti enennettävä. Kuinka äärettömän tärkeätä meillä olisi tuollaisten sarjain aikaansaaminen, joita Saksassa löytyy niin monta ja joissa eri tieteiden aloja käsitellään sangen helppotajuisessa muodossa ja sangen helppohintaisissa pienissä kirjasissa! Ruotsissa on sellaisia myöskin.Mainitsen esimerkkinä »Studentföreningen Verdandis småskrifter« ja «Föreningen Heimdalls folkskrifter.« Nämä julkaisut, jotka kumpanenkin sisältävät kirjoituksia monelta eri alalta, tieteelliseltä, yhteiskunnalliselta y. m. muodostavat nykyjään hyvinkin arvokkaita kokoelmia, mutta eri kirjaset maksavat sangen vähän. Täällä ne saisivat maksaa vielä vähemmän, 10—20 penniä. Tiedän kyllä, ettei kansantajuisia helppohintaisia kirjoja aivan puutu meiltäkään; mutta tällainen johdonmukaisesti johdettu, laajaksi suunniteltu yritys tekisi aivan erinomaisen hyödyn. Kustantajat väittävät, ettei se kannata, sillä näin halvat hinnat eivät peittäisi edes painokulunkeja. Runsaalla avustuksella se tietysti kannattaisi. Jollei kirjoittajia saada, niin sopii suomentaa muista kielistä. Kasvattavampaa lukemista ei voisi kansalle tarjota.
Werner Söderhjelm.
Päivä viikkolehti suomalaista kulttuuria varten 1/1907.
