Julius Norden - Meren kuningas

Meren kuningas

Kirjoittanut Julius Norden

Suomennos


I

Eräänä kesäpäivänä 1812, näkyi San Domingon saaren eteläpuolella muuan purjelaiva kiitävän täysin purjein Meksikon rantaa kohti.

Se oli mainio purjehtija ja sen päällikkönä oli kapteeni Barnes, tottunut ja taitava laivuri.

Kapteenin vieressä seisoi nuori mies, jolla oli hienot kasvonpiirteet. Se oli don Almando, syntyään meksikkolainen. Hän oli päättänyt lääketieteelliset opintonsa eräässä eurooppalaisessa yliopistossa ja palasi nyt matkustavaisena „Anden" laivalla synnyinmaansa pääkaupunkiin, asettuakseen sinne lääkäriksi.

Don Almando keskusteli kapteenin kanssa ja koski keskustelu kahta laivaa, jotka näyttivät ajavan toisiaan.

— Minä olen vakuutettu siitä että amerikkalainen ajaa takaa tuota alusta, sanoi Barnes.

— Mutta mistä syystä ? kysyi tohtori.

Kapteeni vastasi kohauttamalla vaan olkapäitään.

— Amerikalla on rauha kaikkien valtioiden kanssa, jatkoi Almando, — ja miksi siis luulette, että tuo toinen laiva ajaa toista?

— Niin, aivan yksinkertaisesti senvuoksi, vastasi Barnes, etta edellinen laiva on levittänyt pienimmänkin purjeensa ja kiiruhtaa tiehensä niinkuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta. Luuletteko, että kukaan järkevä laivuri panisi alustaan alttiiksi sellaiselle vaaralle, ellei hätä häntä siihen pakottaisi? Myöskin takaa-ajaja uskaltaa verrattain paljon. Mastot taipuvat kuin korsi ja minua kummastuttaa, että ne eivät vielä ole taittuneet.

Keskustelun kuluessa oli pimenemistään pimennyt; molemmat miehet tähystelivät kuitenkin siitä huolimatta purjehtijoita.

— Ahdistettu alus näyttää suuntaavan kulkunsa Domingoa kohti, sanoi Barnes. — Nähtävästi aikoo se etsiä suojaa suurien kalliokarien takana ja silloin on se mennyttä kalua; sitäpaitsi olisi se epämieluista meille, sillä siinä tapauksessa täytyisi senkulkea meidän suuntamme poikki.

Kun kapteeni oli käskenyt sytyttää laivatulet, jätti hän perämiehelle paikkansa ja meni Almandon seuraamana kajuttaan lämmittelemään ja saamaan jotain virvoketta.

— En ymmärrä, mitä tuo metsästys voi merkitä, sanoi hän. — Tuulen voima on nyt heikkenemässä ja minä voisin mennä levolle kaikessa rauhassa, elleivät nuo kaksi laivaa olisi tulleet tiellemme. Kadehdin teitä, tohtori, joka voitte saada nukkua.

— Minä en ymmärrä, sanoi tämä, miksette te voi mennä levolle yhtä hyvin kuin minä. Mitä teillä on tekemistä noiden laivojen kanssa?

— Voitte olla oikeassa, sanoi Barnes. — Miten voi sennora?

— Paljon paremmin, vastasi Almando, hän on melkein kokonaan parantunut.

— Hän on kaunis ja rikas, sanoi kapteeni — kuolin sanottavan Plymouthissa, että hän on meksikkolainen, että hänen miehensä kuoli Lontoossa ja että hän on nyt paluumatkalla vanhempainsa luo, jotka asuvat Pueblassa.

Don Almando oli kuunnellut tarkkaavaisena ja toivoi saavansa kuulla enemmänkin matkatovereistaan, mutta Barnes ei näyttänyt tietävän enemmän kuin mitä hän jo oli sanonut.

Leski oli edellisenä päivänä mustalla palvelijattarellaan kutsuttanut nuoren lääkärin luokseen, kun hän tunsi voivansa pahoin, ja oli hänen harmikseen vielä maksanutkin avustuksesta.

Tunti kului toisensa peräsä kapteenin ja tohtorin keskustelussa noista kahdesta laivasta ja vieraasta naisesta.

Almando aikoi juuri nousta ylös mennäkseen levolle, kun Anden alkoi täristä kamalasta sysäyksestä.

Molemmat miehet nousivat kannelle.

— Salakari! huudahti lääkäri.

— Mahdotonta, sanoi Barnes, sysäys tuli ylhäältäpäin.

Rajuja ääniä kuului kannelta ja joku hyökkäsi esiin rappuja myöten.

— Kapteeni! auttakaa kapteeni! kuultiin perämiehen huutavan.

Kapteeni aukasi kajuutan oven ja näki ensimäisen miehensä seisovan siinä verisin kasvoin.

— Mitä on tapahtunut?, kysyi hän.

— Ihmisiä vilisee kannella, sai perämies sanotuksi ja kaatui tunnottomana.

Samassa silmänräpäyksessä kuului taas askeleita rappusissa ja nyt näkyi valaistun kajutan ovella tumma, hampaisiin asti asestettu mies, jota seurasi puolen tusinaa villinnäköisiä miehiä.

— Missä on kapteeni? kysyi hän.

— Millä oikeudella tunkeudutte te tänne? huudahti Barnes ja tempasi pistoolin seinältä.

Pilkallinen nauru oli vastaus hänen kysymykseensä.

— Pankaa aseenne pois tahi ole paikalla kuoleman oma! huusi muukalainen.

Almandokin teki liikkeen ikäänkuin puolustautuakseen.

— Kuka te olette, herrani? kysyi merirosvokapteeni.

— Minä olen lääkäri.

— Sopii mainiosti! Saatte astua minun palvelukseeni viidentuhannen dollarin vuotuista palkkaa vastaan. Oletteko tähän tyytyväinen?

— Kuka te sitten olette, joka uskallatte tehdä minulle sellaisen tarjouksen? kysyi Almando kiukustuneena.

— Te tulette kyllä tuntemaan minut tarpeeksi, vastasi rosvopäällikkö; mutta nyt on puhuttu jo riittävästi. Tahdotteko vaiko ette?

— En, vastasi tohtori.

— Hyvä, sanoi toinen. — Vangitkaa heidät, toverit!

Johtajan seuralaiset heittäysivät äkkiä kapteenin ja lääkärin päälle, ja nyt alkoi raju painiskelu; mutta muutaman sekunnin kuluttua olivat he merirosvojen vallassa.

— Nyt pojat on kysymys siitä että pian ja varmasti käytätte suunnitelmani, sanoi rosvopäällikkö miehistölleen. — Viekää tämän laivan miehistö "Åskviggen" laivaamme, heittäkää tohtori mereen ja pankaa kuntoon kaikki purjeet vallotetussa laivassa. Mikä on laivanne nimi?

— Anden, vastasi Barnes.

— Ei kelpaa! Me annamme sen nimeksi "Hajen", vai mitä pojat?

— Eläköön Hajen, huusivat matruusit.

— Nyt toimeen, sanoi johtaja. Pistäkää hyvin kiinni nämä molemmat herrat Åskviggen'illa ja reivatkaa kaikki Hajen'in purjeet!

Merirosvot olivat juuri aikeissa viedä molemmat vangit ylös kannelle, kun heidän kapteeninsa kysyi Barnes'ilta:

— Onko teillä laivassa useampia matkustavaisia?

— Kyllä, sanoi kapteeni katkerin sydämin, eräs nainen, onnetoin leskiparka, ja minä pyydän teitä tuomaan hänet meidän mukanamme toiseen laivaan.

— Onko nainen kaunis? kysyi rosvopäällikkö pilkallisesti nauraen.

— Hän on sairas, vastasi Barnes vältellen.

— Silloin täytyy tohtorin jäädä, lausui merirosvojohtaja. — Tyydyttekö suosiolla kohtaloonne, herra lääkäri, vai täytyykö minun käyttää väkivaltaa.

— Mina tyydyn, vastasi don Almando.

— Hyvä, sanoi johtaja, irrottakaa hanen siteensä, mutta tuo toinen on vietävä varmaan talteen Åksviggenille. Eteenpäin, pojat, olemme jo viipyneet liian kauvan. Päivä nousee pian ja tuo kirottu amerikkalainen voi taas olla kintereillämme.

Barnes vietiin nyt Åksviggenille, jossa useimmat hänen matruuseistaan olivat vastassa surullisin katsein. Muutamat olivat ruvenneet rosvopäällikön palvelukseen; mutta useimpia ei oltu saatu siihen taivutetuiksi.

Onneton kapteeni näki, miten hänen rakas Andensa poistui täysin purjein ja oli pian kadonnut näkyvistä.


(jatkuu)





Kansalainen n:o 74-75 11-13.7.1910.