Prerafaeliittisen liikkeen jälkiä Englannissa
Suuret henkiset liikkeet, vaikka ne kohdistuvatkin pääasiallisesti johonkin erityiseen suuntaan, painavat aina jälkensä muihinkin yhteiskunnallisen elämän ilmiöihin. Niinpä esim. n. s. prerafaeliittinen liike, joka alkoi Englannissa 19:nnen vuosisadan keskivaiheilla uudistussuuntana maalaustaiteessa, levisi siitä mitä erilaisimmille aloille iskien syvän leimansa kaikkialle.
Kirjallishistorioitsija George Saintsbury puhuu m. m. prerafaeliittisistä kirjailijoista, ja hän todistaa myöskin että prerafaelismi oli likeisessä yhteydessä n. s. oxfordilaisen liikkeen eli puseyismin kanssa kirkollisella alalla. Jos taasen tarkastamme käytännöllisiä aloja, huomaamme että esim. Englannin taideteollisuus, joka tätä nykyä on korkeammalla kannalla kuin missään muussa maassa, on kokonaan prerafaeliittisen liikkeen synnyttämä.
Nimi »prerafaelismi» tuntuu kylläkin järjettömältä jo maalaustaiteen alalla, mutta vallan sietämättömäksi se käy uskonnon, kaunokirjallisuuden, teollisuuden y. m. aloilla. Koska kumminkin tuolle liikkeelle kokonaisuudessaan on tuo nimi annettu, käytän sitä tässäkin huolimatta siitä, että se ei anna hämärintä aavistustakaan liikkeen luonteesta ja tarkoituksesta.
Tuo omituinen nimi syntyi siten että liikkeen ensimäiset alkajat, muutamat nuoret taiteilijat, joista kuuluisimmiksi kohosivat Dante Gabriel Rossetti, Millais ja Holman Hunt, liittoutuivat keskenään ja ottivat nimekseen »Prerafaeliittinen veljeskunta». Sillä he tahtoivat osoittaa että heidän mielestään renesaussin taide oli ylimmillään ennen Rafaelia ja Rafael juuri alkoi turmeluksen maalaustaiteessa. Siinä nimen synty.
Tämä veljeskunta ei pysynyt kauvan koossa, mutta uusia voimia sen ulkopuolella alkoi keräytyä työskentelemään samaan suuntaan, ja nimi meni heille perintönä.
Tuo liike oli alussa vain innokas, nuorekas vastustus maalaustaiteessa vallalle päässyttä konventsionalismia ja teeskentelyä vastaan. Sen ensimmäinen vaatimus oli yksinkertainen luonnollisuus. Mutta prerafaeliittieu luonnollisuus ei ole koskaan rumuutta. Heidän taiteessaan vallitsee aina kauneus sekä hillitty mutta syvä tunne ja suuri taipumus omituiseen mystillisyyteen. Aatteellinen puoli on siinä aina erittäin syvä. Ja kaikkein tärkeimpiä ominaisuuksia on kansallinen, anglosaksinen leima. Siinä on tuo selittämätön ilme, jota on niin vaikea määritellä, mutta jonka kumminkin jokainen huomaa, tuo ilme, joka todistaa että se on juuri Englannin kansan luomaa taidetta, vaikka muukalainenkin voi nauttia sen puhtaasta kauneudesta.
Ranskalainen tunnettu taidearvostelija Robert de la Sizeranne sanoo että ainoastaan Englannissa tätä nykyä on itsenäinen taidekoulu. Jos kuljeskelee Saksan, Itävallan, Italian, Espanjan, Belgian, Hollannin vieläpä Yhdysvaltain ja Skandinaviankin taidenäyttelyissä, voisi aivan yhtä hyvin otaksua olevansa Ranskassa. Noitten maiden taiteilijat ovat Ranskassa kehittyneet, Ranskasta imeneet inspiratsionia ja sieltä vieneet vaikutelmia omiin maihinsa. Siksipä he eivät ole kyenneet mitään kansallista koulua luomaan, vaan, käyttääkseni Sizeranueu sanoja »esteettisellä kartalla nuo (luettelemieni maiden taiteen ilmaukset) ovat saman väriset kuin Ranska, aivan kuin ne olisivat Ranskan siirtomaita».
Toisin on Englannissa. Siellä on tätä nykyä olemassa selvästi kansallinen taide, ja sen ensimäisenä alkajana oli pieni prerafaeliittinen veljeskunta.
Kirjallisuuteen ulottui prerafaeliittien vaikutus siksi, että kaksi heistä, Rossetti ja William Morris olivat yhtä eteviä kirjailijoina kuin taiteilijoina. Heidän ympärilleen keräytyi parvi työntekijöitä silläkin alalla, sellaisia kuin esim. Dante Gabriel Rossettin sisar, ruuoilijatar Christina Rossetti, runoilija O. Shaugnessy, y. m. He hakivat aiheensa mielellään vanhoista keskiaikaisista tarinoista, joille he loivat uusia muotoja täynnä kauneutta ja mystillistä tunnetta. Erittäinkin lyyrillisen runouden alalla he osasivat aarteita löytää.
Liian pitkälle veisi tämä pieni silmäys, jos rupeisimme kaikkein uusimmasta kirjallisuudesta hakemaan prerafaelismin jälkiä, vaikka turhaa se hakeminen ei olisi, sillä muistettava on että suuri osa Englannin nykyisistä etevimmistä kirjailijoista on ottanut suoranaisia vaikutuksia prerafaeliittien johtavilta miehiltä. Mainitsen esimerkkeinä nimet Algernon Swinburne, Rudyard Kipling, Hall Caine, y. m.
En voi myöskään muuta kuin aivan lyhyesti viitata prerafaelismin ja puseyismin yhtymäkohtiin. Moni niiden joukossa äsken mainittu professori Saintsbury pitää katolisuuteen vivahtavaa puseyismia koko prerafaeliittisen liikkeen aiheuttajana. Prerafaeliittien sisimpään luonteeseen kuului kauneuden hakeminen kaikkialla ja juuri ennen kaikkia uskonnossa. Uskonto ja taide nuo kaksi olivat heidän mielestään eroittamattomat.
Tämän suunnan henkinen elähyttäjä, tieteellinen puoltaja, kuuluisa John Ruskin lausuu uskonnon ja taiteen keskenäisistä vaiheista m. m. seuraavaa, joka kuvaa prerafaeliittien katsantokantaa hyvin selvästi:
»Turmeltunutta paavilaisuutta vastaan nousi kaksi suurta vastakkaista liikettä: protestanttisuus Saksassa ja ratsionalismi Ranskassa ja Italiassa, toinen vaatien uskonnon puhdistusta, toinen sen hävitystä. Protestantismi säilytti uskonnon ja heitti pois Roman harhaopit, mutta samalla myöskin Roman taiteen, jolla viimeksi mainitulla teollaan se loukkasi omaa luonnettaan, ehkäisi oman kehityksensä kieltämällä itseltään jaloimman elähyttäjän, ja vähensi melkoisesti vaikutusvoimaansa. Se on vakava kysymys kuinka suuressa määrässä tuo on luettava syyksi protestanttisuuden seisahdukseen. Ratsionalistit säilyttivät, taiteen ja heittivät syrjään uskonnon. Tuo ratsionalistinen taide on se, jota tavallisesti sanotaan renessanssiksi ja jonka tuntomerkkinä on se että se palasi pakanallisiin systeemeihin, ei omistaakseen ja pyhittääkseen niitä kristinuskolle, vaan alistuakseen itse niiden matkijaksi ja oppilaaksi.»
Noista lauseista on helppo johtaa prerafaeliittien mielipiteet uskonnon ja taiteen keskinäisestä suhteesta ja ne ilmaisevat myöskin, miksi he pitivät loppurenessansia taiteen alentumistilana. Ei ihme, jos puhdasta uskonnollista taidetta harrastavia prerafaeliitteja, jotka koristivat kirkkoja kauniilla lasimaalauksillaan ja alituiseen käsittelivät uskonnollisia aiheita teoksissaan, pidettiin puseyismin kannattajina. Joskus siihen kyllä lienee ollut täysi syykin, mutta siihen seikkaan en tietysti voi tässä pienessä kyhäyksessä syventyä, vaan siirryn aivan uudelle alalle, jossa prerafaelismin jäljet ovat kaikkein huomattavimmat ja pistävät silmään kaikille Englannissa kävijöille. Tarkoitan Englannin taideteollisuutta, jonka vaikutukset tuntuvat jokapäiväisessä elämässä.
Taideteollisuuden etevimpiä, ehkäpä etevin edustaja tätä nykyä Englannissa on kirjailija-taiteilija Walter Crane. Hän sanoo prerafaelismin suhteesta taideteollisuuteen näin: »Saadaksemme selville sen (dekoratiivisen taiteen) eloon elpymisen meidän täytyy palata takaisin prerafaeliittisen veljeskunnan päiviin. Vaikkei kukaan sen jäsenistä ollut dekoratiivinen piirtäjä sanan täydessä merkityksessä, paitsi D. G. Rossetti, niin kuitenkin juuri heidän reipas, innokas palaamisensa suoranaiseen symbolismiin, rehelliseen naturalismiin, ja keskiajan taiteen runollisiin eli romantillisiin tunnelmiin, joihin he lisäsivät uudenaikaisen analyysin voiman, ja ennen kaikkia heidän syvä rakkautensa detaljeihin johti huomion toisiin piirustuksen aloihin kuin maalaukseen.» Prerafaeliittinen veljeskunta antoi aiheen taideteollisuuden syntyyn, ja sen innostamia olivat sellaiset miehet kuin William Morris, Edvard Burne, Jones ja Walter Crane, jotka itse, ja syystä yleisesti luetaan »prerafaeliiteiksi», vaikka he eivät koskaan kuuluneet alkuperäiseen »veljeskuntaan».
William Morris oli sosialismin hartaimpia apostoleja Englannissa. Luonnollista oli että hän tahtoi tehdä taiteenkin yhteiseksi omaisuudeksi kaikille. Ei saanut olla niin pientä majaa, jonne taide ei olisi voinut ulottua, jos vaan oli hyvää tahtoa. Siksipä William Morris ja hänen uskollisena toverinaan Edward Burne-Jones rupesivatkin laatimaan taiteellisia malleja niihin esineisiin, jotka ympäröivät meitä jokapäiväisessä elämässä, esim. seinäpaperien, huonekalujen, mattojen, uutimien j. n. e. piirustuksia.
Tuo liike on vaikuttanut arvaamattoman paljon englantilaisiin koteihin ja vieläpä itse ihmisiinkin. Ei ole se tyhjää puhetta vain, mitä eräs taidearvostelija sanoi, että sen jälkeen kuin Rossetti ja Burne-Jones alkoivat maalata kauniita, surusilmäisiä naisiaan, ovat englantilaiset naiset tieten tai tietämättään yhä enemmän ja enemmän pyrkineet ja päässeet lähemmäksi tuota tyyppiä.
Tuohon muuttumiseen on tietysti myöskin syynä se, että he asuvat kodeissa, joissa kaikki esineet ovat samansuuntaisten taiteilijoiden hengen luomia, joissa »prerafaeliittinen» sopusointu ja tyylikkäisyys häiritsemättä vallitsee.
Tämä prerafaeliittien herättämä taideteollisuus Englannissa on yhtä suuressa määrässä kehittänyt sekä väri että muotoaistia. Värit eivät häiritse, eivät pistä silmään räikeydellään, ja muodot ovat yksinkertaisia, puhtaita suorastaan luonnosta lainatuita. Kuinka tarkalla aistilla William Morris esim. on stiliseeratuissa kasvumalleissaan voinut säilyttää juuri luonteenomaisimmat piirteet ja itse luonnon hengen. Ja joka kerrankin on nähnyt Burne-Jonesin kotiseudun, Sussexin matalakukkulaiset maisemat, tietää heti mistä hän on oppinut nuo omituisen viehättävät pehmeät, aaltomaiset ääripiirteet, jotka aina tapaamme hänen dekoratiivisissa taideluomissaan.
Juuri tuo »palaaminen rehelliseen naturalismiin», käyttääkseni Walter Cranen sanoja, on tuon taideteollisuussuunnan vahvimpia puolia. Siitä johtuu sen kansallinen leima ja siitä myöskin johtuu sen yleismailmallisuus. Ei kukaan, joka rakastaa luontoa, voi jäädä kylmäksi sille.
Se onkin osoittanut voimansa levittämällä vaikutustaan kaikkiin sivistysmaihin. Onhan meillä Suomessakin elpymässä taideteollisuuden alla uusi suunta, joka ainakin pääkaupungissamme jo on jotakuinkin huomattavissa esim. huonekaluteollisuuden alalla. Vaikutukset siihen ovat epäilemättä Englannissa saaneet alkunsa, vaikka kohta ne usein matkallaan ovat poikkeilleet sekä Skandinaviassa että Saksassa. Tavallaan voin siis sanoa että mainingit prerafaeliittisestä liikkeestä alkavat hiljalleen tuntua Suomemmekin rannikoilla.
Aino Malmberg
Kaikuja Hämeestä (Hämäläis-osakunnan alpumi 6) 1901.
