Gunnar Suolahti - Eräs ruotsalainen epäilijä 1700-luvulta

Eräs ruotsalainen epäilijä 1700-luvulta.

Kirjoittanut Gunnar Palander.




Historiallisen kritiikin kehittyessä 18.vuosisadan kuluessa menettivät monet ennen yleisesti oikeiksi katsotut ilmoitukset arvonsa ja niiden nojalla sommitellut johtopäätökset, joita oli totuttu pitämään alkuperäisten lähdetietojen veroisina, kadottivat luotettavuutensa. Etenkin muuttui käsitys kansojen vanhimmasta historiasta kerrassaan toiseksi ja useimmissa tapauksissa huomattiin, että tätä koskevat tiedot olivat ainoastaan myöhemmän miespolven toisarvoisista lähteistä tekemiä taikkapa suorastansa tekasemia päätelmiä. Joskus kasvoi kritiikki tuollaisista huomioista yli määräinsä muuttuen hyperkriitillisyydeksi. Ruvettiin näet epäilemään koko historiallisen tietovaraston luotettavaisuutta, pidettiin sitä taikkapa suurinta osaa siitä myöhemmin väärennettynä ilmoituksena. Ranskassa ja Saksassa esiintyi useitakin tuollaisen hyperkritiikin harrastajia eikä Ruotsikaan ollut niitä kokonansa vailla. Aikomukseni on juuri puhua Ruotsin etevimmästä ja ehkä samalla sen ainoasta hyperkritiikeristä C. G. Nordinista, jonka muistiinpanoihin ja kirjeisiin olen tutustunut selaillessani Tukholman ja Upsalan lähdekokoelmia.

Nordin on varsin tunnettu henkilö aikansa sivistyshistorian kuten valtiollisen historiankin alalla. Historiallisena kokoilijana oli hän isänmaansa ensimäisiä ja hänen kokoilemis-intonsa tuloksena ovat ne lukuisat käsikirjoitusniteet, mitkä Upsalan yliopiston kirjastossa säilytettyinä ovat tunnetut Nordinin kokoelman nimellä. Painosta on hän julkaissut varsin vähän teoksia.

Nordin oli syntynyt 1745. Upsalassa opiskellessaan oli hän kuuluisan Ihren oppilaana, syventyen hänen johdollaan muinaisskandinaavisten kielten sekä niiden muistomerkkien tutkimiseen. Tuloksena näistä opinnoista oli vuonna 1773—1774 julkaistu väitöskirja, jossa Nordinin kriitillinen kyky ensi kerran ilmenee. Kirjan nimenä oli „Monumenta Sviogothica vetustioris aevi falso merltoque saspecta" ja ilmestyi se Ihren presidiolla. Tekijä tutkii useitten Ruotsin kirjallisuuden vanhimpain muistomerkkien ikää, alkuperäisyyttä ja pätevyyttä ja etsii niiden kirjoittajia. Useat niistä hän huomasi väärennöksiksi päätellen sitä muutamista vääristä taikkapa myöhemmän ajan kirjoitustapaa osottavista kielimuodoista ja puheenparsista sekä erehdyttävistä historiallisista tiedoista, joita nuot vanhat asiakirjat olivat täynnänsä.

Seuraavilta vuosilta on muutamia Nordinin muistiinpanoja, jotka todistavat hänen erinomaisen kriitillisesti tarkastelleen myöskin oman aikansa ruotsalaisia tutkimuksia. Kritiikkiä aljettiin juuri 1770-luvulla entistä enemmän käyttää ruotsalaisten vanhinta historiaa arvosteltaessa ja saksalaiset tutkijat olivat varmaan monella esikuvina. Lagerbringin suuri „Swea Rikes Historia" oli tässä kohden merkkiteos osottaen uuden tutkimustavan voitolle pääsöä. Mutta Nordinista ei se ollut vielä kriitillinen kylläksi eikä tarpeeksi puolueeton.

„Minun täytyy mainita jotakin Lagerbringin vähän väliä esiintyvästä tanskalaismielisyydestä" kirjoittaa Nordin. „Hän on huomannut, että kaikki meidän historiankirjoittajamme liian suurella puolueellisuudella ovat katselleet Tanskan käytöstä Ruotsia kohtaan ja pyrkiessään tällaisia virheitä välttämään meni hän vastakkaiseen liiallisuuteen. — — — — Ehkäpä tuo muuten kunnon Lagerbring antaa skoonelaisen luonnonlaatunsa vaikuttaa itseensä. Vielä yksi asia. Hän on läheisessä ystävyyssuhteessa kamariherra Suhmiin.1)

Ja marraskuun 6.päivältä vuonna 1777 on seuraava lausunto: „Lagerbringia kunnioitan sina miehenä, jolla on suurimmat tiedot pohjoismaiden historiasta, suuremmat kuin ruotsalaisella konsanaan on ollut ja sitä hänen Ruotsin historia selvästi todistaa. Mutta eipä hänellä kuitenkaan ole erityisen terävää arvostelukykyä. Varsinkin kaipaa paljon sitä hanen lähdearvostelmissaan. Niinpä hän esimerkiksi hyväksyy Hjalmarin ja Hramerin sadun, Helgeandsholmin kokouksen päätöksen sekä lukemattomia vääriä kirjeitä ja asiakirjoja."

Nordin oli kylläkin pätevä arvostelija, hän kun itse yhä jatkoi tutkimuksiaan vanhain asiakirjain luotettavuudesta ja ijästä. Hän tarkasteli niiden paperia ja kirjaimiin käytettyä mustetta, käsialaa ja kirjoitustapaa. Mutta erittäinkin tutki hän sopiko niiden kieli silloisen ajan kieleksi, oliko siinä myöhemmän ajan kielimuotoja joukossa j. n. e. Niin kutsutun ulkonaisen kritiikin käyttämisessä kehittyi hän aikaansa nähden mestariksi. Eikä hän unohtanut sisällistäkään kritiikkiä: pitää silmällä sopivatko asiakirjain esittämät tiedot muitten niiltä ajoilta säilyneitten tietojen kanssa yhteen.

Juuri näitten kriitillisten tutkimustensa kautta johtui Nordin varsin merkillisiin tuloksiin, ruveten erikoisesti epäilemään melkein kaikkia keskiaikuisia ilmoituksia. „Me olemme niin häpeällisesti petettyjä keskiajan suhteen, että maailma kerran on hämmästyvä nähdessään loppumattoman ketjun petoksia, joka on meitä vaivannut niin kauan ja niin törkeästi" kirjoittaa Nordin myöhemmin Porthanille. „Sittenkuin viimeksi Veljen tapasin olen keksinyt monta kummallisuutta vanhimmissa kirjailijoissamme ja jos saan elää muutamia vuosia, niin luulenpa voivani tietää mihin aikaan useimmat varmuudella voidaan lukea. En aijo kuitenkaan pyrkiä vaivaamaan maailmaa millään johdatuksella, sillä se täytyy jonkun italialaisen tehdä, jos se todenteolla on tapahtuva. Mutta avaimen on hän saapa minulta."

Näin vakuuttaa Nordin alkuvuodella 1791. Hän oli silloin jo jonkun aikaa tutkinut myöskin Saksan vanhinta historiaa ja diplomatiikkaa, m. m. tunsi hän tutkimukset naispaavi Johannan tarusta. Ehkäpä juuri tätä tietä oli hän joutunut Tacituksen Germaniaa koskeviin tutkimuksiin, jotka pian tulivat hänelle erinomaisen rakkaiksi ja joiden tulokset ilmaisevat yhä hurjempaa hyperkritiikkiä.

Ensi kerran mainitsee hän niitä kirjeessä ystävälleen Lidénille 27.päivältä elokuuta vuonna 1790. „Germaniasta tahdon kuitenkin lausua ketä minä kylläkin hyvillä syillä epäilen sen tekijäksi, nimittäin Aeneas Silviusta eli paavi Pius II:ta", kirjoittaa Nordin. „Asiata ei voi matemaatisesti varmaksi saattaa, mutta luulenpa, että jotakin joutuu hänen pyhyytensä syyksi. Kirja ei siinä tapauksessa ole kirjoitettu ennen vuotta 1457, siispä virassa olevan paavin kädellä. Olen käyttänyt ummelleen kaksi vuotta tuohon fiskaalin toimeen ja olenpa varma siitä, että kun esitän tutkimukseni, joka ei pitkäksi tule, luulee jokainen koulupoika voivansa näyttää kaiken vääräksi vähemmässä ajassa kuin oppii ulkoa määritelmän Benzeliuksen oppikirjasta. Minua on huvittanut katsella miten saksalaiset ovat Tacituksen Germaniaa haistelleet uskaltamatta käydä siihen käsiksi."

Muutamia syitä noihin outoihin otaksumiinsa esittää Nordin vähän sen jälkeen kirjeessä Porthanille. Se on päivätty 18 p. helmik. 1791. „Kaivelen yhä edelleen Tacituksen Germaniaa ja olen käyttänyt siihen uskomatonta vaivaa kahden vuoden kuluessa, valtiopäiviltä asti" sanotaan kirjeessä. „Hiljattain olen huomannut, että teos on suurimmaksi osaksi muodostettu erään runoteoksen hajanaisista poiminnoista. Tekijä on sitä ensin runomuotoon aikonut tahi tehnyt ensi luonnoksensa huolimattomissa säkeissä, jotka hän sitten on hajoittanut, lisäillen sekä muutellen sanoja, niin että nyt näkee vain säkeitten jäännöksiä. — — — Tekijän olen myöskin saanut kutakuinkin kiinni, nimittäin Aeneas Silviuksen sittemmin paavi Pius II:sen ja paavina on hän senkirjoittanut. Ilmaisen tämän, jotta Veli perinpohjaisilla tiedoillaan sekä tarkkaavaisuudellaan voisi minua auttaa, jos jotakin mielipiteeni tukeeksi ilmenisi."

Porthanin vastauksen voimme suunnillensa arvata muistutuksesta, jonka hän on Nordinin kirjeeseen merkinnyt. Ehdottaen Tacituksen käsikirjoituksia keskenänsä verrattaviksi arvelee hän, että tekijä mahdollisesti voisi olla joku muu, mutta ei niin myöhäiseltä ajalta kuin Aeneas Silvius. Porthan ei usko, että tämä olisi kyennyt kirjaa sepittämään, mutta myöntää samalla, ettei kirjoitustapa varsin puhdasta ole, vaikka kyllä parempaa kuin Silviuksen.

Vaikka Porthan varsin varovana tutkijana ei antanut Nordinin arvelujen itseänsä huikaista, ovat tämän ruotsalaisen epäilijän mietteet kuitenkin jättäneet jälkiä hänen käsitykseensä. On näet säilynyt eräs Porthanin ystävällensä Alopaeukselle kirjoittama kirje, joka kylläkin selvästi hänen kantansa ilmaisee. Viitaten Nordiniin asettuu Porthankin epäilemään muutamia kuuluisia keskiajan aikakirjoja, nimittäin tanskalaisen Saxon ja Adam Bremeniläisen teoksia. Jälkimäinenhän puhuu Ruotsin kuuluisasta pääpaikasta Birkasta, josta muut senaikuiset lähteet eivät sano sanaakaan, mainitseepa Norjan kaupunkia Trondhiemiäkin, joka nimi muka sinä aikana, jolloin Adam Bremeniläisen olisi pitänyt elää, oli vielä tuntematon. — Vaikka siis Porthan olikin taipuvainen hyväksymään Nordinin liikaepäilyksiä, näkyy kuitenkin näiden miesten keskenäisestä kirjevaihdosta, että edellinen useimmiten noita epäilyjä kovin varovasti käsitteli.

Nordin oli aikonut tutkimuksensa painattaa Ruotsin Kirjallisuus Akatemian julkaisuissa edellisenä syksynä, nyt hän lykkää sen kevääseen. Mutta kirja jäi ilmestymättä sekä silloin että myöhemminkin. Edellisessä huomasimme jo syyn siihen. Ehkäpä myöskin ystäväin varoitukset taikkapa yhä jatkuvat uudet löydöt pidättelivät sen painattamista.

Muutamasta Nordinin kirjeestä Rosensteinille saamme vähän käsitystä siitä millaisiksi hänen mielipiteensä myöhemmin olivat kehittyneet. „Vanhuus ja heikkous valtaavat minut yhä enemmän" kirjoittaa Nordin 1794. „Mielestäni ovat kaikki vanhat kirjailijat paljaita smoolantilaisia ja itse olen Sigfrid Gahm Pehrsson." — Gahm oli nimittäin tunnettu Smoolannin historian tuntija. — „Päivittäin on minulla niin merkillisiä näkyjä keskiajasta, että kohta voisin Svedenborgin nimessä kirjoittaa Apocalypsis revelata'n. Salaisuuden avain on jo osaksi selvillä, mutta paljon vielä on selittämättä. Carthagon olen jo saanut selville ja suuren osan sen sankareista. Sillä tarkoitetaan nimittäin roomalais-germaanilaista keisarikuntaa; osa jumalista on myöskin keksitty, mutta monet jumaluudet ovat myöskin vielä sumuihinsa kääriytyneinä. Onnettomuudekseni ei minulla ole kirjoja eikä ihmisiä, joiden apuun voisin turvautua, tuskin ketään, jonka kanssa saattaisin noista asioista puhella. Ihmiset kuuntelevat kohteliaisuudesta ja hymyilevät itseksensä."

Nordin oli nimittäin vuodesta 1786 Hernösandin hiippakunnassa rovastina. Täällä tuo rohkea epäilijä vielä vähemmin kuin muualla saattoi löytää mitään hengenheimolaisia. Mutta palatkaamme hänen tutkimuksiinsa.

Pari viikkoa myöhemmin kirjoittaa hän uudelleen Rosensteinille löytöjänsä ilmoittaen. „Ennen olen maininnut, että fiskaliseeraan kirjailijoita ja siinä olen tullut odottamattomiin tuloksiin" sanoo Nordin. „Horatius, Statius, Lucanus ja Virgilius eivät ole minusta nyt enään kaunokirjallisia teoksia vaan selviä kronikoita. Tämä ei ole kehumista, etenkin kun olen päättänyt, etten milloinkaan vaivaa maailmaa tuolla keksinnölläni, jota nyt ehkä ei voitaisi vastustaa. Olen saamaisillani koko salaisuuden selityksen ja sen täytyy aikaa voittaen täydellisesti ilmetä. Horatiuksen Maecenas, Augustus, Qvinctilius Varus, Sextus Pompeius y. m. ovat kaikki huomattavia henkilöitä 15 vuosisadan historiassa; niinikään Brutus, Cassius, Cleopatra j. n. e.; sekä Philippi että Brundisium ovat Saksassa, Hannibal ei ole Afrikasta kotoisin. Nyt vasta olen myöskin elokventian lehtorina oppinut mitä Maenatiuksen säkeet Virgiliuksen eklogeissa merkitsevät, samoin mitä leikki, jota poikaset leikkivät ukko Silenuksen kanssa, oikeastaan oli j. n. e."

Kauemmaksi emme voi seurata Nordinin mielipiteitten vähittäistä kehittymistä emmekä siis tiedä miten pitkälle epäily lopulta hänet vei. Muutamista kirjoitusten konsepteista, jotka ovat säilyneet eräässä hänen kokoelmansa niteessä, saamme kuitenkin seikkaperäisemmän kuvan hänen tutkimustensa tuloksista. Niinpä tapaamme käsikirjoitusniteessä, joka on merkitty numeroksi 484, pohjakirjoituksen hänen Ruotsin Kirjallisuus-Akatemian toimituksiin aikomaansa julkaisuun. Kirjoituksen nimenä on „Cornelius Tacitus, De moribus Germanorum."

Siinä vakuutetaan, että Tacituksen kuvaamilla germaaneilla oli raa'an villikansan ja sivistyneen kulttuurikansan ominaisuuksia ja tapoja aivan arveluttavasti rinnatusten. Päätellään, että tällainen sivistystila ei voi olla niillekään kansalle mahdollinen, että siis korkeampaa sivistystä ilmaisevat piirteet ovat myöhempänä aikakautena eläneen kirjoittajan sepittämiä. „Kansa, jolla on näin monta arvoastetta keskuudessaan: joka lähettelee lähetystöjä sivistyneille kansakunnille antaen näiden kautta hopea-astioita lahjoina; kansa, jonka ylhäiset nuorukaiset menevät vieraitten valtojen sotapalvelukseen voittaaksensa kunniaa ja mainetta maailmalla, tämä samainen kansa kasvattaa lapsiansa mudassa karjan keskellä, asuu maan sisässä ja syö raakaa lihaa, on suurimmassa määrässä laiska ja kykenemätön kaikkeen talouden hoitoon eikä ymmärrä pitää orjia kotonansa mukavuudekseen. Naiset käyvät purppuroissa ja kärpännahoissa ja kumminkin he itse toimittavat kaikki talousaskareet sekä asuinhuoneissa että karjapihalla. Edelleen ei ole käsitystä hopean eikä kullan arvosta, siispä ei minkäänlaista kauppaa sivistyneitten valtioitten kanssa."

Ennenkuin lopetan kuvaukseni Nordinin hyperkritiikin tuloksista on minun mainittava puhtaasti kielelliset vertailut ja sanainselitykset, joilla tutkija koetti selvittää kansain vanhinta keskenäistä sukulaisuutta sekä alkuperää. En puhu tässä niistä selityksistä, joilla Nordin asiantuntijan tarkkuudella selvitteli keskiajan latinalaisten asiakirjain hämäriä kielimuotoja taikkapa kaikenlaisia kirkollilisia erikoisnimityksiä. Sen sijaan on lyhyesti mainittava, että hän muinaisruotsalaisista nimistä päätteli yhtä ja toista Ruotsin vanhinta historiaa koskevaa.

Pirkkalaisia hän pitää ruotsalaisina kauppiaina, jota heidän nimensäkin merkitsi. Sitä ei siis suinkaan saanut asettaa yhteyteen Pirkkala sanan kanssa. Helsinglantilaisten siirtymisestä Suomen etelärannikolle, jota pidettiin yleisesti aivan eittämättömänä tosiseikkana, oli hänellä niinikään omat tuumansa. „Helsingit eivät milloinkaan ole siirtyneet, Helsing on vanha nimitys eräälle pitkäkaulaiselle hanhilajille ja tuota nimeä ruvettiin sitten käyttämään pitkäkaulaisista henkilöistä. Nimet Helsingfors ja Helsingby voinevat olla täten syntyneitä, mutta on myöskin mahdollista, että joku, joka kotiseutunsa mukaan on kutsunut itseään Helsing, on sitten asettunut johonkin paikkaan ja antanut sille tämän nimen."

Edelleen Nordin on käyttänyt kriitillistä kykyään lappalaisten alkuperän tutkimiseen. Itse asuen Hernösandin hiippakunnassa ja kooten aineksia Länsipohjan kuvaukseen oli hän tullut käsitelleeksi tutkimuksissaan myöskin siellä asuvia lappalaisia. Mutta sitäpaitsi oli lappalaisten alkuperän ja kielisukulaisuuden selvitteleminen juuri silloisen ruotsalaisen tutkimuksen tärkeimpiä kysymyksiä. Omituisen lisän Nordin tähän tutkimukseen antoi julkaisemalla Upsalan tiedeseuran aktojen seitsemännessä osassa kirjoituksen „Specimina affinitatis Linguae Lapponicae cum Latiali." Laajempi pohjakirjoitus löytyy Nordinin kokoelman numerossa 482 nimellä „De Lingua Lapponica." Kirjoituksen esitti Upsalan tiedeseuralle professori Fant jo vuonna 1782, mutta julkaistuksi tuli se vasta seuraavan vuosisadan alulla.

Nordin tulee siihen johtopäätökseen, että lappalaiset olivat koko Europan ja varsinkin varmasti Italian alkuasukkaita. Sen todistaa lapinkielen ja latinan vertailu. Lapinkielestä löytää näet joukon sanajuuria muuten selittämättömille latinalaisille sanoille puhumattakaan siitä, että molemmissa kielissä on sekä kieliasultaan että merkitykseltään samantapaisia sanoja.

Näyttääkseni millä tavalla Nordin teki vertailujaan ja yhdisteli sanoja, otan siitä muutaman esimerkin. Rooman perustajan Romuluksen nimi johtui muka lappalaisesta romar, joka merkitsee viisasta eli kaukonäköistä. Aetna oli lapin ådna suuri. Useimmat vanhat kansainnimet olivat samanlaista alkuperää. Niin oli keltien nimen alkujuuri löydettävissä lapin sanassa käl eli kiäl, kieli, jonka yhteyteen myöskin ruotsin kälta, kältring olivat asetettavat. Germani ja Teutones taas johtuivat karman ja teudo sanoista, mitkä kumpikin merkitsevät miestä.

Nordinin laajemmassa konseptissa on paitsi näitä sanavertailuja myöskin esipuhe, missä hän puhuu vanhimman historian tutkimisesta yleensä. Jo tässä esipuheessa, joka kaikesta päättäen on kirjoitettu vähää ennen vuotta 1782 — siis paljoa aijemmin kuin tiedämme hänen Tacituksen Germaniaa tutkineen — ilmenevät hänen epäilynsä Rooman vanhinta historiaa kohtaan.

„Kuinka tahtoisinkaan" lausuu hän tässä konseptissaan m. m. „että voisin nähdä kaikki omilla enkä muitten silmillä, että huomaisin mitä kunkin asian luonto ja laatu kussakin tapauksessa vaatii. Sillä moniahan edeltäkäsin saadut ennakkoluulot niin riivaavat, etteivät hyväksy juuri muuta kuin sitä millä vanhain kirjailijain otaksumat ovat tukeena. Jospa siis sanoisi, ettei sanalla repudium ole mitään tekemistä sanan pudere eli pudor kanssa, niin heti he kysyisivät onko Varrolla, Festuksella tahi Flaccuksella sama mielipide." „Ja" jatkaa Nordin edempänä „vähänpä luotan vanhoihin roomalaisiin, joiden täydellisen tietämättömyyden omista vaiheistaan täydelleen tunnen ja jota kenenkä tahansa pitäisi Varrossakin huomata. Jätän tässä mainitsematta kaikki petokset, joilla on aikaansaatu se, että kun luulemme lukevamme kirjoituksia viideltä ensimäiseltä vuosisadalta Kristuksen syntymän jälkeen, selailemmekin väärennettyjä taikkapa myöhemmillä lisillä ja poisjättämällä pilattuja papereita."

Rohkea pyrkimys olemaan itsenäinen ja äärimmäisyyteen asti rehellinen totuuden etsinnässä johti siis Nordinin tutkimustuloksiin, jotka monesta näyttänevät kesyttömän mielikuvituksen oikulta pikemmin kuin vakaan tutkimuksen seuraukselta. Omituisuudessaan ovat ne räikeänä todistuksena siitä, että etevinkin tutkija omintakeisuudestansa huolimatta on riippuvainen aikansa edellytyksistä. Epäilyltä puuttui näet silloin vielä sitä perustaa, jonka vakaantunut asiakirjain tuntemusoppi, muinaistiede ja vertaileva kielitiede sille nykyään tarjoovat. Epäilijällä itsellänsä ei ollut tarvittavaa varovaisuutta johtopäätöksiä tehdessänsä: hän oli kasvanut aikaisemman epäkriitillisesti yhteensommittelevan tutkimuksen ja heräävän kriitillisyyden vaikutuksen alaisena. Pyrkiessänsä tätä kritiikkiä toteuttamaan, eksyi hän vähitellen yhtä huolettomasti antautumaan sen viehätyksiin kuin edellisen ajan tutkijat olivat jättäytyneet rakentelemaan tuulentupia toisarvoisten ja eksyttävien lähteittensä perustalla. Nordinin hyperkriitillisyydessä ilmenee sentähden valistusajan tutkimuksen rehellinen totuuteenpyrkimys mutta samalla myöskin sen vaillinaiset tutkimuskeinot ja muut puutteelliset edellytykset.



1) Tunnettu tanskalainen historiantutkija.





Historiallinen Aikakauskirja 1/1903.