Ilmarinen
(Ote J. Krohn'in tekeillä olevasta Suomalaisen kirjallisuuden historiasta)
Paljoa vähemmällä huolella, vähemmällä laveudella on runotar kuvannut Pohjolan neidon onnellisen kosijan, sitten puolison, seppä Ilmarisen. Sinne tänne piroitetuista piirteistä voimme kuitenkin myös hänestä saada jotenkin selvän kuvan. Luonteessansa edustaa hän sitä suomalaisuuden muotoa, joka ulkomaalaisen silmään ennen muita pistää, antaen aihetta tavallisiin sekä ylistyksiin että moitteisin.
Ilmarinen on hidas ajatuksissaan, aikomuksissaan, niin että joskus oikea hetki häneltä pääsee käyttämättä käsistä. Itsepä Annikki, hänen oma sisarensa, moittii tätä, tuodessaan hänelle sanoman Wäinämöisen lähdöstä kosioretkelle:
»Takoa yhä taputat,
Ajan kaiken kalkuttelet,
Talven rautoja rakennat,
Kesän kengität hevosta,
Kulkeaksesi kosihin
Päästäksesi Pohjolahan,
Jo nyt vievät vilkkahammat,
Ottavat sinun omasi!»
Samasta ominaisuudesta peräisin on myös hänessä niin usein ilmauva haluttomuus uusiin, outoihin asioihin. Häntä arveluttaa, tokko voitto voi tulla vaaran ja vaivan arvoiseksi; häntä epäilyttää, tokko tuo hankittu työ ylimalkaan lienee mahdollinen. Koska Wäinämöinen kehoittaa häntä meneillään Pohjan emännän luokse Sampoa takomaan, se tuuma ei Ilmarista ollenkaan miellytä:
»En sinä ilmoisna ikänä,
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoille!»
Eipä auta yhtään, vaikka Wäinämöinen koreimmilla sanoilla kuvailee ja kehuu palkaksi luvatun Pohjan neidon ihanuutta. — Koska sittemmin Wäinämöinen ilmoittaa aikovansa lähteä pyytämään mahtisanoja Antero Wipuselta, Ilmarinen jyrkästi epää häntä, sanoen sen turhaksi, mahdottomaksi yritykseksi:
»Viikon on Wipunen kuollut,
Et sieltä sanoja saane,
Et sanoa puoltakana!»
Sama on taas laita, koska Wäinämöinen nostaa puheeksi yhteisen Pohjolan-retken Sammon anastamiseksi. Ilmarisen mielestä on se ihan mahdotonta, koska Sampo muka on yhdeksän lukon takana, — todellakin kummallinen seikka sepän epäilemisen syyksi. — Samoin, kun Sampo-retkellä hauki on saatu ja Wäinämöinen tahtoo kanteleen siitä teettää, Ilmarinen hänelle lujasti vakuuttaa:
»Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasta kalua,
Ei seponkana pajassa,
Luona taitavan takojan.»
Huomattava asia, joka ei suinkaan voi olla pelkkää sattumusta, on sekin, että Ilmarinen varsin harvoin rupeaa tavallisiakaan kaluja sepittämään ilman toisen kehoitusta. Kaksi kertaa vaan näemme hänen ryhtyvän suurempiin yrityksiin, joihin tuuma oli lähtenyt hänen omasta päästänsä, mutta — molemmat menivätkin aivan hullusti. Toinen niistä on nimittäin kultaisen morsiamen takominen, toinen jälkimmäinen kosioretki Pohjolaan, ensimmäisen puolison kuoltua*).
Ilmarisessa nähtävästi ei ole alkuunpanijaa; mutta kerran liikkeelle pantuna, työn alkuun päästyänsä, osoittaa hän aina, jos nimittäin vaan asia liikkuu hänen oman ammattinsa piirissä, mitä suurinta taitoa, mitä uupumattominta kestävyyttä, mitä huolellisinta tarkkuutta.
Jos onkin alku hänelle vaikea, vastahakoinen, niin onpa keskenheittäminen vasta oikein mahdotonta. Vaikka hän vasten tahtoansa, väkisin lennätettiin Pohjolaan, ei hän perille päästyänsä siellä enään yhtään epäile käydäksensä Sammon taontaan, tuohon työhön, joka todellakin on niin peräti mahdoton näköjään. Eipä hän edes siitäkään säikähdy, kun ei Pohjolassa tapaa pajaa, ei paljetta, sanalla sanoen ei mitään sepän asetta.
»Akatpa epäelköhöt,
Herjat kesken heittäköhöt,
Eipä mies pahempikana,
Uros untelompikana!»
Näin lausuu hän jalolla miehuudella. Useat kerrat täytyy hänen särkeä ja uudestaan sulattaa ahjosta ilmauvat kalut, jotka eivät tarkoitusta täytä; vaan ei hän uuvu, ei hän heitä, ennenkuin on saanut syntymään sitä, mitä tahtoi. Samoin sitten, koska Annikki-sisar on hänet tuumista tekoon herättänyt, ja koska Pohjolan neito on hänelle neuvoja antanut, suorittaa hän vaaditut ansiotyöt yhtä suurella taitavuudella kuin myös kylmäverisellä pelottomuudella. Rohkeasti astuu hän kähisevien kyitten sekaan, rohkeasti lähtee Tuonen karhuin, susien ja hau'en pyyntiin.
Mutta, vaikka näissä töissä miehuullinen, ei Ilmarinen kuitenkaan ylimalkaan ole mikään sotasankari. Oikein esim. hämmästymme nähdessä, ettei vaimonsa murhaajan rankaiseminen miekalla, ettei verinen kosto verisestä työstä hänelle ollenkaan joudu mieleen. Kenties sopisi tosin tässä puolustukseksi muistuttaa hänen hitauttansa; kentiesi ei hän kerjinnyt vielä tointua hämmästyksistään, ennenkuin Kullervo jo oli kadonnut teille tietymättömille. Mutta mahdoton kaunistaa ainakin on hänen käytöksensä Samporetkellä, sillä siellä on hän useassa tilaisuudessa sangen kurja pelkuri. Meritaistelussa Louhta vastaan istuu hän aivan jouten, sormeakaan nostamatta, ainoasti "heittäiksen Jumalahansa", rukoileepi Ukolta apua. Myrskyssä, jonka Louhi sitä ennen oli lähettänyt, vaaleni hän kalman karvaiseksi ja peitti itsensä vaipalla, ettei olisi tarvis tuotalähenevää turmiota silmin nähdä. Näyttääpä ylimalkaan siltä, kuin olisi Ilmarinen perinyt jonkunlaisen vesikauhun hänen ammattiinsa kuuluvalta elementiltä, tulelta. Kohta Sammon ryöstöä tuumittaissa hän jo kaikin mokomin vastusteli meriretkeä Pohjolaan:
»Lempo menköhönmerelle!
Siellä tuuli turjuttaisi,
Saisi sormet soutimiksi,
Kämmenet käsimeloiksi.»
Ilmarinen on kokonansa ja yksistänsä kelpo työmies, teollisuuden harjoittaja; hän ei ole eikä tahdo olla mitään muuta. Hän ei ole ollenkaan sukua uljaalle Wynd'in sepälle Walter Scott'in kirjoittamassa Perth'in kaupungin Kaunottaressa, joka oli yhtä halukas särkemään kuin takomaankin rautakypäriä; hän on pikemmin viime-aikuisen teollisuuden edusmies, tietysti ennenkuin yleinen asevelvollisuus oli alkanut vaikutustansa. Mutta jos ei sankari, on Ilmarinen sensijaan omassa työssään, ammatissaan verrattoman taitava, kuuluisa siitä ympäri koko maailmaa. Missä vaan jotakin kalua on tarvis, Pohjolassa niinkuin Kalevalassa, Sammosta tavalliseen miekkaan, jopa haravaankin saakka, käännytään aina jokakerta hänen puoleensa. Ja varsin merkillistä on, että hän töissänsä melkein aina vaan käyttää käsivoimaansa, ei loitsua niinkuin muu Kalevala sekä Pohjola. Lyhyet sanat sekä rukoukset, joita hän joskus lausuu, ovat tuskin sanottavatkaan loitsuiksi. Yhden ainoan kerran vaan näemme hänen todenteolla ryhtyvän noitakeinoihin, nimittäin silloin kun hän, ryöstettyyn morsiameensa suuttuneena, laulaa hänet kalalokiksi.
Yhtä vähän kuin sankariutta on Ilmarisessa myöskin runoutta; siinäkin on hän arkipäiväisen käsityön edusmies. Silloin kun kantele on valmistunut, koko Kalevalan kansa, vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki koettavat soittaa sitä, jopa itse Pohjolakin toki yrittää. Ilmarinen yksin ei siihen sormellakaan koske. Sama runollisen mielikuvituksen puute paistaa niin-ikään läpi hänen epäilemisistään, koska jotain outoa ehdoitellaan.
Ilmarisen mieli on kokonaan todellisuudessa, olevissa oloissa, siihen määrään, ettei hän aavistakaan toisten voivan sanoissansa siitä poiketa. Tämän rehellisen viattomuutensa kautta on hän niin helppo pettää ja narrata. Koska hänen lähettämänsä mehiläisen sijasta herhiläinen, Hiiden lintu, tuopi kähynsä raudankarkaisu-aineeksi, ei Ilmarinen ollenkaan huomaa petosta, ei ollenkaan tuojaa epäile. Samoin saapi Wäinämöinen hänet kohta uskomaan, että valekuu ja valepäivä kuusenlatvassa ovat oikeat taivaanvalot.
Kaikessa arkipäiväisyydessänsä on hänellä kuitenkin hiukkanen lystikästä humoria. Sen jo näemme siinä, kun hän tarjoo kultaneitoansa liian naimiskiihkoiselle Wäinämöiselle; ampaiseepa hän samassa myös pienen pistoksen koko kaunista sukupuolta vastaan, kun hän tarjotessaan kehuu, että tämä neitonen
»Ei ole suuri suun pi'olta,
Kovin leuoilta leveä.»
Samaa veitikkamaisuutta hän myös ilmoittaa jäähyväis-sanoillaan, joilla Pohjolan häissä katkaisee nuorikkonsa loppumattomat lähtöitkut.
Mutta vaikka hän Pohjolan neiden liikaa herkkätuntoisuutta pilkkaa ja vaikka hän ylimalkaan on ulkonaisen todellisuuden mies, ei Ilmarinen kuitenkaan millään lailla ole vailla sydäntä. Tämä puhkee sangen usein ilmi tuon arkipäiväisyyden kuorenalta. Kun hän esim. Annikin kautta on saanut tiedon Wäinämöisen kosioretkestä, joka kenties voi tehdä kaikki hänen omat toiveensa tyhjiksi, niin koskee se sanoma niin kipeästi hänen sydämeensä, että
»Kirposi pihit pi'osta,
Vasara käestä vaipui.»
Syvä, liikuttava on myös hänen surunsa nuoren, kauniin vaimonsa poismenosta.
»Se on seppä Ilmarinen,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä;
Eipä kääntynyt käessä
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke
Yhen kuuhuen kululla.»
Huomaammepa hänessä kerran yli luonnollisten rajainkin menevää, oikein uudenaikuista sentimentalisuutta. Koska hän, näet, vaikka jo Sammon on valmistanut, saapi Pohjolan neidolta sen epätietoisen vastauksen, ettei tämä muka vielä jouda miehelään, vaipuu seppä parka Werther'inkaltaiseen epätoivoon ja huudahtaa:
»Sinne mieleni tekisi:
Kotihini kuolemahan,
Maalleni masenemahan!»
Tässä, samoin kuin myös Annikin tuodessa sanomansa, ilmautuu sentimentalisuuden puuskain yhteydessä samassa myös Ilmarisen periluonteelle omituinen saamattomuus ja neuvottomuus ensihetkenä. Näin liittää runotar taitavalla kädellä nekin piirteet, jotka näennäisesti ovat muista poikkeevia, taas yhteen antamansa yleisen luonteensuunnan kanssa.
*) Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen ominpäin keksii raudan käytännön ja että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta nämä molemmat nähtävästi kuuluvat vanhempaan runojemme muotoon.
Kirjallinen Kuukauslehti 11/1880.
