Kasvattisisar
Elise Polko
Neljännentoista vuosisadan lopulla ja viidennentoista vuosisadan alussa ei missään koko Alankomaissa markkinoita vietetty niin iloisesti kuin Maaseykin suuressa kylässä, Maas joen rannalla. Silloin sinne saapui kansaa läheltä ja kaukaa, eikä silloin tahtonut tulla loppua huvittelemisesta, juomisesta ja tansseista. Breyghelin hauskat markkinakuvat ovat säilyttäneet meille muiston noiden markkinoiden vietosta. Tanssituvissa pyörivät punaposkiset tytöt reippaitten poikien kanssa, säkkipillin puhaltajien soittaessa tanssin säveleitä, ja vanhempi väki istui ihastuneena katsellen nuorten iloa, tätä uhkuvaa elämän iloa, josta meidän väsyneellä aikakaudellamme ei ole jälkeäkään.
Mutta ilo ei vallinnut vain tanssituvissa. Ulkona nurmikolla oli elämä vieläkin kirjavampaa. Siellä oli sekä katseltavaa, että ostettavaa. Ja miten halpaa olikin kaikki! Ihmetellä täytyi, että kukkaro voi tyhjetä, vaikkei tarvinnut antaa kuin lantin kauniista nauhasta, piipusta, pyhimyksen kuvasta, tai kiiltävästä rintaneulasta. Siellä näytteli mies pörröistä karhua ja hullunkurisia apinoita, ja toinen kojussansa antoi nukkien kävellä ja puhella kuin ihmisten. Mutta paras kaikista oli siellä kalpea, punatakkinen pikkumies, joka osasi parantaa vaikeimmastakin taudista. Hän veti suusta suurimmatkin hampaat, vaikka monesti kävi niinkin, että ihmetohtori veti sairasta pitkän matkaa mukanaan, ennenkuin se oli onnistunut. Hän osasi valmistaa tehoisaa juomaa, jonka onnettomasti rakastunut antoi kylmäkiskoiselle mielitietylleen. Aina kokoontui hänen ympärilleen sekä terveitä että sairaita, ja jokaiselle oli hänellä hyvä neuvo annettavissa.
Erään tuollaisen iloisen markkinajuhlan toisena päivänä seisoi nuori vaimo aivan ihmeidentekijän vieressä. Nainen oli kaunis ja vaaleaverinen, noin kuuden vuotias poika piteli kiinni hänen pitkästä valkeasta esiliinastaan, ja toinen, joka ei vielä osannut kävellä, istui hänen käsivarrellaan. Hänen miehensä, Jan van Eyck, kylän rikkain ja viisain talonpoika, seisoi juuri naapurinsa kanssa juttelemassa siitä ihmeellisestä elämän nesteestä, jota punatakkinen tohtori tarjoili kaupan. Mutta ihmeiden tekijä viittasi salaa nuorta vaimoa luokseen, ja kun tämä ujosti lähestyi häntä, kuiskasi hän salaperäisesti:
»Te olette rikas, teillä on vain kaksi poikaa, etteköhän huolisi pientä tyttöä lisäksi. Jos haluatte, niin saatte hänet heti minulta. Katsokaapas tänne! Eikö ole soma tytön tylleröinen! Hänet on jätetty minulle .... oikeastaan on lapsi kuninkaallista sukuperää, mutta äiti on kuollut, ja isä ei hänestä välitä.»
Näin puhellessaan ihmelääkäri vetäsi nuoren vaimon mukaansa esirippunsa taakse, ja siellä markkinakojun lattialla näki hän noin kolmen vuotisen tytön istuvan. Lapsi, joka pienellä hiilen palasella piirteli kaikenlaisia viivoja ja koukeroita lattiaan, katsahti arasti suurilla silmillään sisääntulijoihin. Mutta lapsi oli niin ihmeellisen kaunis, ja katse niin puhtaan kirkas, että vaimo liitti hartaasti kätensä yhteen ja huudahti:
»Hän on todellakin kuninkaan lapsi.»
Hubrecht, vanhempi pojista, juoksi heti pienen, vieraan tytön luokse, tarttui hänen käteensä ja sanoi:
»Tule minun kanssani!»
Johannes, joka istui äidin käsivarrella, ojensi myöskin käsivartensa tyttöä kohti.
»Niin, anna minulle hyljätty lapsi parka,» sanoi nuori vaimo. »Minä hoidan häntä kuin omaa lastani; hänestä tulee vallattomien poikien sisar. Mikä hänen nimensä on?»
»Margareta», vastasi ihmetohtori hiljaa ja työnsi viekkaasti hymyillen lapsen armeliaan naisen luokse.
Hubrecht tarttui tytön käteen, ja niin menivät he yhdessä isää etsimään. Kun nyt Jan van Eyck näki tuon vieraan suloisen lapsen, ihastui hänkin heti tyttöön ja oli hyvin tyytyväinen kuullessaan, että hän jäisi heille poikien leikkitoveriksi.
Ja Margaretasta tuli hyvä, tottelevainen tytär taloon, kasvaen kaikkien iloksi. Molemmat pojat kiintyivät hellästi nuoreen sisareensa, ja kilvan koettivat he palvella häntä. Heille ei voinut uhata kovempaa rangaistusta kuin: »Punainen mies vie pois Margaretan.» Ihmeellisesti osasikin tyttö rauhoittaa vallattomia poikia; mitä eivät äidin uhkaukset eikä isän torumiset voineet, sen teki yksi ainoa rukoileva katse Margaretan suurista, tummista silmistä. Hubrecht oli lempeämpiluontoinen, Johannes sitävastoin kiivas. Lasten rakkaimpana ajanviettona oli piirustella hiilellä kuvioita ja kukkasia leveälle pöytälaudalle, jopa valkoiselle seinällekin, ja he kilpailivat aina keskenään. Miettivä Hubrecht pääsi kilpailussa aina voittajaksi.
Vaieten ja tarkkaavaisina olivat Jan van Eyck ja hänen vaimonsa kauvan katselleet tätä lastensa ajanviettoa. Mutta sitten lopulta he rupesivat asiasta keskustelemaan alkaen uskoa, että ehkä heidän kodilleen oli suotu onni kerran lahjoittaa maailmalle maalaustaiteen mestari. Sillä silloin, vanhaan hyvään aikaan, katsottiin suureksi Jumalan armon osoitukseksi, jos joku pojista oli taiteilija. Taiteilijat olivatkin siihen aikaan yhtä suuresti kunnioitettuja kuin maansa mahtavimmat. Heidän taiteensa loi ikäänkuin pyhimyksen sädekehän heidän päänsä ympäri. Olihan se pyhimys, joka osasi maalata Jumalan, pyhän neitsyeen ja enkelit ihmisten ihastukseksi, niin että tahtomattaan polvistui niiden taivaallisen loiston eteen!
Katsellessa noita ihania alttaritauluja, joita Rubens, van Dyck, Dürer, van Eyck, Leonardo da Vinci ovat maalanneet tai Rafaelin, Murillon ja Guido Renin madonnia, tuntuu kuin tuulahtaisi vastaamme henkäys paratiisista, jonka aikoja sitten olemme kadottaneet. Vielä vuosisatojen takaa nuo taulut vaikuttavat yhtä voimakkaasti kuin silloin.
Eräänä päivänä möi Jan van Eyck soman talonsa Maaseykissä, kaikki niittynsä ja peltonsa, ja muutti perheineen suureen Brüggen kaupunkiin. Siellä opetettiin lapsia maalaamaan ja piirustamaan, ja kaikille kolmelle näkyi oppiminen olevan hyvin helppoa, suureksi iloksi isälle ja äidille.
Niin kului kolme vuotta rauhallisesti ja koko kaupunki puhui noista kolmesta sisaruksesta ja heidän ihmeellisestä taitavuudestaan. Hubrecht oli nyt kahdeksantoista, Margareta kuudentoista ja Johannes neljäntoista vuoden vanha. Tyttö oli kehittynyt kaunottareksi ja kukoisti veljesten keskellä kuin vieras kukkanen. Mutta kukaan ei tietänyt, ettei hän ollut heidän oikea sisarensa. Kaikissa sen aikaisissa kertomuksissa kuuluisista van Eyck veljeksistä mainitaan aina maalaajatar Margareta kolmantena. Muutamat pitivät häntä heidän sisarenaan, toiset taas kertoivat hänen olleen jommankumman veljen vaimon. Kaikki kuvaavat hänet harvinaisen kauniiksi ja ylistävät hänen monia hyveitään. Hän oli taitava kaikissa taloustoimissa, ja Jan van Eyck ja hänen vaimonsa siunasivat monta kertaa punaista ihmeiden tekijää, joka oli tuon aarteen tuonut heidän kotiinsa.
Hubrechtin uskonnolliset kuvat tulivat pian kuuluisiksi ja hänen nimensä lensi maineen siivillä ympäri maan. Hän yksin oli Johannes veljensä opettajana, jonka taipumukset päivä päivältä huomattiin yhä suuremmiksi. Vanhempien kuoltua huolehti Margareta yksin veljiensä taloudesta, koettaen uskollisesti täyttää poismenneen äidin paikan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä jatkamasta taiteensa harjoittamista. Päivän valoisimmat hetket työskenteli Margareta omassa työhuoneessaan, joka oli veljesten työhuoneiden välissä. Ovet näiden välillä olivat aina auki, ja vähäväliä kävivät he toistensa kanssa töistään neuvottelemassa.
Pian levisi huhu niistä ihmeellisistä keksinnöistä, jotka olivat täällä siskosten kesken syntyneet. Van Eyckin taulujen ympäri kokoontui joukottain taiteentuntijoita ihailemaan niiden sanomatonta väriloistoa.
Johannes, nuorin veljeksistä, oli keksinyt perspektiivin ihmeen, joka tähän asti oli ollut tuntematon. Hän maalasi maisemia, joissa vuoret laaksojen takaa kaukana sinersivät, etäällä seisovia ihmisiä pitkien pilarikäytävien varjossa, taivasta, jolla pilvet ja pehmeät valot vaihtelivat.
Molemmat veljet olivat myöskin ensimmäiset, jotka alkoivat käyttää öljyä liimaveden ja munavalkuaisen asemasta joilla sen ajan taiteilijat sekoittivat värinsä, ja siten saivat he tauluihinsa tuon loiston, joka on ainoastaan öljymaalauksissa, ja joka ei milloinkaan häviä. He keksivät myöskin vernissan, osaksi suojellakseen taulujaan, osaksi kohottaakseen sillä värivaikutusta.
Heidän nimensä tulivat yhä kuuluisammiksi ja maine heistä levisi vieraisiinkin maihin. Mutta elämässä ei ole mikään onni täydellistä, ja vähitellen alkoivat mustat varjot siskostenkin onnea himmentää. Molemmat veljet rakastivat ihanaa Margaretaa. Tämä rakkaus oli kasvanut niin salaa, että he huomasivat tulen voiman sitten vasta, kun se jo liekkinä leimusi. Mutta molemmat vaikenivat. Lempeä Hubrecht istui tuntikausia uneksien työnsä ääressä, tulinen Johannes taas harhaili päiväkaudet ulkona, koskematta palettiinsa ja pensseleihinsä. Kumpikin koetti salata toisiltaan tunteensa. Mutta eräänä iltana ei Johannes enää voinut pidättäytyä, vaan avasi veljelleen sydämensä, toivoen saavansa lohdutusta tuskille, jotka kalvoivat hänen nuorta sieluansa. Hubrecht oli kalpeana kuunnellut veljeänsä ja sai vaivoin sanotuksi:
»Mutta minäkin rakastan häntä!»
Tämän pitkän tuskallisen keskustelun tuloksena oli, että molemmat veljet päättivät kertoa Margaretalle kaikki ja sitten odottaa kohtalonsa ratkaisua.
Seuraavana aamuna he astuivat yhdessä Margaretan luo. Johannes puhui veljensä ja omassa nimessään heidän molempien rakkaudesta ja pyysi nyt ratkaisevaa vastausta. Heidän keskinäistä rauhaansa ja sopuansa se ei häiritseisi: toinen heistä vain matkustaisi pois vieraille maille.
Mutta he eivät saaneet Margaretalta sitä vastausta, jota olivat odottaneet. Liikutettuna tunnusti Margareta jo kauvan tunteneensa veljien rakkauden. Ja rukouksesta oli hän etsinyt vahvistusta. Mutta veljekset eivät saaneet erota, he tarvitsivat molemmat toisiansa, se oli heidän taiteellensa välttämätöntä. Toiselle heistä hän oli antanut sydämensä, mutta niin kauvan kun hän eli maan päällä, ei sitä kukaan saisi tietää. Jos heillä oli siihen voimaa niin jäisi hän edelleenkin heidän luokseen, eikä kukaan voisi sanoa kumpaista hän rakasti.
Ihmeellisesti sai hän taas veljesten mielet rauhoitetuksi, ja heidän hiljainen elämänsä jatkui edelleen. He ryhtyivät innolla kaikki työhönsä, sillä siitä etsi kukin lohdutusta ja niin kului aika. Yhtä lempeänä ja rakastavana kohteli Margareta kumpaakin veljestä, ei voinut kukaan huomata eroa ei hänen sanoissaan eikä hänen katseissaan.
Myöhemmin kutsuttiin Johannes Filip kuninkaan hoviin Gentiin. Siellä hän suurilla lahjoillaan siinä määrin voitti ruhtinaan suosion, ettei tämä enää laskenut häntä luotaan. Hoviväki kutsui mestaria ruhtinaan »salaiseksi neuvonantajaksi». — Mutta mitä vilkkaampaa ja värikkäämpää elämä oli hänen ympärillään, sitä tyynemmäksi asettui hänen mielensä ja hän syventyi yhä hartaammin taiteeseensa.
Noin vuoden 1420 vaiheilla eräs ylpeän Gentin rikkaimpia porvareita osti itselleen kappelin Johanneskirkosta, jonka hän tahtoi koristetuksi van Eyckin veljesten maalauksilla. Johannes lähetti sanan Brüggeen Hubrechtille ja Margaretalle, jotka suostuivat kutsuun ja saapuivatkin pian Gentiin, jossa sisarukset taas tapasivat toisensa. Mutta Hubrecht ja Margareta olivat hyvin muuttuneet, molemmat olivat väsyneen ja alakuloisen näköisiä.
Yhdessä he nyt alkoivat suuren työnsä. Innolla he työskentelivät yhdessä, kattaen kappelin seinät ihanilla maalauksilla, jotka loivat katoamattoman loisteen van Eyck veljesten nimelle. Ensi työkseen maalasi Johannes pyhän Cecilian kuvan yhdelle sivuseinistä. Se on ainoa muotokuva, joka jälkimaailmalle on säilynyt ihanasta Margaretasta. Tuossa tunnetussa maalauksessa istuu pyhimys urkujensa ääressä, enkelien ympäröimänä. Hänellä on yllä tumman sinervä kuninkaallinen vaippa, johon kultakukkia on kirjailtu. Vaalea tukka aaltoilee rikkaina suortuvina alas hartioille. Taulun väritys on valoisa ja voimakas.
Kaksi viikkoa sen jälkeen kun pyhän Cecilian kuva kappelissa oli valmistunut, saivat veljekset polvistua rakastetun Margaretan kuolinvuoteen ääreen. Rasittava, keskeytymätön työ ja siitä johtuva kuume oli murtanut hänen heikot voimansa.
»Ei minua työni rasittanut, sydämeni minut musersi», sanoi hän ennen kuolemaansa.
Mutta ei sanaakaan sen enempää hän puhunut rakkaudestaan, eivätkä veljetkään sen enempää kyselleet.
Jo samana vuonna kuoli suuri mestari Hubrecht van Eyck. Suuren alttaritaulun etuosassa ovat neljä luonnollisessa koossa olevaa henkilöä hänen maalaamiansa. Keskeneräisen jättiläistyön hän jätti veljensä käsiin.
Johannes jäi yksin jälelle lopettamaan suurta työtä. Taiteensa antoi lohdutuksen hänen syvälle surulleen. Seuraavina vuosina hän valmisti kappelin suuren alttaritaulun, luoden ihmeellisen ihanan mestariteoksen. Ihmiset tekivät pyhiinvaelluksia tämän maalauksen luokse ja kaikki kiittivät sen tekijää. Monet ruhtinaat tarjosivat suurelle mestarille kunniaa ja rikkauksia, jos hän tulisi heidän hoviinsa, mutta nero ei antanut kahlehtia itseään kultaisillakaan kahleilla.
Kappelin valmiiksi saatuaan palasi Johannes van Eyck Brüggeen, jonne asettui asumaan loppuiäkseen. Siellä hän työskenteli uutterasti ja lakkaamatta, eikä ottanut aiheitaan ainoastaan pyhästä historiasta, vaan myöskin monen aikalaisensa muotokuvan hän on maalannut. Harvan alankomaalaisen koulun maalarilla on tauluissaan hänen terve, raikas värityksensä, josta puuttuu kokonaan tuo harmaa ja violetin sekoitus. Hänen kuvistaan henkii meille todellisenelämän tuulahdus.
Joukko opinhaluisia oppilaita kokoontui mestarin ympärille, niiden joukossa sittemminkuuluisa miniaturi-maalari Memmling, Rogier van der Weyden ja Antonello de Messinä, joka ihanasta isänmaastaan Italiasta asti riensi Flanderiin, Johannes van Eyckin maineen houkuttelemana.
Mestaria kunnioitettiin melkein kuin pyhimystä, joka lapsi hänet tunsi, jokainen porvari astui paljastetuin päin ovelleen, kun mestari astui ohitse.
Kun hän viimein vanhana tunsi loppunsa lähenevän, uskoi hän maalaustaitonsa salaisuudet uskolliselle ystävälleen Antonellolle. Sairasvuoteensa viereen oli hän antanut asettaa pienen jäljennöksen pyhän Cecilian kuvastaan, ja siihen hän katsoi, kunnes silmänsä sammuivat.
Hänen tomunsa lepää St. Donat kirkossa Brüggessä.
Nuori Voima 16-18/1909
