Uskollinen rakkaus
Elise Polko
Oli kolea aikainen lokakuun aamu, ja kuitenkin seisoivat jo myyjät mahtavan kauppakaupungin, Bruggen, suurella toriUa. Emme nyt puhu nykyisestä Bruggestä, joka mykkänä ja totisena kuin sammaltunut kuvapatsas seisoo Belgian kukoistavassa puistossa, vaan tarkoitamme tuota viidennentoista vuosisadan kuuluisaa kaupunkia, Länsiflanderin kirkkaasti säteilevää jalokiveä, jonka omistamisesta moni korkea herra kilpaili. Sen aikuisista toripäivistä ei ole nykyisessä Brüggessä jälkeäkään. Vierekkäin seisoi silloin pitkissä riveissä suunnattoman suuria vankkureita, täynnä reheviä vihanneksia, joka puolella näki ihania hedelmiä ja kaikenvärisiä kukkia, pitkille pöydille asetetut korit ja häkit oEvat täynnä kaikennäköistä siipikarjaa, ja vielä oli kaupan suunnattomat määrät munia. Palvelustytöt, somissa valkoisissa päähineissä, kaulassa hieno kirjailtu vaalea huivi, ja kainalossa soma kori, kulkivat ostellen ja tinkien pyylevien talonpoikien kanssa.
Siellä täällä sipsutteli huolellinen perheen emäntä, tarkastellen varastoja ja valikoiden parasta. Raatihuoneelle astui totisia mustakauhtanaisia miehiä, kaulassa leveä valkea kaulus ja kultakäädyt rinnalla. Somia tyttösiä, yllä pitkät, poimukkaat puvut, astuskeli katse maalian luotuna korkeaan Liebfrauenkirkkoon.
Erästä pöytää vasten nojasi noin neljäntoista vuotias poika. Hänen vieressään oli kori täynnä hyvin lihotettuja hanhia. Nuorukainen seisoi uneksien kaakottavien eläimien vieressä. Hänen kalpeat, hienopiirteiset kasvonsa olivat hyvin totiset, ja suuret, tummat silmänsä katsoivat uneksivina kauvas etäisyyteen. Minne? Sitä hän ei itsekään tiennyt.
Hänen vieressään istui tynnyrillä, piippu suussa hänen isänsä, isokasvuinen talonpoika Dammin kylästä. Häntä kutsuttiin aina vain »Dammin pitkäksi Hannuksi». Häneltä sai aina hyvää tavaraa, mutta tingityksi ei saanut penniäkään, vaan sai maksaa mitä hän pyysi. Eikä hän pyytänytkään liikoja kenenkään muun kuin rikkaan rouva Vandermerin mielestä, joka aina torstaisin riiteli pitkän Hannun kanssa. Tuossa hän nyt juuri tulla huojutteli, paksu kultasepän leski, yllään suurikukkainen silkkiläninki ja turkiksilla reunustettu päällysvaate, päässä, silkkimyssy jonka alta pilkisti päähineen valkoinen nauha ja ruskeanpunertavat, äkäiset kasvot. Hänen lihavat kätensä olivat suuren puuhkan sisässä. Hänen takanaan sipsutteli palvelustyttö koria kantaen ja tämä hymyili jo kaukaa viekkaasti pitkälle Hannulle. Rouva asteli lähemmäksi, katseli ja tunnusteli yhtä hanhista, punnitsi sitä kädessään yhä ja yhä uudelleen, piteli sitä valossa ja varjossa, nyki sitä melkein joka höyhenestä ja kysyi lopultakin sen hintaa. Mutta hän oli tuskin ehtinyt kuulla vastausta, ennenkuin hän jo tavallisen tapansa mukaan suuttui silmittömästi ja sanoi oivallisen hanhen olevan laihan ja huonon. Pitkä Hannukaan ei säästänyt sanoja, ja kultasepänleski kiivastui yhä pahemmin, huutaen lopulta aivan kiukkunsa vallassa. Toinen kävelijä toisensa perästä pysähtyi, ja pian oli suuri väkijoukko kokoontunut riitelevän parin ympärille, — tunsihan koko kaupunki itaran rouva Vandermerin! Yht'äkkiä huudahti hänen palvelijattarensa (ääneen):
»Voi, tuohonhan on meidän rouva piirustettu ilmielävänä!»
Kaikki olivat uteliaita jatunkeutuivat lähemmäksi, kurkottaen kaulaansa pitkälle kuin niin mahdollista. Kuului kuiskauksia ja äkkiä räjähtivät kaikki nauramaan niin äänekkäästi, että yhä lisää väkeä kiiruhti paikalle, jättäen myyjien kanssa paikkansa, ja kaikki yhtyivät yleiseen nauruun ja riemuun. Rouva Vandermer yksin seisoi nyrkkiä puiden ja vihasta puhkuen keskellä yleistä iloa syytäen haukkumasanoja kauniille pojalle, joka oli tuon iloisuuden aiheuttatanut. Poika oli riidan jatkuessa piirtänyt suurin piirtein hiilen palalla pöy- dän nurkkaukseen koko ryhmän, niin selvästi tai oikeammin sanoen purevasti, ettei kukaan voinut olla nauramatta sitäkatsellessaan. Kultasepänleski koetti kerran toisensa perästä päästä lähemmäksi pyyhkäistäkseen pois viivat; mutta sadat käsivarret ojentautuivat aina suojelemaan rohkeaa piirustusta.
Juuri kun hälinä oli kiivaimmillaan, astui pitkä, lempeäkatseinen mies hitaasti torin poikki. Hänellä oli yllään rikkaasti turkiksilla koristettu ruskea samettitakki ja jo vähän hopealle harmahtaneilla kiharoilla oli musta samettibaretti. Hartaalla kunnioituksella seurasi häntä nuorukaisjoukko, nekin melkein samanlaisessa puvussa. Kuiskaus kulki ihmisjoukon läpi hänen lähestyessään.
»Mitä täällä on tekeillä?» kysyi hän lempeästi.
Hänelle tehtiin heti tilaa, ja hän astui pöydän luokse. Silloin heittäytyi poika hänen jalkoihinsa ja huudahti:
»Oi, jalo mestari van Eyck, elkää katselko minun huonoa työtäni!»
Mutta kuuluisa maalari oli jo kumartunut piirustuksen ylitse ja katseli sitä kauvan ja tarkkaavaisesti. Sitten hän kääntyi pojan puoleen, joka seisoi hänen vieressään hehkuvin poskin, ja kysyi totisena:
»Mikä sinun nimesi on?»
»Hans Memmling.»
»Hans Memmling .. .tahdotko sinä ruveta minun oppilaakseni?»
Poika huudahti ihastuksesta, ja kyynelsilmin sai hän vaivoin sanotuksi:
»Minä ...minä ...minä tahdon!»
Ääni katkesi, hän tarttui mestarin käteen ja painoi sen hurjasti sykkivää sydäntänsä vasten.
Vanha talonpoika otti hitaasti leveälierisen hatun päästään ja sanoi:
»Mestari van Eyck! Kiitos teille, nyt olen rauhallinen poikahutilukseni suhteen! Yötä ja päivää hän on uneksinut teistä ja mustannut sen ohella kaikki seinäni ja pöytäni. Ei hänestä olisi ollut paljoakaan apua minulle, mutta teidän luonanne voi pojasta jotakin tulla! Kas niin, Hans, meneppäs ensin kiittämään rouva Vandermeria!»
Mutta tämä oli jo kauvan sitten poistunut niin pian kun taisi. Van Eyck astui hitaasti edelleen, väkijoukko hajaantui, pitkä Hannu kaupitteli hanhiaan, mutta ruskeakiharainen poika seisoi liikkumattomana, kädet yhteen liittyneinä ja toisti yhä uudelleen nuo taikasanat:
»Hans Memmling, tahdotko sinä ruveta oppilaakseni?»
* * *
Rauhallisesti kului aika edelleen. Hans Memmling asui mestari Johannes van Eyckin talossa ja oli hänen ahkerin ja taitavin oppilaansa. Suuren taiteilijan maine oli silloin korkeimmillaan, ja oli hän pari vuotta sitten palannut Gentistä, jossa hän oli yhdessä veljensä Hubrechtin ja sisarensa Margaretan kanssa maalannut Johanneskirkon kappelin. Hän asui nyt Bruggessä, työskennellen ja opettaen, mutta ainoastaan pieni oppilaspiiri sai nauttia hänen erinomaista opetustaan. Näiden joukossa oli Hans Memmling hänen lempioppilaansa. Mestaria ihastutti hänen ihmeteltävä taitonsa pienois-maalauksessa. Nuorukainen edistyi jättiläisaskelin, ja pian oli hänen nimensä tunnettu. Ylhäiset taiteenystävät antoivat hänen koristaa pergamentille kirjoitettujen rukouskirjojensa lehdet, ja pian halusi jokainen omistaa Hans Memmlingin maalaamaan kukan, maiseman tai pyhimyksenkuvan.
Tapahtuipa sitten eräänä päivänä, nuorukaisen polvistessa Liebfrauenkirkossa, että nuori tyttö polvistui aivan hänen viereensä. Maalarin katse seurasi mielihyvällä lapsellisten kasvojen puhtaita piirteitä, ja pään nöyrää asentoa, niskan kaunista kaarevuutta — ja sillä kertaa oli hartaus mennyttä. Hans Memmling nousi samalla kertaa kuin tyttökin, seurasi häntä kuin unessa, ja pysähtyi hänen kanssaan pienen ta- lon edustalle. Kun tyttö oli antanut raskaan portinkolkuttimen pudota, silloin vasta hän kääntyi ja katsoi suoraan Hans Memmlingin kasvoihin. Kaksi sinistä silmää katsoi silläkertaa syvälle nuoren maalarin sydämeen. Sinne ne jäivät loistamaan kuin kahtena kirkkaana tähtenä, loistaen hänelle öin ja päivin, valveilla ja unessa ollen. Ainakin sata kertaa astui hän tytön kodin ohitse, näkemättä muuta kuin vilauksen mustasta sametti-päähineestä ja paksuista vaaleista palmikoista. Mutta ensirakkaus on tyytyväinen kuin lapsi, jonka pieni vähäpätöisyyskin tekee onnelliseksi: soman jalan jälki hiekassa, käden liike, hymyily — niin on ollut aikojen alusta, ja niin on aina oleva.
Joka sunnuntai tapasivat nuorukainen ja kaunis tyttö toisensa. Eräänä päivänä he jo tervehtivät, seuraavalla kerralla saattoi Hans Memmling tyttöä vähän matkaa kotiin päin, ja lopulta puhelivat he jonkun sanan keskenään. Molemmat olivat alussa jotenkin sanattomia ja ujoja; mutta pian tulivat he rohkeammiksi ja puhelivat pitemmältä. Ja niin sai Hans tietää, että tyttö oli luuvaloisen lesken ainoa tytär, ja ettei kiivas ja ankara äiti päästänyt häntä ulos muuta kuin sunnuntaisin messuun. Yksin hän sai elää päivät pitkät ja ani harvoin tapasi hän ikäisiään tovereita, kertoi tyttö hiljaa itkien. Nuori maalari päätti heti mennä ankaran äidin luokse pyytämään tyttöä pois surullisen synkästä kodista. Jos äiti suostuisi heidän kihlaukseensa, niin kertoisi hän kaikki opettajalleen ja ystävälleen, joka kyllä auttaisi ja tukisi häntä neuvoillaan. Mutta kaikista näistä tuumistaan hän ei puhunut sanaakaan tytölle.
Pari viikkoa senjälkeen, juuri kevään ensi lehtien auetessa, pysähtyi Hans Memmling eräänä sunnuntai-aamuna tutun talon eteen ja koputti portille. Vanha palvelijatar aukaisi ja kysyi hänen asiaansa. Silloin hän kauhuksensa huomasi, ettei hän edes tiennyt sen tytön nimeä, jota aikoi pyytää vaimokseen. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi ja koetti sopertaa jotakin vastaukseksi. Kuuro palvelijatar ei ottanut sen tarkemmin selvää hänen asiastaan, vaan saattoi hänet pienen eteisen kautta ylös kapeita, mattojen peittämiä portaita, ja nyt seisoi nuori maalari komeasti sisustetussa huoneessa. Laudoitetut seinät kiilsivät puhtautta, samoin tuolien taiteelliset leikkaukset, ja messinkiset ikkunakehykset ja kamiinin koriste. Ikkunalla oli kukkivia tulpaaneja ja hyasintteja, ja siellä seisoi hänenkin kukkansa, nuori tyttö. Kalpeana painoi tyttö kätensä sydämelleen, tuntiessaan rakastettunsa. Kamiinin ääressä istui iso lihava rouva, suurikukkaisessa, leveäpoimuisessa silkkipuvussa, valkoinen jäykkämyssy päässä. Hämillään astui Hans Memmling lähemmäksi, laski katse maahan luotuna pienen käärön vanhuksen syliin ja sanoi hiljaa vapisevalla äänellä:
»Tähän olen maalannut teidän ihanan, rakastettavan tyttärenne muotokuvan, minä lahjoitan sen teille — mutta antakaa hänet vastalahjaksi minulle vaimoksi!»
Rouva nousi hämmästyneenä, kumartui eteenpäin ja antoi tuon ihmeellisen hienosti maalatun kuvan pudota lattialle. Kauhistuneena peitti maalari silmänsä käsillään: hän oli tuntenut rouva Vandermerin. Vavisten raivosta, astui kultasepän leski lähemmäksi häntä, ja vuolaina virtasivat haukkumasanat hänen luokseen.
»Oi, häpeä sinulle ja rakastajallesi, Ursula!» huusi vanhus kimakasti. »Sinä olet aina puhunut siveästä nuorukaisesta, sinä olet kertonut minulle hänen lempeistä silmistään ja jalosta olennostaan ... ja sinä tuot tuon tuossa minun kotiini .. . tuon tuossa! Tiedätkö sinä, kuka hän on? se on juuri sama hävitön talonpoikaispoika, joka neljä vuotta sitten solvaisi kunniallista äitiäsi julkisella torilla, koko kansanjoukon nähden! Ja nyt hän tahtoo häväistä sinutkin, tuo julkea värientuhristaja, senkin maalaismoukka! Mutta se ei onnistu! Ursula Vandermer on liian hyvä talonpojan piiaksi, eikä Ursula ikinä seuraa miestä, joka kerran on pilkannut hänen äitiänsä! sen minä sanon teille ja muistakaa se molemmat, hän ei saa eikä uskalla sitä tehdä! Sillä jos hän unhottaisi nämä minun sanani, niin vielä haudastanikin on minun kiroukseni sattuva häneen! Ja kas .. . kas näin paljon arvoa panen teidän ylistettyyn taiteeseenne!»
Hän otti ohuen puutaulun, jonka tummalta pohjalta tytön muotokuva loisti kuin enkelinkuva, heitti sen tuleen, jossa se rätisten syttyi palamaan ja hävisi.
Silloin nuorukainen kavahti suoraksi, kohotti ylpeänä päänsä, syöksyi rakastettunsa luokse, syleili häntä epätoivoisena kuin ijäksi hyvästellen, suuteli hänen kalpeita poskiaan ja syöksi ulos talosta.
* * *
Hans Memmling ei palannut rakastetun opettajansa luokse. Siitä päivästä asti ei häntä enää nähty Brüggessä. Hän oli tietymättömiin kadonnut, ja syvästi suruissaan Johannes van Eyck turhaan tiedusteli rakastettua oppilastaan. Ei kukaan voinut antaa tietoja nuorukaisesta; suuri mestari uskoi hänen lopulta joutuneen tapaturmaisen kuoleman saaliiksi.
Aika kiiti edelleen. Synkkiä aikoja, taistelujen, riitaisuuksien, kurjuuden ja sodan vuosia. Kaarlo rohkea hyökkäsi äärettömällä sotavoimalla sveitsiläisiä vastaan, taisteltiin Murtenin taistelu, toinen verinen tappelu seurasi toista, kunnes ratkaiseva ottelu taisteltiin Nancyn luona 1477 6 päivänä tammikuuta. Ruhtinaan joukot lyötiin ja hajoitettiin, ruhjottuina harhaili sotilaita keskellä kovinta talvea maasta maahan.
Eräänä myrskyisenä iltana horjui kumara, repaleiden verhooma sotilas Brüggen kaupungin portista sisään. Vielä muutaman askeleen jaksoi hän eteenpäin, sitten hän kaatui tunnottomana maahan, nälän ja kylmän uuvuttamana. Hyväntahtoiset porvarit kantoivat hänet laupeudensisarten huostaan läheiseen Pyhän Johanneksen sairaalaan. Lempeät kädet ottivat hänet vastaan, ystävälliset silmät katselivat häntä. Mutta kun hänet kannettiin suureen sairassaliin, kaatui äkkiä yksi näistä hiljaisista naisista, väsymätön sisar Ursula, pyörtyneenä lattialle. Puhuttuaan sittemmin johtavan sisaren kanssa salaisesti, sai sisar Ursula yksin hoitaa sairasta sotamiestä.
Monta päivää oE sairas tiedotonna, sitten tuli aika, jolloin kovat sielun- ja ruumiin tuskat häntä vaivasivat. Mutta silloin kumartuivat kalpeat, lempeät kasvot hänen ylitsensä ja pehmeä ääni lausui hänelle lohdutuksen sanoja. Ihmeellinen rauha valtasi hänet silloin ja hän lausui nimet, jotka kauvan olivat olleet sanomatta, hän puheli kuolleen mestari van Eyckin ja Ursula Vandermerin kanssa. Kun vihdoinkin tajunta palasi, oli näiden kahden ihmissydämen juhlahetki: Hans Memmling ja Ursula Vandermer olivat löytäneet toisensa. Itse olivat he vanhentuneet, mutta heidän sydämensä olivat pysyneet nuorina ja molempien silmistä loisti vielä nuoruudenrakkaus. Ja tämä rakkaus sai ihmeitä aikaan: sairas parani nopeasti ja saattoi pian jättää sairasvuoteensa. Hän pyysi silloin pergamenttia, väriä ja pensseleitä, ja maalasi ihmeteltävän hienosti kultaiselle pohjalle rukouskirjan lehden hurskaalle hoitajattarelleen. Lintuja ja kukkia, kiemurtelevia viivoja ja enkelinpäitä oli nerokkaasti yhteen sommiteltu ja väriloiste somassa maalauksessa oli lumoavan kaunis. Lehti kulki kädestä käteen, rikkaalta köyhälle, ja iloisina ja hämmästyneinä tunsivat Brüggen asukkaat sen tekotavasta kaivatun Hans Memmlingin maalaukseksi. Kaikki riensivät häntä tervehtimään, kaupungin arvokkaimmat porvarit tarjosivat hänelle asunnon kodissaan, ja kuuluisalle mestarille tulvi suurempia ja pienempiä tilauksia. Mutta hän ei vastaanottanut yhtään tarjousta, vaan jäi Pyhän Johanneksen sairaalaan, jossa hän oli löytänyt sydämensä ensi rakkauden, jonka tähden hän oli syöksynyt hurjaan sotilaselämään. Kiitollisena siitä rauhallisesta kodista, jonka hänen rakastettunsa oli täällä saanut ja jonne tämä oli paennut jo ennen äidin kuolemaa, koristi hän mitä siroimmilla miniaturimaalauksilla luostarin kalleimman pyhäinjäännöksen, sen kirstun jossa pyhän Ursulan luut talletettiin. Sadun mukaan olisi tämä pyhimys ollut ihmeen ihana prinsessa, joka yhdessä kymmenentuhannen aatelisneitsyeen kanssa kärsi martyrikuoleman Kölnissä hurjan Maximianuksen kristittyjen vainojen aikana.
Pyhän Ursulan pyhäinjäännöskirstu, joka on pienen kirkon muotoinen, n. k. basilika, on vielä tänäkin päivänä Brüggen ylpeys ja Memmlingin maalausten kautta yksi maailman ihmeellisimpiä taideteoksia. Johanna Schopenhauer kuvailee teoksessaan »Johann van Eyck ja hänen seuraajansa» näiden maalausten väriloistoa, eikä suotta. Kaikki kuvat käsittelevät pyhimystarinaa, ja yhdessä sivukuvista on Ursulan muotokuva. Kauneudesta säteilevänä esiintyy siinä hurskas kuninkaan tytär, hurmaavana naisena. Toisessa sivukuvassa näemme neitsyt Marian Jeesuslapsi sylissä. Hänen eteensä polvistuu hento, nöyrä nunna: se on Ursula, hänen nuoruutensa rakkaus, kasvot kalpeat, kirkastuneet, otsalla kuultaa jo taivaallinen rauha.
Kuoleman enkeli kutsuikin hänet pois pian senjälkeen. Ursulan kirstun koristaminen oli hänen viimeinen ilonsa. Kun hän oli niin heikkona ettei enää jaksanut nousta vuoteeltaan, maalasi Memmling hänen sairashuoneessaan. Kun viimeinen neljästä medaljongista, joka kuvasi enkeleitä, jotka harpuilla ylistävät pyhimystä, oli valmistunut, silloin hengitti hurskas, lempeä sisar Ursula viimeisen henkäyksensä.
Surun lannistama mestari Memmling ei viihtynyt enää Brüggessä; hän valmisti molemmat alkamansa luostarikirkon alttarikuvat ja vetäysi senjälkeen elämään väsyneenä Löweniin. Täällä hän eli monta vuotta melkein erakkona, ja maalasi monet kallisarvoiset taulunsa, joista useimmat ikävä kyllä ovat hajallaan siellä täällä yksityiskokoelmissa. Kun Espanjan nuori Filip v. 1497 tuli Löweniin ja kuuli puhuttavan ihmisaran mestarin suurista taideteoksista, meni hän tätä tapaamaan. Ihastuneena hänen teoksiinsa, pyysi Filip häntä seuraamaan itseään Espanjaan, ja kauvan vastusteltuaan suostui Memmling viimein pyyntöön. Mutta kaukana, granatipuiden ja piinioiden maassa, Hispanian hehkuvan taivaan alla, valtasi hänet sammuttamaton koti-ikävä, ja hänen väsynyt sydämensä etsi rauhaa Mirafloren kartesi-veljeskunnan luostarista. Sieltä hän löysi rauhan! Hänen hautansa on keskellä tämän hurskaan veljeskunnan hautausmaata. Luostari puiston korkeat sypressit humisevat viihdyttävää kehtolauluaan muukalaisen haudan yläpuolella.
Nuori Voima 16-18/1909
