Giovanni Boccaccio - Seitsemän kaunista neitoa

Seitsemän kaunista neitoa

Decameron eli kymmenen päivän ilo
Kirj. Giovanni Boccaccio




Herran vuonna 1348 alkoi niin hirveä rutto riehua Firenzessä, jotta kaupunki, joka oli kauneimpia koko Italiassa, tuli melkein autioksi. Se oli hirveä tauti, johon eivät mitkään lääkkeet pystyneet; ja tauti oli niin tarttuva, että se levisi toisesta toiseen, jos vain koskettelikin sairaan vaatteita tai tuli hänen läheisyyteensä. Heti kun punaisia pilkkuja ilmestyi ruumiiseen, saattoi olla varma siitä, että kuolema seurasi kolmen päivän kuluessa.

Kaikkialla vallitsi niin ääretön kauhistus, epäjärjestys ja pelko, etteivät mitkään lait, yhtä vähän inhimilliset kuin taivaalliset, merkinneet enää mitään. Firenzen asukkaat tekivät mitä ikänä he halusivat. Rohkeimmat joukosta tunkeutuivat rikkaiden taloihin ja elivät siellä ylellisesti selittäen, että koska kerran oli pakko kuolla ruttoon, niin he tahtoivat ainakin kuolla iloisin mielin. Toiset etsivät yksinäisyyttä ja elivät vähällä ruualla, monet tuhannet pakenivat taas kodeistaan maaseudulle jättäen kaikki tavaransa, omaisensa ja ystävänsä oman onnensa nojaan. Veli pakeni veljeään, vaimo miestään, ja mikä vieläkin hirveämpää, vanhemmat hylkäsivät lapsensakin. Vaarallista oli kulkea kaduilla, sillä ne olivat täynnään ruttotautisten ruumiita, ja näinpä omin silminkin, miten koirat kaatuivat kuolleena maahan nuuskittuaan heidän rääsyjänsä.

Maaliskuusta heinäkuuhun kuoli satatuhatta henkeä Firenzessä, vaikka ennen ruton levenemistä ei tiedetty kaupungissa niin paljo asukkaita olevankaan. En tahdokuitenkaan kuvailla kaikkea surkeuttamme ja kurjuuttaamme, huomautanpa vain, että kun kaupunki oli jo melkein asukkaista tyhjänä, kohtasin eräänä tiistai-iltana seitsemän nuorta surupukuista neitoa Neitsyt Maariankirkossa, muuta seurakuntaa siellä ei ollutkaan. He olivat kaikki läheisessä suhteessä toisiinsa, joko sukulaisia tai ystäviä. Pampinea, vanhin heistä, oli kahdeksankolmatta vuoden vanha; Fiammetta oli hiukan nuorempi; Filomena, Emilia, Lauretta ja Neifile olivat vieläkin nuorempia; ja Elisa oli vain kahdeksantoista-vuotias.

Jumalanpalveluksen jälkeen he alkoivat kirkon nurkkauksessa keskustella, mitä heidän nyt olisi tehtävä, sillä he olivat aivan yksin maailmassa.

»Minun mielestäni», sanoi Pampinea, »olisi parasta lähteä pois Firenzestä, sillä täällä on vaarallista asua, ei ainoastaan ruton vuoksi, vaan myöskin siksi, että miehet kuljeskelevat pitkin katuja ja murtautuvat taloihin. Lähdetään yhdessä maalle, missä on raittiimpaa ilmaa ja missä vihreät kukkulat ja aaltoilevat viljapellot ovat paljon kauniimmat katsoa kuin nämä autiot seinät.»

»Tokkopa me voimme toteuttaa tämän tuuman», sanoi Filomena, »jollemme saa joltakin mieheltä apua.»

»Kukapa meitä auttaisi?» huudahti Elisa. »Melkein kaikki miestuttavamme ovat kuolleet tai paenneet pois.»

Heidän keskustellessansa saapui kirkkoon kolme kaunista nuorukaista — Pamfilo, Filostrato ja Dioneo — etsien armaitansa, jotka tällä kertaa sattuivat olemaan Neifile, Pampinea ja Filomena.

»Katsokaahan», sanoi Pampinea hymyillen, »onni näyttää suosivat meitä. Se on saattanut meidän tiellemme nuo arvoisat herrat, jotka varmaan seuraavat meitä, jos vain huolimme heistä.»

Hän ilmoitti sitten nuorukaisille aikeensa ja pyysi heitä auttamaan heitä. Ensiksi nämä luulivat sitä vain pilaksi; mutta huomattuaan, että neidot olivat tosissaan, he valmistautuivat seuraamaan heitä. Niinpä seuraavana aamuna ani varhain läksivät neidot palvelijattarineen ja nuorukaiset palvelijoineen Firenzestä ja astuttuaan kaksi peninkulmaa he saapuivat määräpaikalle. Syrjässä valtatieltä, metsäisen kummun harjalla seisoi komea linna, jonka huoneita koristivat kallisarvoiset taideteokset. Ja sen ympärillä oli varjoisa puutarha, jossa suihkulähteet lorisivat ja kukat tuoksuivat.

Kun neitoset ja nuorukaiset huomasivat, että koko linna oli varattu heitä varten, läksivät he puutarhaan kävelemään laulaen siellä rakkauslauluja ja sitoen seppeleitä. Kello kolmelta tarjottiin päivällistä juhlasalissa ja sen jälkeen Dioneo otti esille kitaransa ja Fiammetta viulunsa ja he alkoivat soittaa iloista säveltä toisten yhtyessä tanssiin. Lopetettuaan tanssinsa, he alkoivat laulaa, ja siten he viettivät päivänsä vuoroin tanssien ja laulaen aina iltamyöhään asti. Sitten nuorukaiset ja neitoset vetäytyivät kukiin omiin huoneisiinsa sitä ennen kuitenkin päätettyänsä, että Pampinea olisi seuraavana päivänä heidän kuningattarensa ja järjestäisi kaikki heidän juhlansa ja huvinsa.

Seuraavana aamuna kuningatar Pampinea käski heidän nousta jo kello yhdeksältä, sillä oli epäterveellistä nukkua kauan aamuisin, ja johdatti heidät korkeiden puiden varjoon.

»Koska aurinko paahtaa kuumasti», sanoi hän, »ja heinäsirkkat surisevat oliivipuiden alla niin äänekkäästi, ettei muuta ääntä voi eroittaakaan, olisi mieletöntä lähteä kävelemään. Istukaamme siis tänne piiriin ja kertokaamme toisillemme tarinoita. Sillä välin kuin kukin on ehtinyt kertoa tarinansa, on aurinkokin mennyt mailleen ja me voimme huvitella miten paraiten haluamme. Pamfilo», sanoi hän kääntyen oikealla puolellaan olevan nuorukaisen puoleen, »ole hyvä ja aloita.»

(jatkuu)




Nuori Voima 16-18/1909