Prikaatikenraalin seikkailuja
Kirj. Conan Doyle
Prikaatikenraali Napoleonin uskottuna
Kun Napoleon tarvitsi auttajaa, niin oli hän aina hyvin näpeä osottamaan minulle kunniaa muistamalla nimen Etienne Gerard, vaikka hän sattui unohtamaan sen, kun palkintoja jaettiin. Olin kuitenkin eversti kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana ja prikaatinpäällikkö kolmenkymmenenviiden vuoden ikäisenä, niin ettei minulla ole syytä olla tyytymätön ylenemiseeni virkaurallani. Jos sotaa olisi kestänyt vielä pari kolme vuotta, niin olisin minä saavuttanut marsalkan sauvan, ja se mies, jolla se oli kädessään, oli ainoastaan yhden askeleen päässä valtaistuimesta. Murat oli vaihtanut husaarinhattunsa kruunuun, ja jollakin toisella kevyellä ratsumiehellä olisi saattanut olla ainakin yhtä hyvä onni. Kaikki nämä toiveet pilstoi kuitenkin Waterloo, ja vaikkei minulla ollut tilaisuutta piirtää nimeäni historian lehdille, niin minut kuitenkin tarpeeksi tuntevat kaikki palvelivat kanssani keisarikuntamme suuressa sodassa.
Aijon tänä iltana kertoa teille mitä merkillisimmästä jutusta, joka oli ensimäisenä aineena nopeaan ylenemiseeni ja joka solmi salaisen siteen keisarin minun välille.
Ennenkuin alotan, täytyy minun sanoa pari sanaa esipuneeksi. Kun kuulee minun puhuvan, niin pitää aina muistaa kuulevansa miestä, joka on nähnyt historiaa sisäpuolelta. Minä puhun siitä, mitä olen omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, niin ettei maksa vaivaa yrittää näyttää vääräksi puhettani kertomalla mitä se ja se ylioppilas tai kynäsankari on sanonut, joka on kirjottanut jonkun historiallisen kirjan tai muistelmia. Monesta asiasta semmoiset kirjottelijat eivät tiedä mitään, ja moni asia jää koko maailmalta tietämättä. Minä puolestani voisin kertoa monta hämmästyttävää juttua, jollei se olisi epähienoa. Ne seikat, joista aijon tänä iltana jutella, pidin minä salassa keisarin elinaikana, koska olin luvannut hänelle tehdä niin, mutta enpä luule nyt olevan mitään vahinkoa, jos puhunkin, mikä merkillinen osa minulla oli suoritettavana.
On muistettava, että minä Tilsitin rauhan aikana olin pelkkä luutnantti kymmenennessä husaarirykmentissä, vailla rahaa ja kaikkea, mikä minussa olisi mielenkiintoa herättänyt. Totta kyllä on, että ulkonäköni ja urhoollisuuteni puhuivat edukseni ja että minä jo olin voittanut huomiota armeijan parhaimpina miekkailijoina, mutta keisaria ympäröivässä urheiden miesten joukossa tarvittiin muutakin, jos mieli nopeasti yletä virassaan. Luotin kuitenkin siihen, että onni potkaseisi, vaikken kuuna päivänä osannut aavistaa, että se semmoisen jymäyksen antaisi.
Kun keisari palasi Pariisiin v. 1807 rauhan tehtyä, niin hän vietti suuren osan aikaansa keisarinnan ja hovin seurassa Fontainebleaussa. Siihen aikaan oli hän valtansa kukkulalla. Hän oli kolmella toisiansa seuraavalla sotaretkellä nöyryyttänyt Itävallan, lyönyt Preussin ja pannut venäläiset hyvilleen, kun saivat vetäytyä omalle puolelleen Niemenjokea. Vanha verikoira Kanalin toisella puolen murisi vielä, mutta eihän se päässyt kovin kauas mökistään. Jos sillä hetkellä olisimme voineet tehdä ikuisen rauhan, niin olisi Ranskalla ollut mahtavampi asema kuin millään muulla kansalla sitte roomalaisaikojen. Niin olen kuullut järkeväin ihmisten sanovan, vaikka minulla puolestani oli muuta miettimistä. Kaikki tytöt olivat ihastuksissaan, kun armeija palasi kotiin pitkän poissaolon perästä, ja nyt osattomaksi heidän tuhlaamistaan suosionosotuksista. Saatatte arvata millainen suosikki minä olin siihen aikaan, kun mainitsen, että vielä nytkin, kun olen kuusikymmenvuotias ... mutta mitäpä siitä pakisisin, jonka kaikki tietävät?
Husaarirykmenttimme oli majotettu yhteen kaartin hevosjääkärien kanssa Fontainebleauhon. Se on kuten tiedätte vain pikku paikka metsän kohdussa, ja omituista oli nähdä se siihen aikaan täpötäynnä suurherttuoita ja vaaliruhtinaita ja prinssejä, jotka tunkeilivat Napoleonin ympärillä kuin koiranpennut isäntänsä ympärillä, itse kukin toivossa että hänelle heitettäisiin luupala. Kaduilla kuuli enemmän saksaa kuin ranskaa, sillä ne, jotka olivat auttaneet meitä viime sodassa, olivat tulleet kerjäämään palkintoja, ne, jotka olivat olleet vastustajinamme, olivat tulleet koettaakseen päästä rangaistuksestaan.
Ja koko ajan pikku miehemme, jolla oli kalpeat kasvot ja kylmät, harmaat silmät, ratsasti joka aamu jahdilla, äänettä ja miettiväisenä, ja kaikki seurasivat hännällä toivoen jonkun sanan osakseen pirahtavan. Ja kun hän oli sillä päällä, niin hän nujautti sata neliöpenikulmaa toiselle tai otti yhtä paljon toiselta, pyöristeli jotakuta kuningaskuntaa jonkun joen mukaan tai leikkasi toisesta jonkun vuorijonon mukaan. Sillä lailla oli hänellä tapana harjottaa politiikkaa, tuolla pienellä tykkimiehellä, jonka olimme nostaneet niin ylös sapeleillamme ja pajuneteillamme. Hän oli aina meille hyvin kohtelias, sillä hän tiesi, mistä hänen valtansa oli peräisin. Me tiesimme sen myös ja osotimme sen käytöstavallamme. Tunnustimme että hän oli maailman paras sotapäällikkö, mutta emme unohtaneet, että hänellä oli parhaimmat miehetkin johdettavanaan.
Istuinpa eräänä päivänä kortteerissani pelaten korttia nuoren Muratin kanssa, joka kuului hevosjääkäreihin, kun ovi aukeni ja sisään astui eversti Lasalle. Tiedättehän kuinka kaunis ja komea mies hän oli ja kymmenennen rykmentin univormu sopi hänelle mainiosti. Me nuoret olimme häneen niin toden teolla ihastuneita, että kiroilimme, joimme, löimme korttia ja heitimme noppaa, miellyttipä se meitä tai ei, kunhan vain teimme niinkuin everstimmekin! Me unohdimme, ettei keisari aikonut tehdä hänestä keveän ratsuväenpäällikköä senvuoksi, että hän joi ja pelasi, mutta, siksi, että hänellä oli varmin silmä päättämään aseman sopivaisuudesta taikka jonkun osaston voimasta, ja varmin arvostelukyky, kun oli kysymys jalkaväen riittäväisestä taikka tykkien aseman vaarallisuudesta, mutta olimmehan liian nuoria kaikkea tätä käsittämään ja niinpä me turhaan hieroimme vahaa viiksiimme, kilistimme kannuksiamme ja kulutimme kärkisuojukset sapelin tupesta laahatessamme niitä pitkin katukivitystä toivossa, että meistä kaikista vielä kerran tulisi Lasalleja. Kun hän nyt kilisten ja rämisten astui nuoneeseeni, lensimme sekä Murat että minä pystyyn.
»Poikani», lausui hän taputtaen minua olalle, »keisari tahtoo puhutella teitä kello neljä.»
Nämä sanat kuullessani alkoi koko huone pyöriä silmissäni ja minun täytyi nojautua pelipöytään.
»Mutta eihän keisari edes tiedä, että minunlaiseni mies on olemassakaan, herra eversti», sopersin vastaan. »Miten voi hän minua kutsua?»
»Se minuakin vähän kummastuttaa», sanoi Lasalle viiksiään punoen. »Jos hän hyvää miekkaa tarvitsee, miksi hän alentuu luutnanttiin, kun hän rykmentin päällikössä olisi etsittävänsä löytänyt?» »Mutta», jatkoi hän ja taputti minua taas ystävälliseen tapaansa olalle, »kullekin vuoronsa tulee. Minun on jo ollut, muutoin en olisi kymmenennen rykmentin eversti. Minun ei sovi kadehtia
teitä. Eteenpäin, poikani, olkoon tämä ensimäinen porras karvalakista kolmikulmaiseen hattuun!»
Kello oli vasta kaksi. Hän sen vuoksi meni matkaansa, mutta lupasi tulla takasin ja viedä minut palatsiin. Miten hitaasti ne tunnit kuluivat miten ankarasti vaivasinkaan aivojani arvatakseni mitä keisari minusta tahtoi! Kiihkeän levottomana vaelsin edestakasin pienessä huoneessani. Toisinaan arvelin hänen mahdollisesti kuulleen puhuttavan tykeistä, jotka tappelussa olimme vallottaneet. Mutta meitänän oli niin monta, jotka Austerlitzin luona anastimme tykkejä, ja siitä oli kulunut kaksi vuotta. Taikka ehkä hän halusi palkita minua seikkailustani Wenäjän keisarin ajutautin kanssa. Mutta sitten kävi kylmä väristys selkäpiitäni pitkin, kun tulin ajatelleeksi, että hän oli kutsunut minut luokseen antaakseen minulle läksytykset. Olin ollut parissa kaksintaistelussa, jotka hän saattoi panna pahakseen ja Pariisissa oli sattunut pari pientä mellakkaa rauhan jälkeen.
Mutta ei; muistelin Lasallen sanoja. »Jos hän tarvitsee urhoollista miestä», sanoi Lasalle.
Selvästi everstini vainusi mitä oli tekeillä. Jos hän ei olisi tiennyt sen olevan minulle eduksi, ei hän olisi raskinut minua onnitella. Sydämeni paisui ilosta saadessani tämän selväksi minä istuuduin kirjottamaan äidilleni ja kertomaan hänelle, että juuri tänä hetkenä keisari minua odotti kuullakseen mielipiteeni eräässä tärkeässä asiassa. Tätä kirjottaessani en saattanut olla hymyilemättä, kun ajattelin, että niin kummalliselta kuin minusta tuntuikin, se seikka arvattavasti oli vain varmentava äitiäni hänen uskossaan keisarin hyvästä arvostelukyvystä.
Kello puoli neljä kuulin kuinka joku tuli sapeli rämisten jokaisessa puisten portaitteni astuimessa. Tulija oli Lasalle ja hänen seurassaan tuli vaivainen komeaan, mustaan pukuun puettu herra, kaulassa hieno poimukaulus ja kalvostimet käsissä. Monta siviilimiestä emme kyllä me armeijalaiset tunteneet, mutta tämä oli mies, jota ei käynyt huomaamatta jättäminen. Ei tarvinnut muuta kuin nähdä nuo viirusilmät, hassun pystynenän ja ohuet päättäväiset huulet, kun tiesin, että edessäni seisoi se ainoa mies koko Ranskassa, joka keisarinkin täytyi ottaa huomioon.
»Tämä on herra Etienne Gerard, herra de Talleyrand», lausui Lasalle.
Minä kumarsin ja valtiomies tarkasteli minua kypäritöyhtöni huipusta hamaan kannuksiin asti yhdellä ainoalla silmäyksellä, joka oli terävä kuin miekankärki.
»Olette ilmottanut luutnantille, missä asiassa hänen on käsketty saapua keisarin luo?» kysyi hän kuivalla, kitisevällä äänellään.
He olivat sellaiset vastakohdat, nuo molemmat miehet, etten voinut olla katselematta heitä vuorotellen: Toinen mustapukuinen, rikas valtiomies, toinen kookas, taivaansininen husaari, toinen käsi lanteilla, toinen miekan kahvassa. Molemmat istuutuivat, Talleyrand äänettömästi Lasalle rämisten ja kilisten kuin säikähtävä sotaratsu.
»Näin on asianlaita, nuori mies», Lasalle suoralla tavallaan lausui. »Olin tänä aamuna keisarin luona hänen työhuoneessaan, kun hänelle tuotiin kirjelippu. Hän avasi sen ja heitettyään siihen silmäyksen säpsähti niin kovasti, että kirje putosi lattialle. Minä otin sen ylös ja ojensin hänelle, mutta hän tuijotti eteensä seinään kuin aaveita nähden. »Fratelli dell' Ajaccio», mumisi hän ja vielä kerran »Fratelli dell' Ajaccio». En kehu osaavani italiankieltä enempää kuin mitä kahdella sotaretkeltä ehtii korviinsa saada. Minä en ymmärtänyt hituistakaan. Näytti aivan siltä kuin olisi hän ollut ajatuksineen kokonaan toisessa maailmassa ja sitä mieltä tekin, herra de Talleyrand, olisitte ollut, jos olisitte nähnyt ilmeen hänen silmissään. Hän luki kirjelmän ja sitte hän istui liikkumattomana puolisen tuntia taikka kauvemminkin.»
»Ja te?» Talleyrand kysyi.
»Hm, minä seisoin paikallani enkä tiennyt mitä tehdä. Mutta sitten hän näytti jälleen heräävän.»
»Luullakseni on teillä, Lasalle», hän virkkoi, »joku urhoollinen upseeri kymmenennessä rykmentissä?»
»He ovat jokikinen sitä maata, sire», vastasin.
»Tahtoisitteko valita yhden, johon voisi eräässä toimessa luottaa, mutta ei liioin empisi — te ymmärrätte, Lasalle — kenen silloin valitsisitte?» hän kysyi.
»Minä älysin, että hän tarvitsi auttajaa, joka ei tunkisi liian syvälle hänen tuumiinsa.»
»On minulla yksi», vastasin, »joka on pelkästään kannuksia ja viiksiä eikä rahtuakaan piittaa muusta kuin naisista ja hevosista.»
»Siinä mies, jota tarvitsen», Napoleon virkkoi. »Lähettäkää hänet yksityiseen työhuoneeseeni kello neljä.»
»Ja niin, poikani, tulin suoraan teidän luoksenne ja toivon, että te olette kymmenennelle husaarirykmentille kunniaksi.»
Olin kaikkea muuta kuin mielissäni ominaisuuksista, jotka everstini vaalin olivat määränneet. Arvatenkin sen kasvoni ilmaisivat, koska hän oli haleta nauruun ja Talleyrandkin nauraa virnotti kuivasti.
»Annan teille yhden neuvon, herra Gerard, ennen kuin menette», hän sanoi. »Te lähdette nyt levottomille vesille ja minua huonomman luotsin voisitte tavata. Ei kummallakaan meistä ole aavistustakaan siitä, mitä tämä pikku juttu merkitsee, ja meille, joiden hartioilla Ranskan kohtalo lepää, on, näin meidän kesken sanoen, erittäin tärkeää olla á jour kaikesta mitä tapahtuu. Ymmärrättehän, herra Gerard?»
En minä vähääkään käsittänyt mitä hän tarkotti, mutta kumarsin ja koetin näyttää siltä kuin kaikki olisi minulle juurta jaksain selvillä.
»Olkaa hyvin varovainen, elkääkä hiiskuko sanaakaan kellekään», jatkoi Talleyrand. »Eversti Lasalle ja minä emme näyttäydy julkisesti teidän seurassanne, vaan odotamme teitä täällä ja annamme teille neuvoja, kun olette kertonut meille, mitä keisarin ja teidän kesken tapahtui. Nyt on aika teidän mennä, sillä keisari ei koskaan anna anteeksi välinpitämättömyyttä täsmällisyydessä.»
Minä läksin palatsiin, joka sieltä oli vain jonkun askeleen päässä, istuin odotushuoneeseen, missä Duroc uudessa, kullalla kirjaillussa purppuraunivormussaan hääräili odottavan ihmislauman keskellä. Kuulin hänen kuiskaavan herra de Caulaincourtille, että puolet heistä olivat saksalaisia herttuoita, jotka odottivat kerjäläisiksi pääsemistänsä. Kun Duroc kuuli nimeni, niin hän päästi minut heti sisään ja minä seisoin keisarin edessä.
Luonnollisesti olin nähnyt hänet sadat kerrat leirissä, mutta en koskaan ollut seisonut kasvotusten hänen kanssaan. En ollenkaan epäile, että tavatessaan hänet vähääkään aavistamatta, olipa tapaaja kuka tahansa, yksinkertaisesti olisi sanonut, että hän oli pieni keltasenkalpea pojannulikka, jolla oli leveä otsa ja pyylevät pohkeet. Hänen tiukat, valkeat kasmirihousunsa ja valkeat sukkansa päästivät jalkojen muodon selvästi näkyviin. Mutta vieraankin olisi täytynyt hämmästyä silmien eriskummaista ilmettä, joka toisinaan kävi niin teräväksi, että krenatierikin olisi pelästynyt. Väitetään, että yksin joka
ei koskaan ollut vielä tiennyt pelosta mitään, oli joutunut Napoleonin silmäyksestä hämilleen, ja tämä tapahtui jo silloin kun keisari oli vain tuntematon sotilas. Minua hän silmäili kumminkin sangen ystävällisesti ja antoi merkin jäädä ovelle. De Meneval kirjotti hänen sanelunsa mukaan ja joka lauseen välissä loi käneen liehakoivat silmänsä.
»Hyvä; saatte mennä», keisari lyhyeen virkkoi. Kirjurin poistuttua hän asteli kädet selän takana yli huoneen luokseni ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän. Vaikka hän itse oli pieni mies, näki hän mielellään muhkeita miehiä ympärillään ja luulenpa hänen olleen ulkomuotooni varsin tyytyväisen. Minä puolestani nostin toisen käden kunniaan ja toisella puristin miekan kahvaa tuijottaen suoraan eteeni kuten sotilaan sopii.
»Herra Gerard», hän lopulta virkkoi naputtaen etusormellaan turkkiani koristavia kultaompeluksia, »olen kuullut teidän olevan sangen ansiokkaan nuoren soturin. Everstinne antaa minulle teistä erinomaisia arvosteluja.»
Tahdoin vastata hänelle komeasti, mutta en voinut ajatella muutakuin Lasallen sanoja, että olin pelkästään kannuksia ja viiksiä, ja seuraus oli, etten vastannut sanaakaan. Keisari seurasi sisäistä taisteluani, joka kasvoillakin mahtoi näkyä, ja vaikka vastausta ei tullut, ei hän näyttänyt olevan siitä millänsäkään.
»Luullakseni olette te juuri se mies, jota tarvitsen», hän jatkoi. »Urhoolliset ja viekkaat miehet ympäröivät minua joka haaralla. Mutta urhoollinen mies, joka ...» Hän ei lopettanut lausettaan, enkä minä puolestani jaksanut käsittää, mitä hän tarkotti. Tyydyin vain vakuuttamaan hänelle, että hän saa kuolemaan saakka luottaa minuun.
»Kuulutte olevan kvvä miekkailija?» hän virkkoi.
»Jota jommoinenkin, sire», vastasin.
»Teidän rykmenttinnehän valitsi teidät ottelemaan Chambarant-husaarien paraimman miekkailijan kanssa?»
Minusta oli hauska kuulla, että urotyöni olivat hänelle niinkin hyvin selvillä.
»Sen kunnian osottivat toverini minulle, sire», vastasin.
»Ja harjotuksen vuoksi te häpäsitte kuusi miekkailunopettajaa kaksintaistelun edellisen viikon kuluessa?»
»Minulle suotiin otella seitsemän kertaa yhtä monen päivän kuluessa, sire», vastasin.
»Ettekö saanut naarmua?»
»23:n keveän jalkaväen miekkailunopettaja sai raavaistuksi minua vasempaan kyynärpäähän, sire.»
»Kaikki sellaiset koirankujeet saatte lopettaa, herraseni», karjasi keisari ja hänet valtasi tuo kylmä raivo, joka oli niin hirvittävä. »Luuletteko te minun panevan vanhoja kokeneita sotilaitani sellaisiin virkoihin saadaksenne heihin harjotella kvartti- ja terssipistojanne? Kuinka minä kykenen taistelemaan koko Eurooppaa vastaan, jos sotilaani käyttävät miekkojaan toisiaan vastaan? Jos sanankaan saan vielä kuulla kaksintaisteluistanne, muserran teidät sormieni välissä!»
Hänen puhuessaan näin hänen jäntevien, valkeiden käsiensä suhahtavan silmieni ohi ja hänen äänensä oli muuttunut kaiuttomaksi käheäksi sihinäksi. Koko ruumistani puistatti näitä sanoja kuunnellessani. Tuhat kertaa mieluummin olisin etumaisena miehenä seisonut jyrkimmän ja syvimmän kuilun reunalla, joka koskaan on niellyt kitaansa hyökkäävän joukon. Hän meni pöydän luo, maisteli kahvia ja kun hän taas kääntyi minuun päin, olivat myrskyn jälet tyystin hävinneet ja hänen kasvoillaan oli taas tuo omituinen hymy, joka leikitteli huulilla, mutta ei koskaan silmissä.
»Tarvitsen palvelustanne, herra Gerard», hän virkkoi. »Olen paremmassa turvassa, kun hyvä miekkailija on sivullani ja erityisistä syistä valitsen juuri teidät. Mutta ensiksi minun täytyy velvottaa teidät vaiteliaisuuteen. Niin kauan kuin elän, ei se, mikä välillämme tänään tapahtuu, saa tulla kenenkään muun kuin meidän itsemme tietoon.»
Ajattelin Talleyrandia ja Lasallea, mutta lupasin kuitenkin.
»Toiseksi en tahdo kuulla teidän mielipiteitänne enkä arvelultanne ja tahdon, että te teette kaikki täsmälleen käskyjen mukaan.»
Minä kumarsin.
»Tarvitsen miekkaanne enkä aivojanne. Minä otan ajattelemisen huolekseni. Ymmärrättekö?»
»Ymmärrän, sire.»
»Tunnetteko kanslerikujan metsässä?«
Kumarsin.
»Tiedätte myöskin sen kaksihaaraisen männyn, jonka luo koirat tiistaina kokoontuivat?»
Jos hän olisi tiennyt, että minä siellä tapasin muutaman tytön kolme kertaa viikossa, ei hän sitä olisi kysynytkään. Vielä kerran kumarsin sanaakaan virkkamatta.
»Hyvä, tulkaa sinne kello kymmenen tänä iltana.»
Minä olin lakannut ihmettelemistä, tapahtuipa mitä tahansa. Jos hän olisi pyytänyt minua astumaan sijalleen valtaistuimelle, olisin vain nyökäyttänyt karhunnahkalakkiani.
»Sitten menemme yhdessä metsään», keisari jatkoi. »Aseena teillä on miekka, mutta ei pistoolia. Te ette saa sanaakaan minulle virkkaa enkä minäkään sano teille mitään. Äänettöminä menemme eteenpäin. Ymmärrättekö?»
»Ymmärrän, sire».
Hetken perästä näemme miehen tai useampia, arvatenkin kaksi, jonkun puun alla. Lähenemme heitä yhdessä. Jos annan teille merkin puolustamaan minua, pidätte miekkanne varuilla. Mutta jos minä miehiä puhuttelen, on teidän odotettava ja huomattava mitä tapahtuu. Jos teitä käsketään paljastamaan miekkanne, on teidän pidettävä huoli siitä, ettei kumpikaan heistä, jos kahden ovat, pääse hengissä meidän käsistämme. Itse autan teitä tehtävässä!»
»Sire», minä virkoin, »en kyllä vähääkään epäile, että kaksi on liian paljon miekalleni, mutta eiköhän olisi parempi, että otan toverin mukaani sen sijaan että te joudutte sellaiseen otteluun?»
»He, he, he», hän huudahti, »Ennen keisariksi tuloani olin sotamies. Taikka luuletteko, ettei tykkimiehillä ole miekkaa yhtä hyvin kuin husaareillakin? Mutta olenhan kieltänyt teitä ryhtymästä mihinkään juttuihin. Teidän on tehtävä täsmälleen käskyjeni mukaan. Jos vain miekat paljastetaan, ei kumpikaan noista miehistä pääse elävänä käsistämme.»
»Eivät pääse, sire», vakuutin.
»Hyvä. Muita määräyksiä minulla ei ole teille annettavana. Saatte mennä.»
Käännyin ovea kohti, mutta sitten juolahti joku ajatus päähäni ja pyörähdin takaisin.
»Tulin tässä ajatelleeksi, sire...» alotin.
Hän hyökkäsi minua kohti kuin peto. Luulinpa melkein hänen antavan minulle sivalluksen.
»Ajatellut!» kirkasi hän. »Te, te! luuletteko valinneeni teidät ajatellakseune? Te, mokoma ... mutta tarpeeksi jo lörpötvksiä! Tulkaa männyn luo kello kymmenen.»
Olinpa tosiaankin iloinen huoneesta päästessäni. Kun minulla on hyvä hevonen allani ja sapeli kalahtelee jalustinta vasten, olen oikealla alallani. Ja kaikessa mikä koskee vihantarehuja tai kuivia heiniä, ohria tai kauroja ja rukiita ja eskadroonien hoitoa marssin aikana, ei kukaan voi enää sanottavasti tietojani lisätä. Mutta kun olen tekemisissä kamariherran ja palatsimarsalkan kanssa ja minun on puhuteltava keisaria, ja huomaan että he kaikki antavat vain viittauksia sen sijaan että puhuisivat suunsa puhtaaksi tuntuu minusta samalta kuin hevoskaakista, joka on valjastettu hienon naisen vaunujen eteen. Se ei sovi verelleni tuo tuommoinen viittaileminen ja imarteleminen. Kunnon miehen tavat olen oppinut, mutta en hovimiehen. Olin siis iloinen päästessäni ulos raittiiseen ilmaan ja kiiruhdin asuntooni kuin opettajansa kynsistä päässyt koulupoika.
Mutta kun astuin sisään, näin ensinnä parin pitkiä taivaansinisiä koipia husaarisaappaissa ja parin lyhyviä, mustia koipia polvihousuissa ja solkikengissä. Molemmat parit kohosivat pystyyn ja tervehtivät.
»No, mitä uutta?» huudahtivat molemmat.
»Ei mitään», vastasin.
»Kieltäysikö keisari teitä vastaanottamasta?»
»Ei, olen nänet tavannut.»
»Mitä hän sanoi?»
»Herra de Talleyrand», vastasin, »ikäväkseni täytyy minun ilmottaa, että minun on aivan mahdotonta kertoa sanaakaan. Sen olen keisarille luvannut.»
»No, no, rakas nuori ystäväni», hän virkkoi hiipien luokseni kuin kissa, jolla on hyväily mielessä, »sehän jää meidän keskiseksi, ymmärrättehän, eikä leviä näiden neljän seinän ulkopuolelle. Eikä sitä paitsi keisarin tarkotus ensinkään ollut, että minä siihen lupaukseen kuuluisin.»
»Palatsiin on vain minuutin matka, hra de Talleyrand», minä vastasin. »Jos teille ei siitä ole liian paljon vaivaa, niin tehkää hyvin ja noutakaa sieltä keisarin kirjallinen todistus siitä, ettei hän suinkaan tarkottanut teidänkin siihen lupaukseen kuuluvan. Silloin minä mielelläni teen selvän jokaisesta meidän kesken vaihdetusta sanasta.»
Hän näytti minulle hampaitaan kuin vanna kettu, ja sepä hän olikin.
»Hra Gerard näkyy vähän pöyhkeilevän», hän sanoi. Hän on liian nuori nähdäkseen asioita oikeassa valossa. Vanhemmaksi tultuaan hän kyllä oppii älyämään, ettei alemman ratsuväen upseerin aina sovi antaa tuollaisia töykeitä vastauksia.»
En tiennyt mitä siihen vastata, mutta Lasalle jyrkällä tavallaan tuli avukseni.
»Poika on aivan oikeassa», hän puhui. Jos olisin tiennyt hänen antaneen lupauksensa, en koskaan olisi häneltä kysynyt. Tiedätte epäilemättä, hra de Talleyrand, että hän olisi teille salaisuuden ilmaissut, olisitte te nauranut hänelle partaanne halveksiuut häntä yhtä syvästi, kuin minä pulloa, jos bourgogne on loppuun juotu. Mitä minuun tulee, niin voin vakuuttaa, ettei hänellä enää olisi ollut paikkaa kymmenennessä rykmentissä ja että me olisimme menettäneet paraimman miekkailijamme, jos olisin kuullut hänen ilmaisevan keisarin salaisuuden.»
Mutta nähdessään everstin minua puolustavan kävi valtiomies entistään happamammaksi.
»Olen kuullut, eversti Lasalle», hän lausui jääkylmän kohteliaasti, »teidän mielipiteellänne on suuri arvo, kun keveästä ratsuväestä on puhe. Milloin siitä armeijan osastosta tietoja tarvitsen, olen ilolla kääntyvä teidän puoleenne. Mutta nyt on valtiotaidosta kysymys, ja luvallanne on minulla siinä asiassa omat mielipiteeni. Niin kauan kuin Ranskan menestys ja keisarin turvallisuus ovat minun hoivaani uskotut, käytän kaikkia keinoja, mitkä vain vallassani ovat, täyttääkseni tämän velvollisuuteni, vaikkapa menettelisinkin vastoin keisarin satunnaisia toivomuksia. Palvelijanne,
herra eversti!»
Hän heitti kovin armottoman silmäyksen siihen suuntaan, missä minä seisoin, pyörähti ympäri ja meni lyhyin, nopein ja äänettömin askelin ulos huoneesta.
Huomasin Lasallen kasvojen sävystä, ettei hän ollut ollenkaan mielissään siitä, että oli joutunut kinaan mahtavan ministerin kanssa. Itsekseen kiroten hän sitten tarttui sapeliinsa ja lakkiinsa ja kiirunti alas. Tirkistäessäni ulos ikkunasta näin kummankin, pitkän taivaansinisen ja nilkuttavan mustan, astelevan kadulla yhdessä. Talleyrand käveli hyvin jäykkänä ja Lasalle puhui viittoen. Luullakseni hän koetti saada sovintoa aikaan.
Keisari oli käskenet minua olemaan ajattelematta, ja minä koetin totella häntä. Keräsin kortit pöydältä, mihin Murat ne oli jättänyt ja yritin yksikseni écarté-peliä, mutta en jaksanut muistaa mikä maa oli valttia ja tuskissani viskasin kortit pöydän alle. Sitten minä paljastin sapelini ja harjottelin pistoja, kunnes siihenkin kyllästyin. Mikään ei auttanut. Ajatukseni tahtoivat työskennellä vastoin tahtoani. Kello kymmenen piti minun tavata keisari metsässä. Kaikista ihmeellisistä tapauksista oli tämä ihmeellisin, mitä olisin voinut aavistaa sinä aamuna ylösnoustessani. Mutta vastuu — se kauhea vastuunalaisuus. Se oli yksinomaan minun niskoillani. Ei kukaan voinut siinä minua auttaa. Se pöyristytti minua. Vaikka minä monet kerrat olenkin taistelutantereella katsellut kuolemaa silmästä silmään, en koskaan tätä ennen ollut tiennyt, miltä pelko oikealtaan tuntuu. Mutta sitten minä älysin, etten voinut mitään muuta kuin urhoollisena kunniallisena ritarina tehdä parhaani ja ennen kaikkea täsmälleen totella saamiani käskyjä. Jos kaikki kävisi hyvin, syntyisi tästä minun onneni perustus. Toivon ja pelon mielessäni vaihdellessa sain pitkän, pitkän illan vihdoinkin kulumaan niin pitkälle, että lähdön aika oli käsissä.
Otin päälleni vaipan, sillä enhän tiennyt miten myöhään yöhön minun metsässä oli viivyttävä. Sapelini kiinnitin vaipan päälle. Husaarisaappaani vaihdoin kenkiin ja säärystimiin voidakseni nopeammin liikkua. Sitten hiivin ulos asunnostani ja astelin metsään. Mieleni tuntui heti keveämmältä, sillä minä olen aina virkeimmilläni, kun pääsen mietiskemästä ja saan käydä toimintaan käsiksi.
Astelin ohi kaartinjääkärien kasarmin ja kahvilarivien, jotka olivat univormuja täynnä. Vilahdukselta näin siellä toverieni sinisiä univormuja jalkaväen mustien ja henkivartion vaaleanviheriäisten takkien seassa. Siellä he istuivat viiniään imeskellen ja sikariaan poltellen vähääkään aavistamatta mitä heidän toverillaan oli tekeillä. Muuan heistä eskadroonani päällikkö, huomasi minut lampun valossa, hyökkäsi ulos kadulle ja huusi jälkeeni. Mutta minä vain kiiruhdin askeleitani, enkä ollut häntä kuulevinani, ja kuurouttani kiroten hän palasi pullonsa ääreen.
Fontainebleau-metsää ei ole vaikea löytää. Hajallaan seisovat puut tunkeutuvat kaduille asti kuin haja-ampujat joukko-osastan edessä. Poikkesin metsän reunaan vievälle polulle ja läksin nopeasti astelemaan vanhaa mäntyä kohti. Minulla oli erikoiset syyt, kuten jo olen maininnut, minkä vuoksi tuo paikka oli minulle niin tuttu, enkä voinut muuta kuin kiittää kohtaloa siitä, ettei tänään ollut ilta, jona Leonie tapasi minua odottaa. Se lapsiraukka olisi tainnut kauhistukseensa kuolla nähdessään siellä keisarin.
Kuun puolikas valasi metsää, ja kohtauspaikallemme saapuessani näin, etten ollut siellä ensimäisenä. Keisari käveli edestakaisin kädet selän takana ja pää hiukan kumarassa. Päällään oli hänellä harmaa vaippa, jonka päähine oli vedetty ylös. Olin nähnyt hänet tässä puvussa talvisella sotaretkellämme Puolaan. Väitettiin hänen käyttävän sitä siksi, että päähine peitti lievästi kasvot. Sekä Pariisissa että sotaretkillä hän mielellään kuleksi yöllä ympäriinsä kuunnellen keskusteluja ravintoloissa tai nuotioiden ääressä. Mutta hänen vartalonsa ja hänen tapansa liikutella päätään ja käsiään olivat niin hyvin tunnetut että, hänet heti älyttiin ja silloin keskustelijat luonnollisesti puhuivat vain sellaista, josta arvelivat hänen pitävän.
Ensimmäinen ajatukseni oli, että hän oli minuun suutuksissaan, kun olin antanut hänen odottaa, mutta lähestyessäni häntä kuulimme Fontainebleaun suuren kirkonkellon lyövän kymmentä. Selvää siis oli, että hän oli tullut liian aikaiseen enkä minä myöhästynyt. Muistin hänen käskynsä, etten saisi sanaakaan virkkaa. Minä sen vuoksi pysähdyin neljän askeleen päähän, löin kannukset yhteen, töyttäsin sapelin maahan ja tein kunniaa. Hän heitti minuun silmäyksen ja mitään virkkamatta kääntyi sitten ympäri ja läksi verkalleen metsään. Minä pidin edelleenkin välimatkamme yhtä suurena. Pari kertaa minusta näytti kuin olisi hän varovaisesti silmäilyt molemmille puolilleen, ikäänkuin peläten jonkun meidät huomaavan. Minä myös silmäilin, mutta vaikka silmäni ovatkin mitä terävimmät, en parhaimmalla tahdollanikaan nähnyt muuta kuin epäsäännöllisiä, kuun valaisemia täpliä puiden tummien varjojen välissä. Korvani ovat yhtä hyvät kuin silmänikin ja pari kertaa olin kuulevinani oksan rasahtavan, mutta tunnettuahan on miten paljon ääniä metsässä öiseen aikaan kuulee ja miten vaikea on sanoa, mistä päin ne tulevat.
Kulimme noin neljänneksen verran, ja paljo ennenkuin perille tulimme, tiesin tarkoilleen, mihin matkamme piti. Keskellä muuatta aukeata paikkaa metsän sydamessä seisoo korkea kanto. Siinä aikoinaan kasvanut puu on varmaan ollut tavattoman suuri. Abbén pyökiksi sitä nimitetään ja niin monta kamalaa juttua siitä on liikkeellä, että moni urhoollinen sotilas ei mielellään siellä vahtina seiso. Mutta näistä hullutuksista minä välitin yhtä vähän kuin keisaristakaan. Astelimme siis empimättä aukean yli suoraan kantoa kohti. Sitä lähestyessämme huomasin kahden miehen odottavan meitä kannon toisella puolen.
Kun ensin heidät näin, olivat he melkein kannon takana ikäänkuin piilossa, mutta lähemmä päästyämme he astuivat piilostaan esiin ja tulivat vastaamme. Keisari katsoi olkansa yli minuun ja hiljensi kulkuaan siksi että tulin hänestä käden ulottuman päähän. Voitte olla varmat, että minulla oli miekan kahva valmiina ja että pidin tarkoin silmällä noita kahta lähestyvää miestä.
Toinen oli pitkä, melkeinpä tavattoman pitkä ja hyvin hoikka, toinen taas ehkä alle keskikoon ja astui ripeästi ja päättäväisesti. Molemmilla oli mustat ruumiinmukaiset kauhtanat, toiselta puolen riippuivat kuin Muratin rakuunain viitat, päässään oli heillä mustat, latuskaiset lakit, samanlaiset kuin olen nähnyt Espanjassa käytettävän. Ne varjostivat heidän silmiänsä, mutta siitä huolimatta, näin heidän silmiensä kiiluvan. Minun silmäni tähtäsivät etenkin pitkää miestä, hän kun seisoi minua lähimpänä, ja häntä katsellessani tulin siihen päätökseen, että hän oli hyvin hermostuneessa mielen tilassa. Hänen laiha vartalonsa värisi ja, hän kuului läähättävän kuin väsyksiin juossut koira. Toinen heistä antoi lyhyen, sähähtävän merkin. Pitkä mies veti selkänsä ja polvensa koukkuun, aivan kuin hyppyyn aikova sukeltaja, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt paikaltaan liikahtaa, olin minä paljain miekoin hänen kimpussaan. Samassa silmänräpäyksessä lensi pienempi mies ohitseni ja iski pitkän tikarin keisarin sydämeen.
Jumalani, mikä kauhea hetki! On kerrassaan ihmeellistä etten itse siihen paikkaan kuollut. Kun unessa näin tuon harmaan vaipan kääntyvän ympäri ja erotin kuunvalossa verisen säilän pistävän hartioitten välistä kolme tuumaa esiin. Sitten hän vaipui maahan ja jäykistyneillä sormillaan tarttui rajusti kiinni nurmikkoon. Murhaaja jätti aseensa uhriinsa, levitti kätensä ja kohotti riemuhuudon. Mutta minä — minä syöksin miekkani läpi hänen rintansa niin raivoisasti, että kahvan isku hänen rintakehäänsä vasten heitti hänet pitkän matkaa taaksepäin, ennenkuin hän kaatui. Ja sitten oli höyryävä miekkani valmis toista varten. Minä hyökkäsin häntä kohti niin verenjanoisena, etten sellaista ole koskaan tuntenut en ennen enkä jälkeenpäin. Ympäri pyörähtäessäni välähti tikari silmieni ohi ja minä tunsin sen viiltävän ilmaa niskani takana ja rosvon ranteen sujahtavan olkapääni ohi. Koetin pistää häntä aseellani, mutta hän hyppäsi sivulle ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo pakeni ottaen kuun valaiseman aukeaman yli pitkiä loikkauksia kuin hirvi.
Mutta niin helposti ei hän ollut pääsevä pakoon. Minä tiesin murhaajan tikarin tehneen tehtävänsä. Niin nuori kuin olinkin, olin sentään siksi paljon kokenut, että tarkoilleen tiesin milloin isku oli kuolettava. Heittäydyin nopeasti maahan ja kosketin keisarin kylmää kättä.
Toinen oli pitkä, melkeinpä tavattoman pitkä ja hyvin hoikka, toinen taas ehkä alle keskikoon ja astui ripeästi ja päättäväisesti. Molemmilla oli mustat ruumiinmukaiset kauhtanat, toiselta puolen riippuivat kuin Muratin rakuunain
viitat, päässään oli heillä mustat, latuskaiset lakit, samanlaiset kuin olen nähnyt Espanjassa käytettävän. Ne varjostivat heidän silmiänsä, mutta siitä huolimatta, näin heidän silmiensä kiiluvan. Minun silmäni tähtäsivät etenkin pitkää miestä, hän kun seisoi minua lähimpänä, ja häntä katsellessani tulin siihen päätökseen, että hän oli hyvin hermostuneessa mielen tilassa. Hänen laiha vartalonsa värisi ja, hän kuului läähättävän kuin väsyksiin juossut koira. Toinen heistä antoi lyhyen, sähähtävän merkin. Pitkä mies veti selkänsä ja polvensa koukkuun, aivan kuin hyppyyn aikova sukeltaja, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt paikaltaan liikahtaa, olin minä paljain miekoin hänen kimpussaan. Samassa silmänräpäyksessä lensi pienempi mies ohitseni ja iski pitkän tikarin keisarin sydämeen.
Jumalani, mikä kauhea hetki! On kerrassaan ihmeellistä etten itse siihen paikkaan kuollut. Kun unessa näin tuon harmaan vaipan kääntyvän ympäri ja erotin kuunvalossa verisen säilän pistävän hartioitten välistä kolme tuumaa esiin. Sitten hän vaipui maahan ja jäykistyneillä sormillaan tarttui rajusti kiinni nurmikkoon. Murhaaja jätti aseensa uhriinsa, levitti kätensä ja kohotti riemuhuudon. Mutta minä — minä syöksin miekkani läpi hänen rintansa niin raivoisasti, että kahvan isku hänen rintakehäänsä vasten heitti hänet pitkän matkaa taaksepäin, ennenkuin hän kaatui. Ja sitten oli höyryävä miekkani valmis toista varten. Minä hyökkäsin häntä kohti niin verenjanoisena, etten sellaista ole koskaan tuntenut en ennen enkä jälkeenpäin. Ympäri pyörähtäessäni välähti tikari silmieni ohi ja minä tunsin sen viiltävän ilmaa niskani takana ja rosvon ranteen sujahtavan olkapääni ohi. Koetin pistää häntä aseellani, mutta hän hyppäsi sivulle ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo pakeni ottaen kuun valaiseman aukeaman yli pitkiä loikkauksia kuin hirvi.
Mutta niin helposti ei hän ollut pääsevä pakoon. Minä tiesin murhaajan tikarin tehneen tehtävänsä. Niin nuori kuin olinkin, olin sentään siksi paljon kokenut, että tarkoilleen tiesin milloin isku oli kuolettava. Heittäydyin nopeasti maahan ja kosketin keisarin kylmää kättä.
»Sire! sire!», huusin hädissäni, mutta kun mitään vastausta ei kuulunut ja verilätäkkö vain laajenemistaan laajeni, tiesin että kaikki oli ohi. Karkasin pystyyn, viskasin vaipan päältäni ja mitä hurjinta juoksua syöksyin toisen murhaajan jälkeen.
Kyllä silloin siunasin viisauttani, että olin älynnyt pistää jalkaani kengät säärystimineen! Entä vielä se viisas temppu että heitin vaipankin pois! Hän, tuo roisto, ei voinut heittää vaippaansa tai oli niin hämmennyksissä, ettei sitä tullut ajatelleeksi. Siitä johtui, että minä heti alusta pitäen rupesin häntä yllättämään. Hän oli nähtävästi aivan pois suunniltaan, sillä hän ei yrittänytkään painautua metsän pimeämpään varjoon, vaan juoksi aukeamalta toiselle, kunnes saapui Fontainebleaun suuren kivilouhimon alapuolella olevalle kankaalle. Siellä minä voin hänet selvästi nähdä ja tiesin, ettei hän nyt ainakaan päässyt pakoon. Nopeasti hän juoksi — se täytyy tunnustaa — juoksi kuin pelkuri raukka, jonka henki on kysymyksessä. Mutta minä juoksin kuin itse kohtalo, kun se ihmistä vainoo. Tuuma tuumalta lähenin häntä. Hän hoiperteli ja kompasteli. Minä kuulin hänen raskaasti huohottavan. Äkkiä aukeni kivilouhimon ammottava kuilu hänen eteensä. Hän vilkasi olkansa yli minuun ja päästi tuskanhuudon. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän näkyvistäni hävinnyt.
Niin, hän hävisi jäljettömiin. Minä syöksyin paikalle ja kurkistin alas mustaan syvyyteen. Oliko hän heittäytynyt alas? Jo olin melkein varma siitä, kun hiljanen läähätys tunkeutui pimeästä korviini. Se oli hänen hengityksensä ja se ilmasi missä hän oli. Hän oli piiloutunut työkaluvajaan.
Kivilouhimon reunalla oli pengermä, johon on rakennettu lautavaja työmiesten tarpeeksi. Sinne hän oli pujahtanut. Hän ehkä luuli, etten pimeässä uskaltaisi sinne seurata. Mutta siinä tapauksessa hän ei tuntenut Etienne Gerardia. Yhdellä harppauksella olin pengermällä ja ja toisella oven sisäpuolella ja kuultuani nurkasta hänen läähätyksensä kävin päälle.
Hän taisteli kuin villikissa, mutta ei saanut tavatuksi minua lyhyemmällä aseellaan. Jo ensimäisellä rajulla hyökkäyksellä olin varmaankin hänet lävistänyt, sillä vaikka hän miten löi ja pisti, ei hänen iskuissaan ollut voimaa. Pian helähti hänen tikarinsa lattialle. Varmistuttuani siitä, että hän todella oli kuollut, nousin pystyyn ja menin ulos kuutamoon. Kiipesin takasin kankaalle ja kävelin sen toiselle puolelle. Mieleni oli kovin kuohuksissa.
Korvani humisivat ja paljasta sapeliani yhä puristaen astelin umpimähkää eteenpäin, kunnes ympärilleni silmäillessäni huomasin tulleeni tasangolle, missä seisoi Abbén pyökki, tuo ryhmyinen kanto, jonka ikuisesti olen muistava tämän elämäni kauneimman hetken ohella. Istuuduin kaatuneen puunrungolle, miekka polvilla ja pää käsien varassa ja koetin ajatella, mitä oli tapahtunut ja vastaisuudessa oli tapahtuva.
Keisari oli turvautunut suojelukseeni. Hän makasi nyt kuolleena. Nämä molemmat seikat pyörivät päässäni, kunnes ne kokonaan valtasivat ajatukseni. Minun kanssani oli hän sinne tullut ja nyt oli hän ruumiina. Olin tehnyt kaikki niinkuin hän eläissään oli käskenyt. Olin kostanut hänen kuolemansa. Mutta mitä kaikki tämä itse asiassa merkitsi? Maailma tekee minut vastuunalaiseksi. Mahdollisesti katsottaisiin minut suorastaan murhaajaksi. Mitä voin minä todistaa? Kutka ovat todistajani? Enkö voinut olla yksissä tuumissa noiden roistojen kanssa? Totta totisesti, olin ikiajoiksi kunniaton — kurjin, halveksituin olento koko Ranskassa. Tämä oli siis minun kunnianhimoisten sotilasunelmieni ja äitini toiveitten loppu! Naurahdin katkerasti tätä ajatellessani. Ja mitä minun nyt oli tehtävä? Pitäisikö minun mennä Fontainebleauhon, herättää palatsin väki ja ilmottaa heille, että meidän suuri keisarimme oli murhattu muutaman askeleen päässä minusta? Sitä en voinut tehdä — ei, sitä en voinut tehdä. Ainoastaan yksi mahdollisuus oli kunniakkaalla miehellä, jonka kohtalo oli niin kamalaan asemaan saattanut. Minun täytyi syöstä oma häväisty miekka sydämeeni ja siten joutua saman kohtalon alaiseksi kuin keisarikin, koska sitä kerran en ollut voinut estää. Nousin pystyyn, koetin kaikki voimani tämän viimeisen urotyöni tehdäkseni, mutta samassa näin jotain, joka sai hengitykseni pysähtymään. Keisari seisoi edessäni!
Enintään viidentoista kyynärän päässä minusta hän seisoi ja kuu valasi hänen kylmäpiirteisiä, kalpeita kasvojaan. Yllään oli hänellä harmaa vaippansa, mutta päähine oli alasvedetty ja takki auki, jotta näin viheriäisen henkivartiounivormun ja valkoiset housunsa. Kädet hänellä oli selän takana ja pää tavallisuuden mukaan painuksissa.
»No», virkkoi nän terävimmallä ja jyrkimmällä tavallaan, »mitä teillä on ilmotettavana?»
Jos hän olisi vielä minuutin ajan seisonut siinä ääneti, olisin luullakseni tullut hulluksi. Mutta tuo terävä sotilaallinen komentaja oli juuri se, jota tarvitsin tullakseni jälleen järkiini. Elävänä taikka kuolleena seisoi nyt keisari tuossa edessäni ja kysyi minulta. Kiiruimman kautta tein kunniaa.
»Yhden olette kaatanut, näen mä», hän jatkoi nyökäyttäen päätään kantoon päin.
»Niin olen, sire.»
»Ja toinen pääsi pakoon?»
»Ei, hänetkin tapoin.»
»Mitä!» huudahti hän. »Kuulenko oikein, molemmatko tapettu?» Tätä sanoessa hän lähestyi minua hymyillen niin että hampaat välähtelivät kuutamossa.
»Täällä makaa yksi, sire», vastasin. »Toinen on työkaluvajassa kivilouhimolla.»
»Ajaccio-veljeksiä ei siis enää ole olemassa», huudahti hän ja jatkoi hetkisen kuluttua ikäänkuin itsekseen puhuen: »Se varjo on väistynyt ainiaaksi.» Sitte hän kumartui minuun päin ja laski kätensä olalleni.
»Olette tehnyt miehen työn, nuori ystäväni», lausui hän. »Te olette ollut maineenne vertainen.»
Se oli siis todella keisari ilmielävänä. Tunsin hänen pienen, pyylevän kätensä olallani. Mutta en voinut unhottaa, mitä omin silmin olin nähnyt ja minä tuijotin häneen niin jähmettyneenä, että hän uudelleen hymyili.
»Ei, ei, hra Gerard», virkkoi hän, »en minä ole mikään aave, ettekä te ole nähnyt minun kuolevan. Tulkaa nyt tänne, niin kaikki teille selviää.»
Näin sanoen hän kääntyi ja meni korkean kannon luo.
Ruumiit viruivat vielä paikoillaan ja kaksi miestä seisoi niiden ääressä. Lähestyessämme näin turbaaneista, että miehet olivat muhamettilaiset Rouslan ja Mustofa.
Saavuttuaan maassa makaavan harmaan haamun luo keisari pysähtyi, veti päähineen pois kasvoilta ja paljasti kasvonpiirteet, jotka erosivat suuresti hänen omasta ulkomuodostaan.
»Tässä makaa uskollinen palvelija, joka on uhrannut henkensä herransa puolesta», hän virkkoi. »Hra de Goudin on vartalonsa ja käytöksensä puolesta näköiseni, sen kai myöntänette?»
Nämä sanat selvittivät kaikki ja minä olin tulla ilosta hulluksi. Hän jälleen hymyili huomatessaan riemastukseni, joka minussa synnytti halun kiertää käteni hänen ympärilleen ja painaa hänet rintaani vasten. Mutta hän vetäytvi askeleen ulommaksi aivan kuin ajatukseni aavistaen.
»Te olette vahingoittumaton?» hän kysyi.
»Vahingoittumaton olen, sire? Mutta minuutti vielä, ja minä olisin epätoivoissani — —
»Hiljaa, hiljaa», keskeytti hän. »Te teitte niin kuin pitikin. Hänen olisi pitänyt olla paremmin varuillaan. Minä näin kaikki, mitä tapantui!»
»Te näitte kaikki, sire!»
»Ette siis kuullut minun seuraavan jälessänne metsän läpi? Tuskin silmänräpäykseksikään kadotin teitä näkyvistäni aina siitä asti kuin asunnoltanne lähdimme Goudin paran kuolemaan saakka. Väärä keisari oli edessänne ja oikea takananne. Seuratkaa nyt minua takaisin palatsiin.»
Hän kuiskasi käskyn muhamettilaisille, jotka äänettöminä kumarsivat ja jäivät seisomaan paikoilleen. Minä taas läksin keisarin jälkeen ylpeydestä halkeamaisillani. Minun käytökseni on aina sellainen kuin husaarilla tulee ollakin, mutta ei itse Lasallekaan olisi voinut pöyhistellä enemmän kuin minä sinä yönä. Kelläpä sitten oli oikeus kilisytellä kannuksiaan ja rämistää sapeliaan, jollei juuri minulla — minulla, Etienne Geraldilla, keisarin uskotulla, keveän ratsuväen paraimmalla miekkailijalla, miehellä, joka oli surmannut Napoleonin murhaajan kokelaat? Mutta hän huomasi käytökseni ja kääntyi minuun päin vihasena kuin pistävä mehiläinen.
»Tuollako tavalla te salaisessa toimessanne käyttäydytte?» sähähti hän kylmän närkästyksen silmissään leimutessa. »Tuollako tavalla te tovereillenne luulottelette, ettei mitään merkillistä ole tapantunut? Lopettakaa sellaiset hullutukset, herraseni, muuten teidät siirretään sapööreihin, missä teillä on ankarampi toimi ja kehnompi puku».
Sellainen oli keisari. Hänestä näytti, että joku tahtoi nostaa kovin korkealle päätään häneen itseensä nähden, niin hän käytti heti ensimäistä tilaisuutta huomauttaakseen, mikä kuilu heidän välillään oli. Sen enempää ei hän virkkanut, mutta tunnustaa täytyy, että sellaiset sanat kaiken sen jälkeen mitä oli välillämme tapahtunut loukkasivat minua.
Hän ohjasi askeleensa suoraan palatsiin, minne menimme takaportin kautta ja sitten hän vei minut yksityiseen työhuoneeseensa. Porraskäytävässä seisoi kaksi krenatieria ja voitte uskoa, että heidän silmänsä kateudesta paloivat karvalakkien valossa, kun näkivät nuoren husaariluutnantin menevän keskellä yötä keisarin huoneeseen. Seisatuin ovenpieleen, kuten viimeinkin keisarin puheilla ollessani. Hän heittäytyi nojatuoliin ja jäi siihen ääneti istumaan niin kauvaksi, että luulin hänen jo minut kokonaan unhottaneen. Lopulta vähän rohkaseuduin ja rykäsin muistuttaakseni häntä läsnäolostani.
»Aha, hra Gerard», hän virkkoi, »te kai olette hyvin utelias tietämään mitä tämä kaikki merkitsee?»
»Olen täysin tyytyväinen, sire, vaikka ette suvaitsisikaan ilmaista minulle sitä», vastasin.
»Ke, ke, ke», tokasi hän kärsimättömästi. »Tuo on vain lörpötystä. Niin pian kuin pääsette tuon kynnyksen yli, alatte kysellä saadaksenne selville mitä tämä merkitsi. Parin päivän perästä tietävät toverinne rykmentissä asian, kolmessa päivässä se olisi koko Fontainebleaun tietona ja neljäntenä Pariisin. Jos nyt selitän teille sen verran kuin tarvitsee uteliaisuutenne tyydyttämiseksi, voin ehkä toivoa, että te jaksatte pitää asian omana tietonanne.»
Keisari ei minua ymmärtänyt, mutta minä en voinut muuta kuin kumartaa vaieten.
»Muutamalla sanalla selitän teille kaikki», jatkoi hän kävellen edestakaisin huoneessa puhuen nopeasti. »Ne olivat korsikkalaisia nuo miehet. Tunsin heidät nuoruudessani. Kuuluimme samaan yhdistykseen — Ajaccio-veljiksi meitä nimitettiin. Paolin aikana se perustettiin, meillä oli omat sääntömme, joita ei kukaan rankaisematta rikkonut.»
Puhuessaan hänen kasvojensa ilme muuttui katkeraksi ja minusta näytti kuin olisi kaikki ranskalaisuus hänestä kadonnut ja edessäni seisonut oikea korsikkalainen, mies, jonka intohimot olivat väkevät ja mielipiteet kostosta eriskummaiset. Hänen ajatuksensa olivat palanneet nuoruuden aikoihin viiden minuutin ajan hän muistoihinsa vaipuneena mitteli lattiaa edestakaisin lyhyvillä, nopeilla tiikerinaskeleillaan. Sitten hän teki kärsimättömän liikkeen ja palasi takaisin nykyisyyteen.
»Sellaisen yhdistyksen säännöt», hän jatkoi, »saattavat olla sangen hyvät yksityisille kansalaisille. Menneinä aikoina ei yhdistyksellä ollut minua uskollisempaa jäsentä. Mutta olosuhteet ovat muuttuneet ja yhtä vähän minulle kuin Ranskallekaan olisi hyödyksi, jos nyt sen sääntöjä tottelisin. He tahtoivat pakottaa minut siihen ja valmistivat siten itselleen perikadon. Ne olivat yhdistyksen molemmat päälliköt ja he ovat matkustaneet Korsikasta kehottaakseen minua tapaamaan heitä määrätyllä paikalla. Minä tiesin, mitä sellainen kehotus merkitsi. Ei kukaan ole koskaan hengissä sellaisesta kohtauksesta palannut. Toiselta puolen olin taas varma siitä, että jos en mennyt, kohtaa minua onnettomuus. Olen itse yhdistyksen jäsen, kuten muistanette, ja minä tunnen heidän menettelytapansa.»
Taas hänen suupieliinsä ilmestyi nuo raudankovat piirteet ja hänen silmänsä salamoivat.
»Käsitätte missä pulassa olin, hra Gerard», hän virkkoi. »Miten olisitte itse menetellyt sellaisessa tapauksessa?»
»Olisin antanut käskyn kymmenennelle husaarirykmentille, sire», huudahdin. »Joukot olisivat voineet nuuskia metsän laidasta laitaan ja tuoda kummankin roiston teidän eteenne.»
Hän hymyili, mutta pudisti päätään.
»Minulla oli omat painavat syyni, minkä vuoksi en tahtonut saada heitä elävinä käsiini», hän virkkoi. »Tiedätte kai, että murhaajan kieli saattaa olla yhtä vaarallinen ase kuin hänen tikarinsa. En salaa teiltä, että tahdoin välttää häväistystä hinnasta mistä hyvänsä. Sen vuoksi käskin teitäkin jättämään pistoolit kotiinne. Senpä vuoksi nyt muhamettiläiseni hävittävät kaikki merkit
tapauksesta, niin ettei siitä koskaan enää tule kysymystä. Minä mietin kaikkia mahdollisia keinoja ja luulen varmasti keksineeni parhaan. Jos de Goudinille olisin lähettänyt metsään useamman kuin yhden toverin, eivät veljekset koskaan olisi näyttäytyneet. Mutta yhden miehen vuoksi he eivät muuttaneet tuumaansa eivätkä jättäneet tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Siksi että eversti Lasalle sattui kehotuksen saadessani olemaan sisällä, valitsin toimeen yhden hänen husaareistaan. Valitsin teidät, hra Gerard, kun halusin miestä, joka osaa käyttää miekkaansa eikä tunkeudu salaisuuksiin syvemmälle kuin minä tahdoin. Luotan siihen, että te tässäkin kohti osotatte valintani oikeaan osanneen, kuten olette jo osuttanut urhoollisuuteen ja kykyyn nähden.«
»Sire», vastasin, »siihen saatte luottaa.»
»Niin kauan kuin elän», hän jatkoi, »ette sanaakaan päästä suustanne tästä asiasta.»
»Pyyhin sen kokonaan muististani, sire. Unhotan sen niin täydellisesti kuin ei sitä olisi tapahtunutkaan. Lupaan teille jättäväni työhuoneenne tässä silmänräpäyksessä aivan samanlaisena kuin olin tullessani tänne kello neljä?»
»Se on teille mahdotonta», hän lausui hymyillen. »Silloin olitte luutnantti. Hyvää yötä — herra kapteeni.
(Loppu)
Uusimaa no 19-27 13.2.-04.03.1903.
