Salapoliisin seikkailuja
Neiti Violet Smith vaarassa
Kirjoittanut
Sir Conan Doyle
Suomennos
Vuodesta 1894 aina vuoden 1901 loppuun oli Sherlock Holmes tavattoman toimekas mies. Voimme huoleti väittää, ettei noiden 8 vuoden kuluessa yhtään vaikeampaa julkista asiaa ratkaistu häneltä neuvoa kysymättä ja lukemattomissa yksityisasioissa, joskus kuulumattoman sekavissa, näytteli hän taitavasti pääosaa. Monta kummastuttavaa voittoa ja joitakin harvoja vastoin käymisiä kohtasi hän tuon rikastöisen ajan kuluessa. Koottuani sangen täydellisen kokoelman muistiinpanoja, joista useimmat olen saanut asianomaisten itsensä suusta, ei minun ollut varsin helppo ratkaista, mitä niistä nyt yleisölle jättäisin. Tahdon kumminkin noudattaa entistä tapaani, että nimittäin kerron ne tapaukset, mitkä eivät räikeydessä herätä erinomaista huomiota, vaan joiden selville saamisessa sen sijaan ääretöntä taitoa kysytään. Tämän johdosta esitän siis lukijoilleni Miss Violet Smithin, yksinäisen Charlingtonin pyöräilijän seikkailutarinan ja tutkimustemme omituisen kulun, joka päättyi odottamattomaan tragediiaan. Totta on, etteivät tämän tapauksen yksityiskohdat tehneet mahdolliseksi dramaattisia välinäytöksiä, joiden selvittämisessä ystäväni oli niin kunnostanut itseään, mutta siinä oli muutamia seikkoja, joiden kautta tämä kertomus ansaitsee suurta huomiota niiden lukemattomien rikosten sarjassa, mistä olen aiheeni näihin pieniin kertomuksiin saanut.
Kysyessäni muistikirjaltani neuvoa, huomaan ensi kerran kuulleemme miss Violet Smithistä 23. päivänä huhtikuuta vuonna 1895. Muistan hänen käyntinsä olleen tavattoman epätervetulleen Holmesille, hän oli juuri syventynyt tutkimaan sitä probleemia, jonka ratkaiseminen olisi vienyt hirsipuuhun tuon valapetturin Vincent Hardenin, tunnetun tupakkamiljonäärin. Ystäväni, joka ennen kaikkea rakasti ajatusten ponnistelua ja mielikuvituksen työtä, tuli aina kärsimättämäksi, milloin hänet työssään keskeytettiin. Vaan osottamatta pienintäkään epäystävällisyyttä, mikä olikin hänen luonteelleen vierasta, ei hän voinut olla kuuntelematta neiti Violet Smithin kertomusta. Neiti Violet Smith oli jotenkin pitkä, solakka, lumoavan kaunis ja olennoltaan suloinen. Mainitsemani päivän iltana tuli hän luoksemme Baker Streetiin pyytämään apua ja neuvoa. Hänen aikansa olikin täydelleen tullut ja sillä vakaalla päätöksellä oli tuo nuori nainen saapunut luoksemme, ettei poistuisi ennenkuin oli tyhjentänyt pikku sydämensä. Jotenkin väsyneesti hymyillen kehotti Holmes kaunista tungettelijatarta istumaan ja kertomaan meille, mikä painoi nänen mieltään.
"Terveyttänne ei se varmaankaan koske", sanoi hän läpitunkevilla silmillään katsellessaan naista, "niin innokas pyöräilijä lienee voimaa täynnä".
Neitonen loi huolestuneen katseen jalkoihinsa, jolloin huomasin hänen hameensa olevan hiukan tuhraantuneen pyörän suojakaaresta.
"Niin todellakin pyöräilen hyvin paljon, mr Holmes, ja juuri pyöräilyä tämä käyntini osaksi koskee".
Ystäväni otti naista kädestä ja pitäen sitä omassaan tarkasteli hän sitä suurimmalla mielenkunnolla ja niin tunteettomasti kuin vaan tiedemies voi tehdä.
"Suonette anteeksi, toivon. Se on tapani", sanoi hän päästäessään käden. "Olin vähällä erehtyä luulemaan teitä konekirjottajattareksi. Luonnollisesti johtuu se soittamisesta. Hiukan litteät sormenpäät, kuten näet, Watson, ovat seurauksena toisesta tai toisesta ammatin harjotuksesta. Tämä käsi ei kuitenkaan kaikesta päättäen ole — " hän tarkasti sitä vielä kynttilän luona — "tämä käsi osottaa kuitenkin selviä merkkiä soittamisesta. Tämä nainen on soittajatar".
"Niin olenkin. Annan opetusta pianonsoitossa."
"Maalla, jos oikein päätän kasvojenne väristä!"
"Niin, sir. Lähellä Farnhamia, Surreyn rannalla".
"Kaunis seutu ja hauskoja muistoja täynnä. Muistathan, katson, että juuri siellä vangitsimme Archie Stamfordin, väärentäjän. No niin, miss Violet, mitä on tapahtunut teille Farnhamissa Surreyn rannalla?"
Selvästi ja varmasti jutteli neitonen, seuraavan kummallisen kertomuksen:
"Isäni on kuollut, mr Holmes, hän oli James Smith, keisarillisen teatteriorkesterin johtaja, äitini ja minä jäimme maailmaan ilman muita sukulaisia kuin setäni, Ralph Smith, joka matkusti 25 vuotta sitte ja sen jälkeen emme ole hänestä mitään kuulleet. Isäni kuoltua jäimme köyhyyteen, mutta sitte muuanna päivänä saimme tietää, että Timesin toimiston kautta joku tiedusteli olinpaikkaamme. Ette voi uskoa, miten liikutetuiksi tulimme, sillä luulimme jonkun testamenteeranneen meille omaisuuden. Menimme heti sen lakimiehen pakinoille, jonka nimi oli saapuneen ilmuiuksen alla. Siellä kohtasimme kaksi herraa, mr Carruthersin ja mr Woodleyn, jotka olivat palanneet matkaltaan Etelä-Afrikassa. He sanoivat olevansa setäni ystäviä sekä kertoivat hänen muutamia kuukausia takaperin kuolleen. Viimeisinä elinpäivinään oli hän pyytänyt näitä herroja ottamaan selvää sukulaisistaan ja pitämään huolta siitä, etteivät he joutuisi puutteesen. Meistä tuntui kummalliselta, että setä Ralph, joka ei isän eläessä huolinut edes osotettansa ilmoittaa, nyt piti hänen kuolemansa jälkeen meistä sellaista huolta, mutta mr Carruthers selitti, että setä vähää ennen oli saanut tiedon veljensä kuolemasta ja sen vuoksi tunsi olevansa vastuunalainen sukulaistensa suhteen.
"Anteeksi", sanoi Holmes; "milloin tapahtui tämä keskustelu?"
"Viime joulukuussa; neljä kuukautta sitte".
"Jatkakaa, olkaa hyvä".
"Mr Woodley oli minusta hyvin epämiellyttävän näköinen. Hän katseli koko ajan minua — nuori mies, karkeat, leveät kasvot, ruskeat viikset ja tukka jakaukselle sileästi kammattu. Hän oli hyvin vähän kunnioitusta herättävä ja olin varma siitä, ettei Cyril tahtonut tuollaista henkilöä holhojaksemme".
"Hänen nimensä on siis Cyril", sanoi Holmes hymyillen.
Neitonen sävähti punaseksi ja nauroi.
"Niin, mr Holmes; Cyril Morton, sähköteknikko ja me toivomme ensi kesänä hääpäivämme koittavan. Herranen aika, miten tulin puhuneeksi hänestä! Mitä tahdoin sanoa, oli se, että mr Woodley oli epämiellyttävä, mutta mr Carruthers, joka oli hyvän joukon vanhempi, oli sen sijaan hauskemman näköinen. Hän oli mustaverinen, kalpea, hienokasvoinen ja vähäpuheinen henkilö; mutta hän käyttäytyi erittäin hienosti ja hymyili mitä kohteliaimmin. Hän tiedusteli meidän elämäämme ja kuultuaan, että olimme köyhiä, ehdotti minua ainoan kymmenvuotisen tyttärensä kotiopettajattareksi musiikissa. Kun sanoin, etten voinut jättää äitiäni, ehdotti hän, että joka viikon lopulla kävisin kodissani ja hän lupasi palkkioksi sata puntaa vuodessa, mikä todellakin on hyvin korkea maksu. Lopuksi suostuin ja matkustin Chiltern Grangeen, lähes kuuden penikulman päähän Farnhamista. Mr Carruthers oli leski, mutta hänellä oli hyvin miellyttävä ja toimekas taloudenhoitajatar, mrs Dixon. Lapsi oli mitä sievin tyttönen ja kaikki näytti lupaavalta. Mr Carruthers oli hyvin soitannollinen ja iloinen sitäkin suuremmassa määrässä. Me vietimme hauskoja iltoja yhdessä. Joka lauvantaina lähdin kotiin ja maanantaina palasin.
Ensi kolauksen hauskuudelleni antoi mr Woodleyn tulo sinne. Hän tuli viikon päiviksi, mutta oi, se viikko oli ainakin yhtä pitkä kuin kolme kuukautta; Hän oli kiusanhenkenä jokaiselle, mutta minulle vielä jotakin paljon panempaa. Hän teki pian hyvin royhkeällä tavalla naimatarjouksensa minulle, kerskui omaisuudellaan ja sanoi, että hänen puolisonaan saisin kalliimmat koristeet Lontoossa. Lopuksi, kun sanoin, etten tahdo hänen kanssaan olla missään tekemisissä, otti hän minut käsivarsilleen — hän oli kauhean vahva — ja sanoi ei päästävänsä minua ennenkuin olisin suudellut häntä. Mr Carruthers tuli sisään ja pelasti minut tuon hirviön käsistä. Tämä löi silloin isäntäänsä kasvoihin, niin että hän kaatui, silloin oli vierailu kuten arvannette päättynyt. Mr Woodley pyysi minulta seuraavana päivänä anteeksi ja vakuutti ettei toiste enää sillä tavoin menettele. Sen jälkeen en ole mr Woodleytä nännyt".
"Ja nyt, mr Holmes, tulen vihdoinkin siihen asiaan, jonka johdosta nyt olen luonanne. Te arvannette, että minä joka lauvantaina ajan pyörälläni Farnhamin asemalle matkustaakseni junassa klo 12,22 kaupunkiin. Tie tämän aseman ja Chiltern Grangen välillä on hyvin yksinäistä ja penikulman verran synkän metsän ympäröimää. Kun kaksi viikkoa sitte ajoin tämän taipaleen kautta, huomasin erään miehen polkupyörällä niinikään ajaen seuraavan minua. Hän oli keski-ikäinen, parta lyhyeksi leikattu. Ennen Farnhamiin tuloani katsoin vielä taakseni, mutta mies oli silloin hävinnyt, enkä tämän enempää koko asiasta huolinut. Mutta te voitte kuvitella, mr Holmes, miten huolestuin, kun seuraavalla kerralla kohtasin saman miehen juuri samalla paikalla. Sitäkin enemmän kummastuin, kun hän myöskin seuraavana lauvantaina ja maanantaina oli näkyvissä. Hän pysytteli tarpeellisen loitolla minusta, mutta kummallista tämä kaikessa tapauksessa oli. Kerroin mr Carruthersille asiasta, ja ystävällinen isäntä lupasi tästä puoleen toimittaa hevosen ja rattaat joka lauvantai ja maanantai käytettävikseni etten tarvitsisi yksin matkustaa tuon pelottavan metsän läpi".
"Hevosen ja rattaiden piti joutua tällä viikolla, mutta jostakin syystä ne myöhästyivät, joten vielä kerran olin pakotettu kulkemaan pyörällä. Se oli tänä aamuna. Voitte ymmärtää, että pidin varani kun tulin tuohon metsäseutuun. Aivan oikein. Siellä näin miehen jälleen ja ihan samalla paikalla. Hän pysytteli kyllä jotenkin etäällä minusta, joten en tarkkaan erottanut kasvojen piirteitä, mutta kukaan minulle tunnettu henkilö ei hän missään tapauksessa ollut. Hänellä oli päällään musta puku ja päässä kangashattu. Hänen kasvoistaan erotin kuitenkin selvästi mustan parran. Tänään en ollut ollenkaan levoton, vaan ainoastaan utelias ja päätin ottaa selvän, kuka tuo tuntematon oli ja mitä hän tahtoi. Hiljensin vauhtia, mutta hän teki samoin. Pysähdyin, hän myöskin. Silloin päätin tehdä hänelle pienen kepposen. Tie teki juuri siinä äkkinäisen mutkan. Polkasin nopeasti käänteen taakse ja odotin. Hänen piti jako ajaa ohitseni tai ainakin tulla näkyviin. Mutta ketään ei näyttäytynyt. Silloin käännyin ympäri ja tarkastelin tien varsia käänteen tuolla puolen. Saatoin nähdä penikulman verran tietä pitkin, mutta ei ketään ollut näkyvissä. Asian teki vielä merkillisemmäksi tuo seikka, ettei tällä kohtaa ollut mitään syrjätietä, jolle hän mahdollisesti olisi pyörineen voinut väistyä."
Holmes hymyili ja hieroi käsiään. "Tällä seikalla on todellakin muutamia hauskoja piirteitä." sanoi hän. "Miten pitkä aika arviolta oli kulunut, ennenkuin tuon käänteen takaa olitte palanneet takaisin ja huomanneet tien tyhjäksi?"
"Kaksi tai kolme minuuttia".
"Siinä tapauksessa ei hän voinut olla kaukana tiestä. Sanoitte, ettei mitään syrjätietä ollut tällä paikalla?"
"Ei mitään".
"Hän käytti hyväkseen kai siis jotakin polkua tien varrella".
"Siinä tapauksessa olisi minun pitänyt nähdä hänet".
"Entäs sitte?"
"Ei mitään, mr Holmes, paitsi etten voi tulla levolliseksi ennenkuin saan kuulla teidän neuvonne".
Holmes oli hetkisen vaiti.
"Missä on se herra, kenen kanssa olette kihloissa?," kysyi nän vihdoin.
"Hänellä on toimi Midlandsin sähkö-osakeyhtiössä Conventyryssä."
"Eikö hän mahdollisesti olisi voinut tervehtiä teitä luonakäynnillään?"
"Oh, mr Holmes, ikäänkuin en tuntisi häntä!"
"Onko teillä ollut muitakin ihailijoita?"
"Useitakin, ennenkuin tutustuin Cyriliin."
"Ja sitte?"
"Siinä tapauksessa olisi se tuo vaarallinen Woodley, jos hänet ihailijaksi voitaisin lukea."
"Eikö kukaan muu?"
Kaunis suojattimme joutui hämilleen.
"Kuka hän oli?" kysyi Holmes.
"Oh, se on kyllä luulottelua, mutta minusta tuntuu kuin isäntäni, mr Carruthers olisi jotenkin mielistynyt minuun. Olemme pakotetut usein olemaan yhdessä. Minä säestän häntä iltasin. Hän ei ole koskaan sanonut mitään. Hän on täydellinen gentlemanni; mutta nuorityttö ei voi tuntea mitään sellaista."
"Ahaa!" Holmes oli mietteissään. "Mikä on hänen elinkeinonsa?"
"Hän on rikas."
"Eikä hänellä sentään ole hevosia eikä vaunuja?"
"Ilman sitäkin. Kaikessa tapauksessa näyttää hänellä olevan paljon omaisuutta. Hän matkustaa Cityyn pari kolme kertaa viikossa. Hän on kovin ihastunut Etelä-Afrikkalaisiin kultakenttäosakkeihinsa."
"Te annatte minulle tiedon kaikista uusista tapahtumista, miss Smith. Olen tällä hetkellä kahlittu toimiini, mutta tahdon pian tehdä kuulusteluja asiassanne. Älkää ottako askeltakaan minun tietämättäni. Hyvää yötä! Toivon saavani teiltä kuulla vain hyviä uutisia."
"Se on luonnon määräys, että tuollaisella tytöllä on aina seuraajoita," sanoi Holmes täyttäessään mietiskelypiippuaan, "yksinpä hänen polkupyörällä ajaessaan yksinäistä maantietä. Salainen ihailija, epäilemättä. Mutta tässä asiassa on omituisia näkökohtia kaikissa tapauksissa."
"Niinkuin esimerkiksi, että hän näyttäytyy tuolla samalla paikalla joka kerta."
"Juuri niin. Ensimmäinen tehtävämme on ottaa selko siitä, keitä asuu Carlington Hallissa. Myöskin Carruthersia ja Woodleytä on pidettävä silmällä. Minkä vuoksi he molemmat niin innokkaasti pitävät huolta Ralph Smithin veljentyttärestä? Siinä on vielä muuan seikka. Minkälainen pohatta se on, joka maksaa kotiopettajattarelle kaksinkertaisen paljon, mutta ei voi hankkia hänelle hevosta ja rattaita ajaakseen asemalle. Merkillistä — Watson — kovin merkillistä!"
"Aiotko matkustaa sinne?"
"Ei, poikani, se on sinun tehtäväsi. Se matka on kaikessa tapauksessa vähäpätöisempi, enkä minä voi siksi aikaa luopua paljon tärkeämmistä tutkimuksistani. Maanantaina aikaiseen matkustat sinä Farnhamiin, otat selvää tapauksista kysymyksessä olevalla paikalla ja sitte menettelet oman mielesi mukaan. Kun vielä olet saanut tietoosi, keitä Charlington Heatissa asuu, tulet luokseni ja annat toimistasi raportin. Ja nyt, Watson, ei sanaakaan tästä asiasta ennenkuin olemme saaneet joitakin tukikohtia jalkojemme alle, joiden tukipisteiden turvissa voimme tämän arvoituksen ratkaista."
Saimme tuolta nuorelta tytöltä tietää, että hän matkusti Farnhamiin siinä junassa, joka lähtee Waterloosta 9,30, jonka vuoksi minä lähdin edellä kello 9,13, ennättääkseni ajoissa tuolle kysymyksessä olevalle paikalle. Farnhamista ratsastin heti rauhassa eteenpäin ja mahdotonta oli olla huomaamatta, millä paikalla neiti Violet Smith oli kohdannut tuon tuntemattoman seuraajansa. Toisella puolen tietä oli tasainen, matalametsäinen erämaa ja toisella oikea aarniokorpi. Saman korven keskellä on ikivanha kerrostalo, jota komea puisto ympäröi. Portti, jonka kautta päästään tuokon linnoitukselta näyttävään hoviin, on raudasta ja paasikehyksen ympäröimä. Taloa ei näy maantielle ja sen ympäristö puhui synkkyyden ja rappeutumisen kieltä.
Nummella, tien toisella puolen kasvoi kuten mainitsimme matalaa havumetsää, mikä auringon paisteessa näytti kuin samettipeitleeltä. Muutaman tiheän katajapensaan taakse asetuin minä kun ensin olin työllä ja vaivalla hakenut tämän paikan, josta saattoi nähdä jonkun verran maantietä ja tuon yksinäisen metsätalon portin. Sen kautta näin saapuvan mustapukuisen pyöräilijän, astelevan polkua pitkin maantielle ja ajavan verkalleen sen käänteen taakse, josta neiti Violet oli maininnut. Minäkin huomasin, että miehellä oli musta parta, mutta en voinut muuten hänen kasvonpiirteitään erottaa. Ennätin vielä huomata, että hän astui alas pyörältään ja näytti piiloutuvan tien oheen.
Neljännestunnin kuluttua ilmaantui tielle toinen pyöräilijä. Hän oli tuo nuori kotiopettajatar, neiti Violet Smith, joka parhaillaan ajoi asemalta. Huomasin hänen usean kerran katsovan taakseen. Tuokion kuluttua ilmaantui tuo mustapartainen vakoilija kätköstään maantielle, hyppäsi pyörälleen ja polki tytön jälestä. He olivat ainoat elävät olennot koko tuolla yksitoikkoisella alueella. Kaunis tyttö istui suorana satulassa, jota vastoin nänen seuraajansa oli syvään kumartuneena ohjaustangon yli. Hänen liikkeissään ilmaantui omituinen vauhkous. Tyttö katsoi taakseen ja hiljensi vauhtia. Mies teki samoin. Neitonen pysähtyi. Hän pysähtyi myöskin. Välimatka oli noin sata askelta. Neiti Violet teki nyt liikkeen, joka oli ylitä odottamaton kuin päättävä: kääntyi nopeaan ympäri ja kiiti rajulla vauhdilla miestä kohden, vaan eipä tämäkään viivyttellvt. Tuotapikaa riensi hän tuulena pakoon. Kohta kumminkin tuli tyttö takaisin, pää ylpeänä pystyssä ja katsomatta taakseen, ikäänkuin siten osottaakseen halveksumista raukkamaiselle salavakoojalleen. Mies palasi samaten entisen välimatkan päässä ja seurasi taas neitoa, kunnes tämä katosi näkyvistä muutaman käänteen taakse.
Minä pysyttelin yhä piilossani ja hyväpä olikin, että niin tein, sillä ennen pitkää oli tuo salaperäinen pyöräilijä poikennut maantieltä mainitsemalleni polulle, joka tuossa lähellä kiemurteli metsän peitossa tuon taikalinnan tapaisen metsätalon portille johtavalle tielle. Näin hänen pysähtyvän ja pyyhkivän hikeä. Puiden lomitse häämotti tähän tuo vanhanaikainen rakennus, harmaine seinine ja rappeutuneine savupiippuineen, jotka nekin muistuttivat omituisella muodollaan Tudoreiden aikoja. Vaan hetkisen perästä on voinut enää vilahduksettakaan nähdä miestä, sillä hän oli painaunut polun mukana metsän peittoon.
Tunsin kuitenkin suorittaneeni sangen tärkeän aamutyön ja hyvin tyytyväisenä palasin Farnhamiin. Paikallinen huoneiden vuokrausasiamies ei kumminkaan voinut antaa minulle mitään tietoa Charlington Hallista, vaan neuvoi kääntymään tunnetun firman Pall Mallin puoleen. Täällä pysähdyin jonkun aikaa kotimatkallani ja minua kohdeltiin erinomaisen huomaavasti. Ei, Charlington Hallia ei voida vuokrata minulle kesän ajaksi. Kuukausi takaperin oli sen jo vuokranut muuan toinen. Hänen nimensä oli Williamson, vanhempi, kunnia-arvoinen herrasmies. Kohtelias asiamies oli peloissaan, sanoi ei tahtovansa enempää kertoa, koska hänen klientinsä yksityisasiat ja elintavat eivät liikuta muita.
Mr Sherlock Holmes kuunteli tarkaten pitkää raportiani tänä iltana, mutta ei lausunut sanaakaan tunnistukseksi työstäni, kuten olin odottanut. Päinvastoin olivat hänen kasvonsa jotenkin ankaran näköiset, kun hän alkoi tehdä huomautuksiaan siitä, mitä olin tehnyt ja mitä jättänyt tekemättä.
"Piilopaikkasi, rakas Watson, ei ollut hyvin valittu. Sinun olisi kaikessa tapauksessa ollut nähtävä tuo huvittava miesilmiö hiukan lähempää. Tämä ei ollenkaan valaise asiaa. Vaan tehty mikä tehty ja tekemättä on se mitä ei ole tehty. Koetamme nyt kumminkin niin pian kuin mahdollista ottaa asioista selvää."
Seuraavana aamuna saimme neiti Violetilta kirjeen, missä hän yksityisseikkoja myöten kertoi sen tapahtuman, jonka todistajana olin. Vaan kaikkein mieltä kiinnittävintä ja samalla Holmesin "teoriiaa" vahvistavinta oli kirjeessä seuraavat sanat:
"Olen varma siitä, että te mr Holmes panette arvoa luottamukselleni, kun mainitsen teille, että asemani täällä on käynyt varsin tukalaksi, ja pääasiallisesti siitä syystä, että isäntäni on kosinut minua. Olen vakuutettu, että hänen tunteensa ovat sekä syvät että vakavat, mutta minä olen jo antanut sydämeni toiselle."
"Nuori ystävämme on kaikessa tapauksessa päässyt syvästä vedesta," sanoi mr Holmes ajatuksissaan luettuaan kirjeen. "Tämä tapaus tarjoo todellakin monia hauskoja tukipisteitä ratkaistessamme kysymyksessä olevaa probleemia. Tyyni, hauskanraitis maalaisilma ei vaikuttane muuten kuin virkistävästi ja tahdonpa senvuoksi iltapäivällä matkustaa sinne kokeilemaan, josko teoriani pitää paikkansa."
Holmesin "tyyni päivä" päättyi omituisella tavalla, sillä palatessaan illalla oli hänellä otsa hohtavana nesteestä ja huulet hauskassa hymyssä. Koko hänen olennossaan ilmeni keveys, joka ei suinkaan olisi ollut eduksi jos se olisi kaupungin silmiin ja korviin tullut. Sydämellisesti nauraen kertoi hän seikkailujaan.
"Minulla on niin vähän kerrottavaa, että se kai ei sinua väsytä," sanoi hän. "Sinun, Watson ystäväni, on kai täytynyt huomata, että minua erinomattain huvittavat juuri tällaiset seikat. Myöskin rakastan brittiläistä nyrkkitaistelu taitoa. Se on väliin hyväänkin tarpeesen. Esim. tänään olisi joutunut pahaan pulaan ilman sitä."
Pyysin häntä kertomaan, mitä oli tapahtunut.
"Ensin otin selvää asukkaista Charlington Hallissa. Millä tavoin? No se nyt on miltei samantekevää. Williamson Y. on valkopartainen mies ja hän asuu muutamien palvelijoiden kanssa siellä. Huhu kertoo, että hän on ennen ollut pappi, mutta lyhyt käyntini talossa ilmaisi minulle päivän selvään, että kaikkien laskujen mukaan oli hän kaikkea muuta vaan ei hengen mies. Olin tehnyt joitakin tiedusleluja muutamalta kirkolliselta asiamieheltä ja minulle sanottiin, että sen niminen pappi on kyllä ollut olemassa, ja vielä, että hänen ratansa on ollut suurimmassa määrässä salaperäinen. Kapakoitsija kertoi minulle, että Charlington Hallin kesävieras joka viikon viimeisenä ja seuraavan viikon ensimäisenä päivänä pistäysi hänen luonaan. Tämä kapakka, jota turhaan suositin sinulle, sijatsee ei pitkän matkan päässä siitä tienkäänteestä tuolla metsäseudulla, jossa klienttimme mustapartainen seuraaja kummittelee. Kapakka on jotenkin siisti, pienen matkan päässä tiestä. "Iloista väkeä, sir," sanoi hän, "ja etenkin tuo ruskea viiksinen mr Woodley, joka on Charlington Hallin kesäasukkaan alituinen vieras." Niin pitkälle olimme päässeet, kun huoneesen tuli viereisestä anniskelusalista herrasmies, joka oli kai kuullut koko keskustelumme. Kuka minä olin? Mitä tarkoitin kysymyksilläni? Hänellä oli varsin mainio supliikki ja adjektiivit olivat kaikki kaksiärräisiä sarvipäitä. Vihdoin antoi hän minulle nyrkiniskun, jota en täysin ennättänyt välttää. Seuraavat silmänräpäykset olivat somia syrjäisen katsella. Kävin oikeaan nyrkkisotaan tuon Woodley veijarin kanssa — sillä se hän oli — ja selvisin pelistä tällaisena kuin näet. Toisin kävi vastaritarini. Hänet vietiin kotiinsa rattailla, ja tämä päivä lienee hänellä kauvan muistossa. Niin päättyi tämän päiväinen seikkailuni ja niin hauska kuin se olikin, täytyy minun tunnustaa, ettei se paljonkaan parempia tuloksia antanut kuin sinun partioretkesikään."
Torstaina saimme taas kirjeen suojatiltamme.
"Ette kummastu, kun mainitsen, että olen sanonut itseni irti kotiopettajattaren toimesta mr Carruthersin luona. Eivät suurimmatkaan palkkionlupaukset voinut houkutella minua edelleen pysymään tässä kiusallisessa asemassani. Tahdon vapauteen! Lauvantaina tulen kaupunkiin, enkä enää aio tänne palata. Mr Carruthers on nyt hankkinut rattaat ja hevosen, joten matka ei enää ole vaarallinen, jos se milloinkaan on ollut sitä."
"Syy eroamiseeni täältä ei ole niin paljon mr Carruthersissa ja hänen tunteessaan minuun kuin siinä, että mr Woodley on uudelleen saapunut tänne. Jos ei hän milloinkaan ole tervetullut ollut, niin varsinkin nyt näytti hän vallan vaaralliselta ja hänen kasvoistaan saatoin lukea, että joku onnettomuus pelotti häntä. Näin hänen ikkunasta ja olin iloinen kun en tarvinnut tavata häntä. Hän lienee keskustellut kauvan mr Carruthersin kanssa, joka sen jälkeen näytti hyvin liikutetulta. Woodleyn täytyy oleskella täällä läheisyydessä, sillä täällä hän ei ollut yötä ja seuraavana aamuna näin hänet vilaukselta puistossa. Ennemmin tahtoisin nähdä vaarallisimman petoeläimen kiipivän valloillaan tämän talon ympärillä kuin hänet. Kuinka voi mr Carruthers kärsiä tuollaista henkilöä yhtä ainoata silmänräpäystä luonaan? Vaan miten hyvänsä käyneekin, niin lauvantaina, ellei onnettomuuksia tapahdu, ovat huoleni lopussa."
"Niin toivon, Watson, niin toivan," sanoi Sherlock Holmes mietteissään ja vakavana. "Jotakin salaista juonta kiedotaan tämän pikku neitosen ympärillä ja meidän velvollisuuttamme on katsoa, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu viimeistä kertaa matkustaessaan mr Carruthersin luota Farnhamin asemalle. Luulenpa, että otamme vapauden lauvantaina yhdessä matkustaa sinne ja pitää huolta, että tämä sekava seikka saa onnellisen lopun.
Omasta puolestani tanäon lisätä, etten milloinkaan katsonut, kuten mr Holmes, asiaa edes täysin vakavaksi, vielä vähemmän vaaralliseksi. Että nuorella naisella, joka lisäksi on kaunis kuin enkeli, on seuraajoita, siinä ei mitään tavatonta ole. Lisäksi tuo salaperäinen seuraaja oli vielä niin arka ettei uskaltanut neidon kanssa edes sanaa vaihtaa, vaan pakeni kiiren kaupalla, kuten omin silmin näin. Tuo Woodley lurjus oli kokonaan toinen nenkilo, mutta ottamatta huomioon tuota yhtä ainoaa kertaa, jolloin hän väkisin yritti suudella meidän suojattiamme, ei hän kertaakaan ollut häirinnyt häntä, vaikka oli aivan äsken mr Carruthersin luonakin käynyt. Polkupyöräilijä oli epäilemättä joku Charlington Hallin lauvantaivieraista. Mutta kuka hän oli ja mitä tahtoi, oli ja pysyi pimeänä niinkuin ennenkin. Holmesin vakava muoto ja varsinkin tuo seikka, että hän pisti revolverin taskuunsa matkalle lähtiessämme sai minut vakuutetuksi siitä, että mahdollinen vaara piili tämän kaiken tapahtumistarikkaan salajuonen takana.
Sateista yötä seurasi herttainen auringonpaisteinen päivä, joka virkisti mieltä yhtä suuresti kuin Lontoon sumut sitä lamauttivat. Holmes ja minä astelimme hiekotettua leveää tietä pitkin hyvin tyyväisin mielin ja nauttien aamuilman viileydestä ja kasviston raikkaasta tuoksusta. Siinä missä tie nousee Crooksburg Hillin kukkulalle, saatoimme nähdä synkän Charlington Hallin rakennukset. Ne kokosivat äänettöminä, autioina ikivanhojen tammien keskellä, jotka vaikka olivatkin satavuosia seisoneet, olivat kumminkin nuorempia kuin se linnamainen maalaistalo, jota ne ympäröivät. Holmes osotti kädellään tietä, joka kellertävän nauhan tavoin kiemurteli edelleen sillä kohtaa, missä puisto varjosti sitä toiselta ja matalapuinen nummi toiselta puolen. Kaukana näimme ajoneuvojen liikkuvan pienen mustan pisteen muotoisena suoraan meitä kohden. Holmes huudahti kärsimätönnä.
"Olen erehtynyt puoli tuntia", sanoi hän. "Jos se on hän, joka tuolla ajaa, on hän matkalla aikaisempaan junaan ja me tuskin ennätämme ajoissa kysymyksenalaiselle paikalle. Pelkään pahinta, Watson."
Laskeuduttuamme alas kukkulalta, emme enää nähneet rattaita emmekä koko maantietä, mutta me riensimme sellaista vauhtia edelleen, että minun tuollaineen liikkeesen tottumattomat jäseneni olivat miltei tehdä kapinan ja olin pakotettu jättäytymään jälelle. Holmes sitä vastoin oli yhtä väsymätön kuin tavallisesti ja hänen kasvoistaan luin hiukan hermostumista, mutta varmaa päättäväisvvttä. Hän ei katsahtanut taakseen kuin jonkun kerran eikä pysäntynyt ennenkuin saapui aikomallemme paikalle. Hän oli silloin noin sadan askeleen päässä edelläni. Huomasin hänen yhtäkkiä kohottavan kätensä pettymyksestä ja mielipahasta. Samassa tuokiossa näin nelistävän hevosen tyhjine rattaineen mutkan takaa suoraan kiitävän meitä kohden.
"Liian myöhään, Watson, liian myöhään!" huudahti Holmes, kun läähättäen ennätin hänen luokseen. "Olinpa tuhmuri, kun en ollenkaan ottanut huomioon aikaisempaa junaa. Hänet on ryöstetty pois, Watson, ryöstetty tai murhattu! Taivas tietää, miten on laita. Hevonen, seis! Ja nyt rattaille. Kas niin! Annetaan nelistää takaisin, niin nähdään erehdyksemme seuraukset."
Hyppäsimme rattaihin, Holmes antoi ruoskaniskun vapisevalle ja vauhkolle eläimelle ja hurjaa vauhtia kiidimme eteenpäin. Kun saavuimme tien mutkaan, aukeni koko linjasuora tie silmiemme eteen. Minä tartuin kiihkeästi Holmesin käteen.
"Tuossa on mies," sopersin.
Yksinäinen pyöräilijä tuli suoraan meitä kohti. Hänen päänsä oli painuksissa ja tuntui kuin ponnistaisi hän viimeisiä voimiaan. Mutta hän ponnisti eteenpäin kiitäen kuin mielipuoli. Äkkiä kohotti hän päänsä, hyppäsi alas pyörältään ja pysähtyi. Tuo musta parta varjosti kummallisesti hänen kalpeita kasvojaan ja tummat silmät paloivat raivoisasti. Hän katsoi tolkuttamana meihin ja ajoneuvoihin vuorottain. Hänen silmissään oli nyt todellakin kuin mielipuolen katse.
"Seis! Pysähtykää!" huusi hän kääntäen pyörän poikki puolin eteemme. "Mistä olette saaneet nämä rattaat ja hevosen? Seis, jos henkenne on teille kallis!" kirkasi hän ottaen revolverin taskustaan. "Pysähtykää, tai muuten Jumala armahtakoon on ensimäinen luoti hevosen sydämessä."
Holmes heitti ohjakset minulle ja hyppäsi alas rattailta.
"Te olette se mies, jota me etsimme. Missä on neiti Violet Smith?" kysyi hän tavallisella nopealla tavallaan."
"Sitä aion juuri kysyä teiltä. Teillähän on hänen rattaansa ja hevosensa. Teidän täytyy tietää, missä hän on!"
"Hevosen seisautimme tiellä. Rattaat tyhjät. Olemme matkalla takaisin auttamaan tuota nuorta naista."
"Jumalani, jumalani! Mitä on minun tehtävä", huusi hän epätoivosta raivoten. "He ovat ottaneet hänet, tuo helvetinkoira Woodley ja se pappilurjus. Tulkaa, miehet, tulkaa, jos todellakin olette hänen ystäviänsä ja auttakaa minua löytämään morsiameni tai muuten niin totta kuin Jumala on taivaassa päättyvät minun päiväni Charlingtonin metsässä."
Hän hyppäsi nopeaan muutamaan aukeamaan pensaiden lomassa tuolla nummella ja Holmes seurasi häntä. Minä jäin hevosen luo, joka pureksi ruohoa tien vieressä.
"Tämän kautta ovat he tulleet," sanoi hän osottaen useita jalanjälkiä maassa. Halloo! Seis hetkeksi! Kuka makaa täällä pensaan juurella? Taivas, se on morsiameni! Ja elävänä kumminkin vielä. Rakas, armas Violet!"
Etelä-Suomi no 28 8.3., 32 17.3., 34-35 22-24.3. ja 37 29.3.1904.
