Kuinka Agricolan aikana aviopari vihittiin
Uskonpuhdistusmuistoja
Kirjoittanut Lauri Sauramo
Avioliittojen vihkiminen, niin lukemattomat kerrat kuin paavit olivat sitä paimenkirjeissään kovistelleetkin, ei Agricolan aikana vielä ollut meillä päässyt lähimainkaan yleiseksi. Agricola itsekin valittaa käsikirjassaan, että »mwtamat hullut tompelit, sala pallahasa kihlauxesa aiastaica poli koconansa, ia mwtamat wijsi cwsi ia sitekin enemän ynne macauat» ja lopulta sitten »ero anovat ia pyteuet.»
Keskiaikana oli avioliiton perustava momentti ollut kihlaus. Se oli niin luja solmu, että sulhanen sai kihlatun morsiamensa lain mukaan noutaa väkisinkin, vieläpä noutaessaan apulaisineen murtautua taloon ja rangaistuksetta lyödä vastustajansa kuoliaaksikin. Kirkko piti uskonpuhdistuksen aikanakin lujasti kiinni kihlauksen purkamattomuudesta. Mutta samalla se alkoi maallisen esivallan avulla ankarasti vaatia kihlautuneita vihille sakkojen, jopa raippojenkin uhalla. Avioliiton solmu oli siten kaksinkertainen.
Itse vihkiminenkin oli paljoa monimutkaisempi umpisolmu kuin nykyään. Keskiajan kirkko oli tälle toimitukselle antanut sakramentin luonteen. Siihen yhdistettiin vielä kaksi muuta sakramenttia, nimittäin katumuksen ja alttarin. Ja keskiajan lopulla menot täydentyivät hieman muuttuneessa muodossa: morsiusparin oli annettava aviosuostumuksensa jo kirkon ovella, vasta sitten he pääsivät kirkkoon ja saivat aviosiunauksen alttarin edessä pyhin messuin ja sakramentein.
Uskonpuhdistuksessa avioliitto kadotti sakramentin luonteen. Mutta itse vihkimenot Agricolan aikana, ja vielä kauan hänen jälkeensä, pysyivät melkein muuttumattomina, entisessä monimutkaisuudessaan.
Ennen vihkimistä oli silloinkin kolme kertaa kuulutettava. Kuulutuskaava päättyi Agricolan käsikirjassa sanoihin: »los iocutacto esten puhua, hen sanocan sen aialans, ia oikon wait testelehine.»
Vihkiminen tapahtui aina kirkossa. Ennenkuin kuitenkaan nuori pari sai astua kirkon kynnyksen yli, luki pappi heille samat yleiset neuvot ja manaukset, jotka näihin asti ovat säilyneet suunnilleen samoina kuin ne olivat jo Agricolan käsikirjassa. Vasta sitten he saivat astua pyhään. »Coska he sis Kircon Oven eteen tulevat, Nin kysyken pappi heidhen molembain tachtonsa.» Se ei ollut kerralla hyvä, vaan pappi kysyi ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran: »ios sine tacdhot temen inhimisen otta Auioxes ia racasta hende seke wastoin ette mötekieumisese?» Kolme eri kertaa saivat tähän kysymykseen vastata ensin sulhanen, sitten morsian: »Mine tacton.»
Sen jälkeen seurasi koko vihkimenojen runollisin kohtaus, niin että aivan mieli käy apeaksi ajatellessa, että se vihkimäkaavasta on poistettu. »Sitte callistacat pääns ycteen», sanoo Agricola käsikirjassaan. Ja kun sulhanen ja morsian olivat tähän kauniiseen asentoon asettuneet, nimittäin nojasivat olkansa toistensa olkaa vasten ja kallistivat päänsä yhteen, rukoili pappi, »ette heiden pite oleman yxi Liha ja weri, casuaman sinun hyuestisiugnauxes ielkijn, enenemen ia maata ylesteyttemen».
Tämän liikuttavan kohtauksen jälkeen seurasi sormusteleminen uudistetuin lupauksin. Se tapahtui samaan malliin kuin nykyäänkin. Agricolan käsikirjan mukaan nuorikot lupasivat rakastaa toisiaan sekä myötä- että vastoinkäymisessä, mutta erään samanaikuisen käsinkirjoitetun kaavan mukaan »tuskasa ja ilosa». Se oli hieman rajoitettua rakkautta, johon tavallinen arkielämä tuskin mahtui ensinkään.
Seurasi taasen pitkät manaukset ja messuamiset, evankeliumin sanat, vetoamiset seurakuntaan ja nuoreen pariin. Sitten vasta pääsi nuori pari peremmälle. »Quin he nyt Altarin eteen tulevat», luettiin ensin rukous nuoren parin puolesta ja sitten seurasi koko puolipäivämessu ja alttarin sakramentti »nin haman Agnus Dei asti». Poiketen Lutherista, joka erotti vihkitoimituksen vanhasta yhteydestään messupalveluksen kanssa, Olaus Petri ja hänen mukaansa Agricola täten edelleen asetti aviovihkimisen seurakunnan yhteisen jumalanpalveluksen välittömään yhteyteen. Ehtoollisen jakelun jälkeen seurasi sitten vihkitoimituksen kolmas osa. Morsiuspari meni morsiustelttaan, ja »sitte quin he teltan eli Waatten ala tulevat», alkoi varsinainen morsiusmessu kaikessa juhlallisuudessaan. Morsiusmessu saatiin kuitenkin toimittaa ainoastaan silloin, kun morsian oli nuori neitsyt, mutta ei leskille eikä vanhemmille neitsyille.
Ei juttu kuitenkaan ollut vielä hyvä tälläänkään, vaan papin velvollisuus oli saattaa morsiuspari kirkosta kotiin, vieläpä sänkyynkin. Sänkyynviemisen seremonia lienee ainakin paikoittain toimitettu päivällä kohta kirkosta palattua. Agricolan käsikirjan mukaan ei sänkyyn vietäessä kuitenkaan tarvinnut papin välttämättä olla mukana, vaan saattoi morsiushuoneen ja morsiusparin siunauksen lukea joku toinenkin, jos kuka siihen pystyi. Toimitus alkoi virrellä »Coska Morsian maata viedhen, nin Lauletan eli luetan teme virsi: Veni Creator etc», jonka Agricola itse oli suomentanut. Siinä toivotetaan pyhän hengen tulta, paistetta ja rakkautta ja hengellistä voitelusta, niin että se sopi hyvin tilaisuuteen. Rukouksessa morsiusparin ylitse sitten sanottiin: »Jumalan käsi warielkon teite, hen lehettekön henen pyhen Ehgelinse, ioca teiden kätkekön caikena teidhen elinaicenanne.»
Siunatut olivat hääyön unet. Mutta hääyön jälkeen morsian (Pietilän mukaan) otettiin kirkkoon, »kirkoteltiin», kuten vielä salosopissa synnyttämisen jälkeen. Agricolan kirjassa sitä kuitenkaan ei säädetä.
Suomen Kuvalehti no 42 20.10.1917.
