(Jatkoa viime numeroon.)
Adrienne nousi ylös ja meni huoneeseensa viivyttelevin ja ikäänkuin vastenmielisin askelin. Hänen miehensä ja minä joimme kahmimme ja poltimme tupakkaa. — ”Tuo siivo Géraud", sanoi Paul, ”on kuitenkin harmillista, ettei hän näy tulevan tänä iltana. Häntä olisi huvittanut nähdä Denise. Mutta saatatko ymmärtää Adrienneä, joka on levoton hänen viipymisensä tähden? Minä turhaan hänelle saarnaan, että tuolla kunnon pojalla saattaa olla asioita toimitettamana, joista hän ei meille virka — saattaahan se olla jokin tyttöasia, mistä minä tiedän? Hän ei ymmärrä mitään. Anna minulle tupakka!"
Juuri kun minä hänelle ojensin koteloni, kuulimme sivuhuoneesta pitkän kauhun parahduksen, jota seurasi kuin kaatumisesta aiheutunut ääni. — ”Adrienne!" huudahti Buquet ja hyökkäsi makuuhuoneeseen. Minä seurasin häntä.
Siellä makasi pitkällään lattialla Adrienne, kalpeana, liikkumatonna ja tuijottavin silmin. Hänen tilansa ei ilmaissut kaatumatautisen oireita. Ei ollut huulilla vaahtoa. Jäsenet olivat sojossa, vaan ei jäykistyneet. Valtimo oli epätasainen ja kiihkeä. Minä autoin häntä nojatuoliin. Hengitys alkoi silloin taas toimia, ja iho sai punakamman värin.
”Tuolla", sanoi hän osottaen peilikaappiaan, ”tuolla minä hänet näin. Juuri kuin olin napittamassa röijyäni, näin minä hänet peilissä. Käännyin siinä luulossa, että hän oli takanani. Mutta kun en ketään nähnyt, kaaduin minä pilkakseni."
Minä tutkin häntä silloin, saadakseni selville, jos hän joten kuten olisi kaatuessaan loukkaantunut, vaan en huomannut mitään. Buquet antoi hänelle juoda karmeliitervettä sokerin kera. — ”Rakas ystäväni", sanoi hän, ”rauhoitu toki! Kenen hiivatin sinä näit? Mitä sinä juttelet?" — Hän kalpeni uudelleen. ”Oi, minähän näin hänet, Marcel!" — »Näitkö sinä Géraudin, olipa se hupaista!" huusi Buquet. ”Näin kyllä hänet", jatkoi hän tosissaan, ”hän katsoi minuun näin, mitään sanomatta, näin!" — Hän teki kasvonsa synkännäköisiksi. Buquet käänsi minuun kysyväisen katseen. — ”Älkää olko levoton" vastasin minä, ”tällaiset pikku vammat eivät ansaitse huomiota; luultavasti on kaikki vatsan syy. Sen saamme tilaisuuden tullen tutkia. Tällä kertaa se jääköön. Minulla oli kerran sairashuoneessa huonovatsainen hoidettava, ja hän näki kissoja joka huonekalun alta.
Jonkun minuutin kuluttua näytti rouva Buquet kokonaan toipuneen. Hänen miehensä otti kellonsa esiin ja sanoi minulle: ”Ellet luule, Laboullée, teatterin olevan hänelle vahingoksi, niin on meidän nyt lähdettävä. Minä pyydän palvelijaa hakemaan ajurin". Adrienne pani nopeasti hatun päähänsä. — ”Paul, Paul, tohtori kuulkaa: ajetaan ensin herra Géraudin luo katsomaan kuinka hän jaksaa; Minä olen levoton — olen niin levoton, etten sitä osaa sanoa". — ”Sinä olet hassu", huudahti hänen miehensä. ”Mitä luulet Géraudille tapahtuneen. Hänhän oli täällä eilen niin terveenä ja reippaana kuin kuka tahansa". —Rouva katsoi minuun niin rukoilevasti, että hänen katseensa tunkeutui suoraan sydämmeeni. ”Laboullée, ystäväni, me ajamme nyt ensin herra Géraudin luo, mitä, teemmehän sen!" Minun täytyi hänelle luvata — hän pyyti niin kauniisti. Paul narisi; hän tahtoi ensi näytöksen. Minä sanoin hänelle: ”Pistäydytään kaikessa tapauksessa Géraudin luona, ei siitä ole niin suurta väärää." Vaunu pysähtyi ulkopuolelle. ”5 Rue du Louvre. Ja hyvää kyytiä!"
Géraud asui Rue du Louvren viidessä, ei kaukana pankistaan. Hänellä oli pieni kolmihuoneinen asunto, täynnä kaulahuiveja. Se oli hänen ylellisyytensä. Tuskin olimme pysähtyneet talon eteen, kun Buquet hyppäsi vaunuista, pisti päänsä porttivahdin luukkuun ja kysäsi: ”Kuinka herra Géraud jaksaa?" Porttivahti vastasi: ”Herra Géraud tuli kotiin klo 5 ja otti postinsa. Senjälkeen ei hän ole lähtenyt kotoa. Jos tahdotte häntä tavata, niin on hänen portaansa suoraan kauimpana, kolmet portaat oikealle." Mutta Buquet oli jo vaunujen luona ja huusi akkunasta sisälle: ”Géraud on kotonaan. Siinä näit nyt, kultaseni, että sinä vain tyhjää kuvittelet. Ajuri Comédie-Francaiseen!"
Silloin heittäysi Adrienne puoleksi vaunusta pois ja huusi: ”Paul, minä pyydän sinua, mene ylös hänen luokseen. Koeta saada häntä tavata. Sinun täytyy nähdä hänet." — ”Nousta kolmet portaat?" sanoi olkapäitä kohauttaen. ”Adrienne, me emme koskaan täten joudu teatteriin ...Herra Jumala, kun nainen kerran saa jotain päähänsä ..."
Minä istuin kahden kesken vaunussa rouva Buquetin kanssa. Hänen silmänsä olivat talon porttiin suunnatut ja minä näin niiden pimeässä loistavan. Vihdoinkin tuli Paul takaisin.
”Minä olen soittanut kolme kertaa", sanoi hän. ”mutta hän ei aukaise. Rakkaani, hänellä varmaankin on omat pätevät syynsä, minkä vuoksi hän ei anna itseänsä häiritä. Jokin on kenties hänen luonaan. Se kai ei liene mitään ihmeellistä.
Adriennen kasvojen ilmeisiin tuli jotain niin traagillista, että minä itse aloin tuntea levottomuutta. Ja kun minä oikein asiaa ajattelin, ei minusta ollut oikein luonnollista, että Géraud, joka ei koskaan syönyt päivällistä kotonaan, olisi jäänyt kotiinsa kello viidestä puoli kahdeksaan.
”Odota minua täällä", sanoin minä herra ja rouva Buquetille, niin minä puhun porttivahdin vaimon kanssa.
Hänestäkin oli ihmeellistä, ettei Géraud ollut kulkenut ohi päivällisille tavallisuuden mukaan. Porttivahdin vaimo kävi hyyriläisen luona siistimässä, ja hänellä oli sitä varten asuntoon oma avaimensa. Hän otti sen ja tarjoutui kanssani lähtemään ylös.
Kun me molemmat seisoimme käytävässä, avasi hän oven, ja eteisestä huusi hän kolme tahi neljä kertaa: ”Herra Géraud!" Kun hän ei saanut vastausta, rohkasihe hän ja meni lähimpään huoneeseen, jota käytettiin makuuhuoneena. Hän huusi vielä kerran: ”Herra Géraud! Herra Géraud!" Ei vastausta, pimeää joka paikassa. Meillä ei ollut tulitikkuja. ”Tuolla yöpöydällä pitäisi löytyä tulitikkuja," sanoi porttivahdin vaimo, joka alkoi vapista voimatta astua askeltakaan. Minä haparoin pöytää ja sormiini sattui jotain limaista. ”Tuon minä tunnen", ajattelin minä, ”se on verta."
Kun vihdoinkin olimme saaneet tulen kynttilään, näimme me Géraudin pitkällään sängyssä, päähän ammuttuna. Hänen käsivartensa riippui mattoa kohti, mihin revolveri oli pudonnut. Verellä tahrittu kirje oli pöydällä. Se oli kirjotettu hänen käsialallaan ja osotettu herra ja rouva Buquetille. Se alkoi näin: ”Rakkaat ystäväni, te olette olleet elämän ilo ja aurinko." Sitten ilmotti hän heille kuolemanpäätöksestään, lähemmin syytä mainitsematta. Saatoin nähdä, että kuolema oli tapahtunut noin tunti sitten; hän oli siis ampunut itsensä samalla hetkellä, kun rouva Buquet näki hänen kuvansa peilissä.
— Etkös näe tässä, kuten sinulle äsken sanoin, täysin todistettua tapausta kaukonäköisyydestä, tahi tarkemmin sanottuna, esimerkkiä noista kummallisista psyykillisistä samanhetken tapauksista, jota aikamme tiede tutkii paremmalla innolla kuin tuloksilla?
— Se oli kenties jotain muuta, vastasin minä. — Oletko aivan varma siitä, ettei Marcel Géraudilla ja rouva Buquetillä ollut mitään suhteita?
— Ei ... siitä en koskaan ole huomannut merkkiäkään. Sitäpaitsi, mitäs se asiaan vaikuttaisi? ...
Mikkeli n:o 51 3.5.1905.
