alkuun
Hetken vaiti oltuaan hän jatkoi:
”Älkää sylkekö jokeen, sillä joet ovat pyhiä. Älkää myöskään oikun tai muistamattomuuden takia tehkö mitään muutoksia laulamiini lauluihin. Kun kuningas sanoo jollekulle teistä: ”Nämä laulut ovat kauniita, kuka on ne opettanut sinulle?" on teidän vastattava: ”Olen oppinut ne Kymen laulajalta, joka ne oli oppinut isältään, jonka korvaan taasen joku jumala oli ne kuiskannut.”
Illalliseksi oli häneltä jälellä muutamia herkullisia paloja härän lihasta. Syötyään ne lieden ääressä istuen musersi hän luut pronssikirveellä saadakseen ytimen, jota hän yksin oli oikeutettu syömään. Sitten jakoi hän loput lihasta naisille ja lapsille kahden päivän ajaksi.
Huomattuaan ettei enää jäisi jälelle mitään maukkaasta ruoasta sanoi hän itsekseen: ”Zeus rakastaa rikkaita, mutta ei köyhiä. Olen varmaan tietämättäni loukannut jotakin jumalallista olentoa, jotka piilevät metsissä, tahi ehkä jotakin niiden pojista ja sovittaakseni tahtomattoni tekemäni rikoksen saan elää vanhuuteni ajani köyhyydessä. Joskus tulee ihminen tehneeksi tietämättään rangaistusta ansaitsevan rikoksen, sillä jumalat eivät täydellisesti ole ilmaisseet, mikä on luvallista ja mikä on luvatonta. Ja heidän tahtonsa on hämärä. ”Kauan nämä ajatukset asuivat hänen mielessään ja peläten nälkää päätti hän, ettei viettäisi yötään toimettomana kotona. Hän aikoi tällä kertaa matkata niille seuduille, jossa Hermos virtaa jyrkkien kallioiden lomitse jalostaa näkee Orneian ja Smyrnan lepäävän vuorien harjanteilla.
Ensimmäisten tähtien alkaessa tuikkia pilvettömällä taivaalla vyötti hän itsensä leveällä vyöllä, johon ripusti lyyrynsä ja alkoi kulkea rantatietä tullakseen niille seuduille, jossa rikkaat miehet asuivat, miehet, jotka halusivat pitkien juhliensa aikana kuulla lauluja sankarien ylistykseksi ja jumalten kunniaksi.
Tapansa mukaan kuljettuaan koko yön lähestyi hän aamun valjetessa kaupunkia, joka oli rakennettu korkealle vuoren selänteelle; hän tunsi sen rikkaaksi Hissiaksi, joka korkeudestaan silmäili, alas vaaleihin saariin. Hän istahti levähtääkseen lähteen reunalle ja söi muutamia sipulia, jotka oli kulettanut muassaan tunikkansa poimuissa. Hän oli tuskin lopettanut murkinoimisensa kun nuori tyttö tuli kantaen ruukkua päänsä päällä lähteelle pesemään vaatteita. Tyttö katseli ensin ukkoa epäluuloisesti, mutta nähtyään ukon puulyyryn ja risaset vaatteet sekä että hän oli vanha ja väsynyt lähestyi hän ukkoa ilman pelkoa. Kunnioituksen ja säälin valtaamana meni hän lähteelle ja otti kouraansa vettä, jolla kasteli laulajan kuivuneita huulia.
Silloin kutsui ukko häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää ja sanoi:
”Nuori tyttö, minä ylistän sen miehen onnea, joka saa viedä sinut vaimonaan kotiinsa. Mutta minä, vanhus, minä iloitsen sinun kauneudestasi kuin yölintu, joka laulaa onnellisen pariskunnan katon harjalla, vaikkei kukaan sitä kuulekaan. Minä olen kuljeksiva laulaja. Nuori tyttö, sano minulle hyviä sanoja."
Ja nuori tyttö vastasi:
”Jos sinä olet kuten sanoit ja kuten minäkin luulen lyyrynsoittaja, niin on hyvä onni kulettanut sinut tähän kaupunkiin, sillä tänään rikkaalle Megekselle tulee harvinainen vieras ja tarjoaa hän juhlapäivälliset vieraan kunniaksi kaupungin ylhäisimmille miehille. Epäilemättä tahtoo hän antaa vieraittensa kuulla hyviä lauluja. Mene sentähden hänen luokseen. Täältä saattaa nähdä hänen talonsa. Sinä et voi päästä sinne rantatietä, sillä talo on rakennettu meren rannalle jyrkälle kalliolle, jonne ainoastaan jäälinnut voivat sitä tietä päästä. Mutta jos sinä menet kaupungin kautta niin mene tuonne, noita kallioportaita ylös ja sieltä näet hyvin Megeksen valkeaksi rapatun talon. Se on suurin ja tilavin sekä siellä kasvaa talon ympärillä paljon viiniköynnöksiä."
Ukko nousi kankeille, jaloilleen ja alkoi kavuta ylös jyrkkiä portaita, jotka muinaisajan miehet olivat hakanneet kallioon; päästyään vuoren tasangolle, jossa Hissian kaupunki sijaitsi, löysi hän helposti Megeksen talon.
Ensimmäinen näkö häntä miellytti, sillä vastikään lahdattujen eläinteen veri virtasi pihalla ja miellyttävä paistinkäry tunkeutui joka paikaan. Hänastui kynnyksen yli. Kosketettuaan alttaria kädellään lähestyi hän Megestä, joka paloitteli eläimen lihaa ja samalla jakeli käskyjä palvelijoilleen. Vieraat olivat jo kokoontuneet lieden ja jo nauttivat herkullisen aterian toivosta. Vieraiden joukossa oli monta kuningasta ja suurta sankaria. Kunniavieras, jolle Meges nämät pidot piti, oli Kioksen kuningas, joka oli merillä purjehtien ja monta kovaa kokien koonnut suuret rikkaudet. Nimensä oli Oineus. Kaikki vieraat katselivat häntä ihmettelyllä ja hämmästyksellä, sillä hän oli kuten ennen jumalainen Odysseus onnellisesti pelastunut lukemattomista haaksirikoista ja vaaroista, oli asunnut kuten Odysseus noitien saarissa ja sitten tuonnut kotiinsa suuria rikkauksia. Hän kertoi par'aikaa retkistään ja vaaroistaan, jotka hän oli kunnialla kestänyt, ja ollen teräväpäinen mies höysteli hän kertomuksiaan monilla valheilla.
Lyyrystä, joka riippui ukon sivulla, tunsi Meges, että hänellä oli laulaja edessään ja sanoi:
”Ole tervetullut! Mitkä laulut osaat laulaa?"
Ukko vastasi:
”Osaan laulaa ”Kuninkaitten riidan", josta koitui kansalaisille suuria onnettomuuksia ja sitten osaan laulaa ”Hyökkäyksestä muurille." Se on kaunis laulu. Taidan myöskin laulun ”Petetystä Zeuksesta", sitten ”Lähettiläästä", ja ”Kuolleitten kulettamisesta". Nämät kaikki laulut ovat kauniita. Sitäpaitsi osaan kuusi kertaa kuusikymmentä kaunista laulua."
Viimeisellä lauseellaan tarkotti laulaja että osasi paljon, paljon lauluja. Kuinka paljon, sitä hän ei tiennyt.
Mutta rikas Meges sanoi pilkallisella äänellä.
”Kaikki kuljeskelevat laulajat sanovat samaten. He kehuvat osaavansa laulaa vaikka auringon noususta sen laskuun, toivossa että saisivat ensin herkullisen aterian ja hyvän lahjan, mutta kun aika tulee, jolloin heidän olisi laulettava, eivät he osaakaan kun parisen värssyä, joita he sitten laulavat laulamistaan väsyttäen kuninkaitten ja sankarien korvat."
Silloin antoi ukko sukkelan vastauksen:
”Meges," sanoi hän. ”Sinä olet kuuluisa rikkaudestasi. Mutta tiedäppäs, että niiden laulujen luku, jotka niinä osaan, on yhtä suuri kuin sinun härkiesi ja lampaittesi, jotka paimenesi vievät syöttö laitumille vuorilla."
Meges ihmetteli ukon hyvää päättä ja sanoi lempeästi:
”Siltä vaaditaan suuria lahjoja, joka niin monta laulua muistaa. Mutta sanohan minulle onko se mitä tiedät Akilleus- ja Odysseusurhoista totta? Heistä näet kerrotaan suuria valheita."
”Sen niitä minä tiedän heistä olen kuullut isältäni, joka sai tietonsa ia taitonsa kuolemattomilta jumalattarilta, sillä ennen aikaan tapahtui, että jumalattaret toivat suuret laulajat metsän luoliin ja opettivat heille siellä lauluja. Minä en sekoita valkeata ikivanhoihin lauluihin.”
Hän puhui siten varovaisuudesta. Hänellä oli tapana lisätä nuoruudessaan oppimiinsa lauluihin osia muista lauluista, tahi sellaisistakin, joita hän itse oli sepittänyt. Hän taisikin sepittää niitä varsin taitavasti. Mutta hän ei tunnustanut, että ne olivat hänen omiaan pelosta, että ihmiset tulisivat häntä silloin moittimaan. Sankarit näet tahtoivat mieluummin kuulla muinaisajan lauluja, joiden he luulivat olevan jumalaista alkuperää. Sentähden he kuuntelivatkin epäluulolla kaikkia uusia lauluja. Kun vanhus alkoi laulaa sepittämiään lauluja salasi hän huolellisesti niiden alkuperän. Ollen suuri runoilija ja tarkoilleen seuraten vanhaa ääntämistapaa ei hänen säkeitään voinut erottaa vanhoista, ne olivatkin ihan vanhojen kaltaisia sekä muotonsa, että kauneutensa puolesta ja hyvinkin ansaitsivat ikuisen kunnian.
Rikas Meges kylläkin käsitti asiat. Hän ymmärsi, että vanhus oli mainio laulaja ja sentähden hän antoi laulajalle kunniakkaan sijan lieden ääressä ja sen jälkeen sanoi:
”Ukko, kun olemme tyydyttäneet nälkämme, saat sinä ilmaista tietosi Akilleuksestä ja Odysseuksesta. Pane parastasi tyydyttääksesi kunniavieraani korvaa, sillä hän on erinomaisen viisas sankari."
Oineus, joka kauan oli merillä purjehtinut, kysyi laulajalta, tunsiko hän Odysseuksen retket? Mutta tarinat Troijan sodasta palaavista sankareista olivat vielä hämäriä ja epäselviä, eikä kukaan tiennyt mitä Odysseus oli autioilla merillä kulkiessaan kokenut.
Ukko vastasi:
”Minä tiedän, että jumalallinen Odysseus kävi Cirkessä ja että hän, petti jättejä viisaalla keinolla. Naiset kertovat satuja siitä toisilleen. Mutta sankarin tulo Ithakaan on runoilijoille tuntematon. Jotkut vakuuttavat hänen saaneen takaisin vaimonsa ja omaisuutensa, toiset taasen kertovat hänen ajaneen pois Penelopen kun tämä oli sallinut kosijoiden lähestyä itseään ja että jumalat sentähden tuomitsivat hänet harhailemaan ilman lepoa kansojen joukossa airo olalla."
Silloin sanoi Oineus:
”Matkoillani olen kuullut, että Odysseus sai kuolemansa poikansa kädestä."
Sillävälin jakoi Meges lihat vieraittensa kesken. Hän antoi jokaiselle sen palan, jota tämä halusi. Sentähden ylisteli häntä Oineus ja sanoi:
”Meges, me huomaamme, että olet tottunut pitojen pitäjä."
Megesin karja söi kallion jyrkänteillä kasvavaa hyvälle tuoksuvaa ruohoa. Eläimen liha olikin mehevää ja hyvää, joten sankarit eivät jaksaneet koskaan sitä kylläkseen syödä. Ja kun Meges täyttämistään täytti suuren viinimaljan joka kulki vieraalta vieraalle; kesti ateria myöhäiseen päivään.
Ei kukaan saattanut muistaa viettäneensä komeampaa ja parempaan juhlaa..
Aurinko alkoi jo vaipua mereen kun Megesin härkäpaimenet tulivat vuorilla saadakseen hekin osansa lihasta ja viinistä. Meges kunnioitti heitä, sillä he vartioivat huolellisesti hänen karjaansa eivätkä hoitaneetkaan ammattiaan niin leväperäisesti kun alamaan sankarien paimenet. Nämät olivat varustelut kupari keihäillä ja puetut haarniskoihin varjellakseen karjaa Aasian kansoilta. Heitä pidettiin melkein samassa arvossa kuin sankarejakin, joiden kaltaisia he olivatkin rohkeudessa. Heillä oli kaksi päällysmiestä, Peiros ja Thoas, joille Meges oli uskonut paimenten johdon, sillä he olivat rohkeampia ja viisaampia kuin muut. Eikä todellakaan löytynyt kahta komeampaa miestä. Meges vastaanotti heidät lieden ääressä omaisuutensa suojelijoina ja antoi heille niin paljon lihaa ja viiniä kuin vaan halusivat.
Oineus ihmetteli heitä ja sanoi vieressään olijalle:
”En ole vielä koskaan retkilläni nähnyt niin voimakas- ja sulavajäsenisiä miehiä kuin nämät". Mutta silloin sanoi Meges varomattoman sanan.
”Peiros on vahvempi taistelussa", sanoi hän, ”mutta Thoas voittaa hänet kilpajuoksussa."
Kun molemmat paimenet kuulivat tämän katselivat he toisiaan vihaisin silmäyksin ja Thoas sanoi:
”Sinä olet varmasti antanut isännällemme jotakin juomaa, joka pimittää järjen, koska hän voi sanoa että sinä olet vahvempi minua taistelussa."
Harmistuneena Peiros vastasi:
”Minä ylistän itseäni, että voitan sinut taistelussa. Mitä kilpajuoksuun tulee niin sen isäntämme sinulle antaman kunnian voit hyvinkin itsellesi omistaa. Sehän, on ihan luonnollinen asia, että kellä on hirven sielu, sillä pitää myöskin olla hirven jalat."
Mutta järkevä Oineus osasi saattaa miehet tyyneiksi. Hän kertoi nerokkaita juttuja, joissa hän kuvasi suuren vaaran koituvan juhlassa riiteleville. Kun hän puhui hyvin niin miellytti hän kaikkia. Rauhan palattua sanoi Meges ukolle:
”Laula meille, ystäväni Akhilleuksen vihasta ja kokoontuneista kuninkaista!"
Vanhus viritti lyyrynsä ja kaijutti voimakasta ääntänsä salin raskaassa ilmassa.
Valtava innostus täytti hänen sielunsa. Vieraat olivat ääneti ja kuuntelivat tarkkaan tahdikasta rytmiä, joka saattoi menneet ajat uudestaan eloon. Ja nuori ajatteli: ”On merkillistä, miten noin vanha mies kuin tuskin vuosien kuluttama, joka on kuin kuivettunut viinipuu, mikä ei enää kanna lehtiä eikä hedelmiä, saattaa loihtia rinnastaan esille niin voimakkaita säveliä", he eivät ymmärtäneet, että viinin voimakas vaikutus yhdistettynä laulajan taitoon antoi lyyrynsoittajalle voimia, jota ilman hänen heikontuneet suonensa ja hermonsa eivät olisi kestäneet ponnistuksia.
Mieltymys, voimakas kuin tuulen henkäys metsissä, kuului väkijoukosta. Mutta riita paimenten välillä, joka hetkeksi oli tauonnut, syttyi nyt uudelleen. Viinin kiihottamina manasivat he toisensa kilpailuun tappelussa ja kilpajuoksussa. Heidän hurjat huutonsa tukahduttivat laulajan äänen ja turha oli laulajan yritys saada äänensä ja lyyrynsä kuulumaan. Kaikki paimenet, jotka seurasivat Peirosta ja Thoasta, olivat juopuneita, taputtivat käsiään ja pitivät hurjaa melua sekä jakaantuivat kahdeksi riitapuolueeksi.
”Koira!" huusi Thoas ja iski Peirosta nyrkillä kasvoihin, niin että veri purskahti suusta ja nenästä. Sokeana juoksevasta verestä, töytäsi Peiros päällään Thoasta rintaan, jolloin Thoas kellahti maahan kylkiluut murtuneina. Samassa hyökkäsivät vihollismieliset paimenet hurjasti kiroillen ja lyöden toistensa kimppuun.
Meges ja kuninkaat koettivat turhaan erottaa tappelijoita. Eikä itse viisas Oineuskaan kyennyt saamaan aikaan sovintoa näiden ihmisten kesken joilta joku pahoista jumalista oli nyt järjen vienyt. Kuparisia pikaria lenteli ylt’ympäri. Suuria luita, savuavia tulisoihtuja, kolme pronssista jalkaa heitettiin ilmaan ja ne sitten putosivat taistelevien päälle. Miesten toisiinsa takertuneet ruumiit vyöryivät lieden luo, jossa tulen sammutti rikki menevistä leileistä virtaava viini.
Synkkä pimeys vallitsi juhlasalissa Korkeuteen nousee tuskan huokauksia ja jumalille soimauksia. Mielettömien ihmisten kädet tapaavat hehkuvia kekäleitä ja sitten lennättävät ne taistelijain joukkoon. Palava puu sattui liikkumatta ja mykkänä seisovan laulajan otsaan.
Silloin korotti hän äänensä, joka kaikui voimakkaammin kuin taistelijain melske, ja hän kirosi epäsovun asunnon sekä jumalattomat ihmiset. Sen jälkeen painoi hän tukevasti lyyryn rintaansa vasten ja meni ulos salista sekä kuljeskeli merenpuoleisella korkealla vuorenhuipulla. Hänen vihaansa seurasi ankara väsymyksen tunne, katkeruus koko ihmiskuntaa ja elämää kohtaan.
Hänen rintansa paisui halusta päästä tekemisiin jumalien kanssa. Ihana hämärä, rauha ja yön hellä hiljaisuus, vallitsi luonnossa. Lännessä, siellä päin missä sanotaan vainajien henkien liehuvan, kumotti ihmeen ihana kuu taivaalla ja valoi hopeista hohtoaan meren hymyilevälle pinnalle. Mutta vanha Homeros, jota maa niin monta vuotta oli päällään kantanut, kulki korkealla vuorella siksi kunnes hän ei enää tuntenut maata jalkojensa alla...
Päivälehti 107B 11.5.1902
