Hän kulki hitaasti rannan läheisyydessä olevaa kapeata polkua. Hänen korkealla ja kapealla otsallaan, jonka syvät rypyt olivat todisteina elämän useista kärsimyksistä, oli side punaisesta villakankaasta. Ohimoiden vaaleita kutria liehutteli merituuli. Valkea partansa aaltoili rinnalla ja poskilla. Hänen tunikkansa ja paljaat jalkansa olivat samanväriset kuin maantietkin, joita hän niin monet vuodet oli kulkenut. Hänen sivullaan riippui jykevätekoinen lyyry. Häntä kutsuttiin ”Laulajaksi" ja myöskin ”Vanhaksi". Vielä oli hän saanut lapsilta, joille hän opetti runoutta ja soittoa, ”Sokean" nimen, sillä hänen silmäluomensa olivat ajettuneet ja silmänsä takkavalkean savusta punaiset; hänellä oli näet tapana laulaessaan istua silmät puoliummessa, ja niiden loisteen oli aika jo himmentänyt. Mutta hän ei elänyt ikuisessa pimeydessä, sillä hänellä oli voima nähdä sellaisia asioita, joita toiset kuolevaiset eivät saa nähdä. Jo kolmen miespolven ajan oli hän kulkenut herkeämättä kaupungista kaupunkiin.
Laulettuaan koko päivän kuningas Aegean luona lähti hän paluumatkalle kotiinsa, jonka katolta nouseva savu jo etäältä pisti hänen silmäänsä. Hän oli kulkenut koko yön pysähtymättä, peläten muutoin saavansa kulkea päivän polttavassa helteessä; nyt hän sai nähdä aamuauringon purppuroidessa valkean Kymen, rakkaan kotokaupunkinsa. Nojautuen käyrään sauvaan ja koiran seuraamana kulki hän eteenpäin hitain askelin, pää pystyssä, aivan kuin haluaisi tehdä vastarintaa jyrkälle tielle, joka päättyi ahtaaseen laaksoon. Aurinko kohosi yli Aasian vuorten ja valaisi säteillään taivaan kevyitä hattaroita ja saaria, joita oli meressä siellä täällä. Ranta kylpi auringon kullassa. Mutta kukkulat, joilla kasvoi korkeita pistacie- ja tärpättipuita ja jotka yhä korkeammalle kohosivat Itämaihin päin, säilyttivät vielä metsien pimennossa yön viileän varjon.
Vanhus laski kaksitoista kertaa kaksitoista keihään mittaa vierua tietä ja huomasi silloin vasemmalla puolellaan kaksi samanlaista kiviseinää, joiden välitse kulki ahdas tie, jota myöten pääsi pyhään lehtoon. Siellä oli aivan lähteen vieressä alttari hakkaamattomasta kivestä.
Alttarin puolittain peitti iso laakeripuu, jonka oksat aivan riippuivat häikäisevien kukkasten paljoudesta. Poljetulla maalla alttarin vieressä oli vaalenneita uhriluita. Ylt’ympäri öljypuiden oksilla riippui uhrilahjoja. Ja etempänä kallioiden synkässä varjossa kasvoi kaksi ikivanhaa tammea, joiden tyviin oli naulattu kuivuneita suuria häränpäitä.
Vanhus tietäen tämän alttarin olevan pyhitetyn Febukselle tunkeutui lehtoon ja otti vyöhön kiinnitetyn pienen savisen pikarin. Ukko kumartui ja täytti purosta pikarinsa raittiilla vedellä; hän oli hurskas mies ja sentähden kaatoi hän muutamia pisaroita alttarin eteen ennenkuin joi. Hän palveli niitä kuolemattomia jumalia, jotka eivät tiedä eivätkä myöskään tunne kärsimyksiä eikä kuolemaa. Äkkiä tunsi hän kauhua ja muisti Letosanen nuolia. Vaikka olikin vuosien ja onnettomuuksien painostama niin rakasti hän kumminkin päivänvaloa ja vapisi kuolemaa. Mutta sitten sai hän hyvän päähänpiston. Hän taivutti nuoren jalavan notkean rungon ja asetti pikarin korvan puun ylimmäiseen oksaan; kun puu jälleen kohosi suoraksi niin oli sen latvassa ukon antama uhrilahja.
Muurien ympäröimänä vaalea Kyme kohosi rannalle. Jyrkkä liuskakivistä laskettu tie johti kaupungin portille. Tämä portti oli rakennettu aikoina, joista jokainen muisto oli kadonnut, siitä sanottiin, että se oli jumalien tekoa. Siihen oli piirretty useita merkkejä, joita ei kukaan voinut selittää, mutta joiden otaksuttiin onnea tuovan. Vähän matkaa portista oli julkinen paikka, jossa vanhimmat pitivät kokouksiaan puiden varjossa. Tälle paikalle pysähtyi ukko, sillä siellä oli hänen asuntonsa. Pieni ja ahdas se oli, eikä juuri siltä näyttänyt kuin asuisi siellä kuuluisa ennustaja lastensa kanssa. Sisäänkäytävä puolittain peittyi suureen likatunkioon, jossa porsas röhisten etsi syötävää. Sitäpaitsi oli likatunkio pieni ja mitätön — ei lainkaan sellainen, jonka saa nähdä rikkaiden miesten ovien edessä. Mutta mökin takana oli hedelmätarha ja tallirakennus, jonka ukko omin käsin oli luonnon kivistä rakentanut.
Aurinko oli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla ja mereltä puhalteli vieno tuuli. Ilmassa paloi näkymätön tuli, joka poltti ihmisten ja eläinten rintoja. Ukko pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja pyyhkäsi kädellään otsastaan hien. Tarkkaavaisesti silmäillen ja kieli roikkuen suusta seisoi koira ukon vieressä liikkumatta ia huohottaen.
Vanha Melantho tuli huoneesta kynnykselle ja lausui laulajan tervetulleeksi. Hän oli viipynyt, sillä eräs jumala oli lähettänyt pahan hengen hänen jalkoihinsa, niin että ne olivat ajettuneet ja tulleet raskaammiksi kuin kaksi viinillä täytettyä säkkiä. Melantho oli karialainen orjatar, jonka kuningas oli lahjottanut laulajalle silloin kun hän vielä oli ollut nuori. Melantholla oli ollut monta lasta. Mutta nyt ei enää ainoatakaan ollut kotona. Muutamia oli kuollut ja toiset olivat menneet suureen maailmaan sekä harjottivat maan kaupungeissa laulaja- tahi vaunu-sepänammattia, sillä he olivat kaikki olleet hyvin lahjakkaita. Melantho asui rakennuksessa poikansa vaimon Aratean ja tämän kahden lapsen kanssa.
Hän vei herransa ja isäntänsä suureen saliin, jonka kattohirret olivat savusta mustuneet ja jonka keskessä oli liesi täynnä punaisia hiiliä ja sulanutta rasvaa. Paitsi salia oli kahteen kerrokseen jaettuna useita pieniä ahtaita huoneita; puuportaat johtivat naisten luhtiin. Kattoa kannattaviin pilareihin nojautuivat ne aseet, joita vanhus nuorena oli käyttänyt seuratessaan kuninkaita heidän retkillään, jolloin sotavaunuilla ajaen, lähdettiin takaisin tuomaan vieraiden maiden ryöstämiä Kymen tyttäriä.
Eräällä seinällä riippui härän lapa. Kaupungin vanhin oli lähettänyt sen edellisenä iltana siten kunnioittaakseen laulajaa. Hän pysähtyi sen eteen, päästi pitkän henkäyksen ajan kuluttamasta rinnastaan ja veti sitten tunikastaan muutamia valkosipulia —, jäännös hänen yksinkertaisesta illallisestaan — sekä kuningas Aegealta saamansa lahjan. Se oli kivi, joka oli pudonnut taivaasta ja joka oli hyvin kallisarvoinen, sillä se oli rautaa, mutta aivan liian pieni, jotta siitä olisi saanut keihään kärjen. Sitäpaitsi oli hänellä piikivi, jonka hän oli löytänyt matkallaan. Kivi oli hyvin ihmispään kaltainen. Ukko näytti sitä Melantholle ja sanoi:
”Katsohan nainen, tämä kivi on hyvin Pokoros-sepän näköinen. Se on jumalien sallimuksesta, että kivi näin suuresti muistuttaa ihmistä."
Vanhan Melanthon kaadettua vettä isäntänsä pölyisille käsille ja jaloille, otti isäntä häränlavan ja kantoi sen alttarille ja alkoi palotella sitä. Ollen viisas ja varovainen mies ei hän unohtanut ruoan valmistamista naisille ja lapsille; seuraten kuninkaitten esimerkkiä paistoi hän itse lihan.
Laulajan leikellessä lihaa Melantho viritteli tulta. Hän puhalteli kuiviin oksiin kunnes joku jumalainen voima sai ne liekkeihin. Vaikka tämä olikin pyhä tehtävä salli vanhus kuitenkin naisen toimittaa sen, sillä häntä itseään vaivasi vanhuus ja väsymys. Kun oksat olivat syttyneet tuleen heitti vanhus leikatut lihaviipaleet niille ja käänsi ne senjälkeen pitkällä pronssihaarukalla. Sitten vasta hän istuutui. Hän hengitti syvään ilkeätä savua, joka täytti huoneen ja saattoi vedet silmiin, mutta hänen mielentyyneytensä pysyi silti ennallaan, ehkä seurauksena tottumuksesta ja ehkä myöskin sentähden, että lihan käry todisti hyvinvointia.
Sitämyöten kun lihapalat paistuivat pisti hän ne suuhunsa. Hän pureskeli niitä hitaasti vanhoilla kuluneilla hampaillaan, ja oli ääneti. Melantho seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle tummanpunaisella viiniltä täytetyn pikarin, jotenkin samanlaisen, jonka vanhus oli uhrannut pyhässä lehdossa.
Tyydytettyään nälkänsä ja janonsa kysyi laulaja miten asiat kulkivat ja oliko kaikki sekä ulkona että kotona hyvässä kunnossa. Hän otti selville kuinka paljon oli kehrätty ja kudottu hänen poissa ollessaan, kuinka paljon oli juustoja lisääntynyt juustokorissa ja olivatko öljymarjat valmistuneet puristettaviksi. Ja ajatellen, että hänellä oli vähänpuoleisesti omaisuutta, sanoi hän: ”Sankarit kasvattavat härkä- ja mullikkalaumoja niityillämme. Heillä on paljon kauneita ja vahvoja orjia, asuntojensa ovet ovat kuparista ja norsun luusta ja heidän katetuilla ruokapöydillään on juomamaljat kullasta. Heidän sielunsa voimat vakuuttavat heille rikkauden runsaudesta, jonka he joskus saavat pitää elämänsä viimeiseen päivään. Minä luultavasti olin nuorena heidän kaltaisensa rohkeudessa, mutta minä en ollut rikas, en omistanut vaunuja, en hevosia enkä palvelijoita, ei ollut edes vahvaa sotavarustusta, että olisin voinut olla heidän vertaisensa taistelussa ja voittaa itselleni kultaisia tavaroita ja suuria orjajoukkoja. Jalan ja heikoilla aseilla taisteleva voi ainoastaan tappaa jonkusen vihollisen, sillä hänen täytyy myöskin varjella itseänsä kuolemalta. Ja minä, joka seisoin kaupungin muureilla, vähäarvoisessa palkattujen joukossa, en ole koskaan tuonut kotiin rikasta sotasaalista."
Vanha Melantho vastasi:
”Sota antaa rikkauksia ihmisille, mutta ottaa myöskin takaisin ne. Minun isälläni Kyphoksella oli ennen palatsi Mylatassa ja lukemattomia karjalaumoja. Mutta sitten tuli kerran aseellisia miehiä ja veivät kaiken omaisuuden ja murhasivat hänet. Minut veivät orjattareksi, mutta minua ei ole koskaan kohdeltu pahasti enkä ole koskaan myöskään kaivannut mitään. Sinä olet minun viimeinen herrani ja myöskin köyhin."
Hän puhui ilman sanottavaa iloa, mutta myös ilman surua.
Ukko vastasi:
”Melantho, sinä et saata moittia minua huonosta kohtelusta, sillä olen aina lempeydellä sinua kohdellut. Älä soimaa minua siitä, etten ole voittanut suuria rikkauksia. On olemassa miekankiillottajia ja aseseppiä jotka ovat rikkaita. Ja ne, jotka ovat taitavia vaununtekijöitä ansaitsevat hyvin. Ennustaja saa kallisarvoisia lahjoja. Mutta laulajan elämä on raskasta."
Silloin sanoi Melantho:
”Monen ihmisen elämä on raskasta!"
Ja väsynein askelin meni Melantho ulos huoneesta kantaakseen poikansa vaimon kanssa puita vajaan. Oli juuri se aika päivästä, jolloin auringon säteet eniten polttivat ihmisiä ja luontoa, lisäksi se tauotti lintujenkin laulun puissa, joittenka lehdet eivät hituistakaan liikahtaneet. Vanhus oikaisi itsensä matolle, peitti kasvonsa ja nukahti.
Nukkuessaan näki hän useita unia, jotka olivat kauniimpia ja eriskummalllsempia kuin muina päivinä nähdyt. Hän näki unta ihmisistä ja eläimistä. Ja nähdessään ihmisolennoita, jotka hän oli tuntenut heidän vielä eläessään ja jotka kadotettuaan päivän valon olivat saaneet levon synkässä mustassa mullassa, vakautui hän siitä, että kuolleitten henget liikkuvat ilmassa, mutta ovat ilman voimaa ja ovat tyhjien varjojen kaltaisia. Unet opettivat hänelle nyt, että saattaa myöskin nähdä unia eläimistä ja kasveista. Hän oli varma siitä, että ne kuolleet, jotka kuleksivat Hadeksessa, luovat itse varjo-olentonsa omalla voimallaan, sillä ei kukaan toinen saattaisi tehdä sitä heidän sijassaan, vaikka hän olisikin joku noista jumaluusvoimista, jotka nautinnokseen ivailevat ihmisten vähäistä kykyä. Mutta kun hän ei ollut mikään unien ennustaja ei hän saattanut erottaa valheellisia unia todellisista ja kyllästyneenä pyytämään neuvoa yön hämäriltä kuvilta, katseli hän, silmäluonten ollessa suljettuina, välinpitämättömänä niiden hurjaa kulkua.
Herätessään näki hän edessään kaupungin nöyrät lapset, joita hän opetti runoudessa ja soittotaidossa kuten hänen isänsäkin ennen häntä oli tehnyt. Lasten joukossa oli hänen poikansa vaimon kaksi poikaa. Useimmat lapsista olivat sokeita, sillä halulla valittiin laulajan ammattiin sellaisia, jotka olivat kadottaneet näkönsä eivätkä siis voineet tehdä työtä kentällä tai seurata sankareita sotaan.
Palkaksi opetuksesta oli lapsilla lahjoja kuten juustoja, hedelmiä, hunajakakkuja ja lampaannahkoja. Lapset odottivat, että vanhus lausuisi ilonsa lahjoista, sillä sitten vasta saisivat he laskea ne talon alttarille.
Laulaja nousi ja otti lyyrynsä, joka riippui puunaulassa salin perällä, ja sanoi hyväntahtoisesti:
”Lapseni, on oikein että rikas tuo suuren lahjan ja köyhä vähäarvoisemman. Meidän isämme Zeus on epätasaisesti jakanut rikkaudet ihmisten kesken. Mutta hän rankaisisi sitä lasta, joka kieltäisi jumalain innostamalle laulajalle tulevan lahjan."
Toimelias Melantho meni alttarin luo ja vei pois lahjat. Sitten viritti laulaja lyyrynsä ja alkoi opettaa lapsia, jotka jalat ristissä istuivat permannolla ukon ympärillä.
”Kuulkaa", sanoi hän, taistelusta Patroklesin ja Sarpeidon välillä. Tämä on ihana laulu."
Ja ukko alotti. Hän lauloi sanat selvään, käyttäen joka värssyssä samaa rytmiä ja tahtia ja ettei hänen äänensä kuuluisi heikolta, tuki hän sitä aina sanojen välillä helkyttäen lyyryn kieliä. Vähää ennen välttämättömiä levähdysaikoja kirkasi hän kimeästi ja voimakkaasti näppäsi lyyryn väräjäviä ääniä.
Laulettuaan niin monta värssyä kuin sormia hänen käsissään oli kahdesti, käski hän oppilaitansa toistamaan ne. Lapset lauloivat värssyt yht’aikaa heleillä äänillä ja koettivat matkia opettajaansa pikku lyyryjensä käyttämisessä, jotka olivat puusta tehdyt eivätkä antaneet niin yhtäkään ääntä.
Vanhus uudisti kärsivällisesti samat värssyt siksi kunnes nuoret laulajat olivat ne oppineet. Hän kiitteli tarkkaavaisempia oppilaitaan, mutta löi lyyryllään huolimattomia, jolloin nämät asettuivat saliin pilarin luo itkien.
Ukko antoi itse esimerkin miten tulisi laulaa, mutta hän ei vaatinut mitään ohjesääntöjä noudatettaviksi, sillä hän uskoi, että laulua säännöt olivat ijäti pysyväiset ja yläpuolella ihmisarvostelun.
Ainoa neuvo, jonka hän antoi heille koski heidän käyttäytymistään.
Hän sanoi heille:
”Ylistäkää kuninkaita ja sankareita, sillä he ovat muita ihmisiä ylevämmät. Mainitkaa jonkun sankarin nimi ja hänen isänsä nimi, jotta ne eivät joutuisi unohduksiin. Ja kun te istutte vierassalissa niin olkoon teidän käytöksenne ujosteleva ja miellyttävä."
(Jatk.)
Päivälehti 107B 11.5.1902
