Cloomber Hallin salaisuus
Kirjoittanut
A. Conan Doyle
Suomennos Pohjalaiselle
Minä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn yliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin salaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi huomata ainoatakan tiedotetta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa totuuden kanssa.
Alussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa ne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan, mutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.
Tahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla on hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla oli paras tilaisuus tuntea G. B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa seuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset. Edellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas käytöllisenä lääkärinä Straenraedissa, Wigtownchiressa. Ja minä liitän tähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee Thul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841 sattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Teradasolan kahakasta ja Ghoolab Shahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne aukot, joita kertomuksessa voi löytyä.
Isäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän oli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön huomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen Hanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen parooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet. Itämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä että hän on ”der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh” (kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).
Isäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa vuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa etsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin kirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen lukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä ollut muuta kuin Firdusin ja Omar Chiamin lyhyet mietelmät ja ohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos ei isäni velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut suojelusenkeliksemme.
Tällä William Farintoshilla oli maatila Wigtownshiressä. Tähän taloon kuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä kankaita ja hietakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen menonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoa ja olipa hän vielä pannut isomman rahasumman pankkiinkin.
Me tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me olimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki lopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että hänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli määrännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa. Hän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan Branksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan maatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme riippumattomaan asemaan.
Äitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester olimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä herran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.
Sisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme mukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja, joita me pidimme tarpeellisina kulettaa.
(Jatk.)
Pohjalainen n:ot 149-150 22-25.9.1900.
