II. Ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin
Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa, oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty. Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttiä, joilla kasvoi myrskyn pahoin raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä, kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää purppuranväriseltä.
Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella äänellään.
Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkyny muuta ihmistyön merkkiä kuin korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutu ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien ympäröimänä.
Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut, että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.
Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet utelijasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehä kiertomatkan maatilan ympäri, Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.
Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä jälellä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut veneen kokalle, voidakseni paremmin pitää silmällä rantaa, mertä ja taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.
”Katso John”, puhkesi hän sanomaan, ”tuolla Cloomberin tornissa on valo!”
Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa. Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein hahdesta melkoisesti alempana olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.
”Kuka kaikessa maailmassa se olisi”, huudahdin minä. Ehkä siellä on Branksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa.
Sisareni pudisti päätään. ”Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa portista sisälle”, sanoi hän. ”Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin utelijaita kuin Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi tunkeutua huoneeseen.”
Kun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja ikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla tunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko täytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa. Haluten saada tietää asianlaidan jouduttin rantaan soutamista siinä lujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut linnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen päästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani Seth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.
”Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua”, huomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle aikeeni.
”Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tulla skotlannin peninkulman päähän tänne.”
”Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne mennä, sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka loisti meille pimeästä.
Se valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin alakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty ikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi ensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella kynttilä kädessä tutki huonetta ylhäältä alas.
”Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten asioihin”, sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. Mitä se meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa! Meillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä.”
”Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa ajaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa.”
”Siinäpä todella olette oikeassa”, huudahti seuralaiseni paljoa keveämmällä äänellä kuin ennen. ”Ohjatkaa valoa kohden, nuoriherra West ja ottakaa te selko mistä se tulee.”
Tähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille paikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan johtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi ruohoa tien vieressä.
”Te olitte oikeassa”, sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. Minä tunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista, hän, jolla on avaimet.
”Siinä tapauksessa voimme puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme täällä”, sanoin minä. ”Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta.”
Vielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävänportti lyötiin kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä lähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He puhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat menneet portista ulos.
”Hyvää iltaa, herra Mc Neil”, sanoin minä ja astuin muutaman askeleen eteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.
Pienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä puhuin, ja näytti etten minä ollut väärin tuntenut. Mutta pitkä mies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti liikutettuna.
”Mitä tämä on, herra Mc Neil”, huudahti hän puoleksi hillityllä äänenpainolla. ”Näinkö te pidätte lupauksenne? Mikä on tarkoituksenne?”
”Älkää huolestuko kenraali! Älkää huolestuko”, sanoi pieni lihava mies rauhoittavalla äänellä, jolla säikähtänyttä lasta puhutellaan. Tämä on nuori Fothergill West Branksomesta. Mutta minä en ymmärrä syytä miksi hän on tullut tänne tänä iltana. Teistä tulee kaikessa tapauksessa naapurukset, ja sen tähden minä tahdon esittää teidät toisillenne. Herra West, tämä on kenraali Heatherstone, joka aikoo asettua Cloomber Halliin asumaan.”
Minä ojensin käteni pitkälle miehelle, joka puolittain vastahakoisesti pusersi sitä.
”Lähdin tänne”, sanoin minä, ”koska näin valoa ikkunoista ja luulin jotakin olevan tekeillä. Minua ilahuttaa tänne tuloni, koska siten sain tilaisuuden tehdä tuttavuutta kenraalin kanssa.”
Puhuessani tiesin Cloomber Hallin uuden vuokralaisen tuiottavin silmin katselevan minua. Kun olin lakannut puhumasta, ojensi hän pitkän vapisevan käsivartensa ja käänsi vaunun lyhdyn niin että valo siirtyi kasvoilleni.
”Herra Jumala, Mc Neil”, huudahti hän samalla säikähdystä osottavalla äänellä, ”tuo mieshän on ruskea kuin suklaatti. Hän ei ole englantilainen. Ettehän te ole syntynyt Englannissa? Oletteko ehkä?”
”Minä olen skotlantilainen, olen syntynyt ja kasvanut Skotlannissa”, vastasin minä ja mieli teki nauraa, mutta hillitsin nauruni, koska vanha mies nähtävästi oli kauhistuksissaan.
”Skotlantilainen” sanoi hän, päästäen helpotuksen huokauksen. Suokaa minulle anteeksi, herra – herra – West. Minä olen kovin heikkohermoinen. Kiirehtikää nyt, Mc Neil, sillä tunnin kuluessa täytyy meidän päästä takaisin Wigtowniin. Hyvää yötä, herrani, hyvää yötä!”
Molemmat miehet astuivat vaunuihin. Mc Neil lyödä läimähytti ruoskalla hevosta, ja vaunut vierivät pimeyteen, kadoten meidän näkyvistä.
”Mitä te ajattelette meidän uudesta naapurista Jameison”, kysyin minä kauan vaiti oltuamme.
”Hän näytti todellakin heikkohermoiselta. Kentiesi on hänen omatuntonsa rauhaton.”
”Uskottavampaa on että hänellä on huono maksa”, vastasin minä. ”Hän näyttää sairaalta. Mutta nyt puhaltaa kylmä tuuli ja meidän on aika lähteä kotiin.”
Minä sanoin seuralaiselleni hyvää yötä ja lähdin käymään suoraa päätä ahon poikki siihen suuntaan, josta loistivat Branksomen salinikkunasta tuikkivat ystävälliset valot.
(Jatk.)
Pohjalainen not 150-151 25-27.9.1900.
