Itkien oli kaunis tyttö hiipinyt kotoaan. Hiljalleen kulki hän pitkin yksinäistä rantaa; hän näytti olevan sisällisen levottomuuden vallassa, tuskallisesti tirkisteli hän joka taholle sumuun. Hänen vartalonsa oli voimakas ja nuoruuteensa nähden upea hänen liikettensä luonteva, hiukan hitaanlainen nuorteus uhkui viehättävää suloutta.
Äkkiä häämötti jotakin sumusta, alussa vain hämärästi, vaan kohta huudahti tyttö ilosta ja syöksyi tulijaa vastaan.
Tuo kaunis mies sulki hänen molemmin käsin syliinsä ja suuteli värähtelevää tyttöä tulisella innolla. Sitten laski hän hänen alas lämpimälle hietikolle, istuuntui hänen viereensä ja painoi vaaleakiharaisen päänsä tytön rintaan, ja vaan häntä suudellen. Tytön kukostavat huulet suutelivat ja sammaltelivat, silmiään piti hän ummessa.
»Sinä lähdit pois minun tähteni,» sanoi viimein mies, kun kykeni jotakin sanomaan.
Tyttö nyökkäsi ääneti ja suuteli häntä.
»Ja minä olen lähtenyt jälkeesi, kuten näet,» sanoi mies loistavin silmin, »ja minä en enään laske sinua sylistäni, ennenkuin olet täyttänyt mitä lupasit — vielä tänä iltana, sinä julma, sulonen, pahankurinen, ihana, armahimpani! Sinun täytyy olla kokonaan minun, vielä tänään, tahi minä kuolen ja menehdyn rakkauteni tuleen, sinä julma armahani! Sinun täytyy! Sinun täytyy!»
»Yrjö!» huokaili tyttö vaan, muutoin ei ymmärrettävää sanaa; hän sammalteli vaan ja huuteli. Hänen poskensa paloivat ja upea rintansa kuohui kuumana hienon kesävaatteen verkossa. Mies taivutti hänen päänsä kauvas taaksepäin ja painoi huulensa hänen lumivalkoiselle kaulallensa. Tyttö antoi hänen estelemättä tehdä mitä tahtoi, hän oli tajutonna, suuteli vaan.
»Tämän helteen jälestä tulee ihana kesäyö,» sanoi mies värähtelevällä äänellä. »Ja missä sinä tänä iltana odotat minua?»
»Äiti!» änkytti tyttö. »Äitini!» Hän aukasi silmänsä, joista kuvastui syvintä surua.
»Onko hän niin paha?» kysyi mies hymyillen. »Ja pitääkö hänen saada se tietää, jos me onnelliset olemme? »
»Hän huomaa sen,» kuiskaili tyttö, »hän huomaa kaikki. Hän tappaa minun kuin rotan.»
Mies hymyilee taas. »Sallineehan hän toki järkevän sanan itsellensä puhuttavan. Näin kauniiden tyttöjen äidit eivät koskaan ole aivan pahoja. Minä puhuttelen häntä ja toivon voivani näyttää hänelle hänen suostumuksensa välttämättömyyden. Onko äitisi nyt kotona?»
Tyttö katsoi häneen tuskallisesti ja nyökkäsi.
»Ja jos äitilläsi ei enään ole mitään sitä vastaan, niin sitten — ?» kuiskasi hän hänen korvaansa, kuumasti hän hänen korvaansa, kuumasti läähättäen.
Äkkiä riuhtasi tyttö itsensä hänestä puolittain erilleen, ikäänkuin paetakseen; vaan vaipui heti taas paikoilleen hänen syliinsä.
»Ei, ei», mumisi hän tuijottavin silmin ja sekavasti puhellen. »En, en! Laske minut! Raamattu! En minä tahdo. Sin'et saa! Pastori! — Voi Jumala, voi Jumala, voi Jumala, minun täytyy menehtyä, jos en minä tän'iltana saa sinua nähdä».
Hän kumartui ja suuteli sydämmellisen hellästi rakastajansa kättä.
»Ja missä?» kysyi tämä innosta vapisten.
»Sillan luona», kuiskaili tyttö, »siellä minä odotan siksi kuin tulet. Ja vaikka kuolemakseni olkoon. Sinun täytyy viipyä kapakassa, kunnes tulee pimeä. Ja sitten minä odotan lyhdyn kanssa sillan luona. Ja sen takana on hietavalli, sinne ei tule yhtään ihmistä. — Ei, minä en saata. En minä tahdo. Sinä et saa tulla!»
Mies ei enään vastannut sanaakaan, sulki vaan hänen suunsa suuteloillaan.
Paahtavan auringon himmeästi läpikuultama valkea usva lainehti heidän ympärillään. Ne istuivat keskellä aavaa rantaa kuumassa hiedassa aivan kuin autiolla aavikolla; usein liikkui sumussa pimeä varjo heidän ohitsensa, ihminen joka kulki pitkin vedenrajaa rantaa myöten, vaan se näkyi niinkuin kaukaa etäältä, hän ei heitä nähnyt eikä häirinnyt. Koiran haukuntaa ja ihmisääniä kuului myöskin melkein läheltä läpi meren kovan pauhinan; mutta kaikki tuo oli heille harmaassa etäisyydessä, eikä heitä häirinnyt. He olivat tässä kerrassaan piilossa koko maailmalta, heidän ei tarvinnut muuta kuulla, kuin meren kohinan, eikä muuta nähdä, kuin valkean hiekan ja virtaavan sumun.
Näkymätön aurinko paahtoi mahtavasti heidän päänsä päällä, vaan sitä he eivät huomanneet ja suutelivat vaan toisiaan. — — —
* * *
Tuo kaunis mies astui loistavin silmin ulos mökistä; hänen täytyi kumartua ovessa, jottei päätänsä loukkaisi. Äkkiä katosi hän sumuun.
Ämmä meni kamariin tyttärensä luo, joka istui vuoteen laidalla ja itki.
»Ett'et vain saastuta minun taloani tyhmyyksilläsi!» huusi eukko. »Minun taloni on puhdas ja pitää puhtaana pysymään. Isäsi oli kunniallinen kalastaja, eikä se kaikki ole totta, mitä ne minusta puhuvat. Jumala on oikea tuomari ja Jumala joka joka päivä uhkaa. Tuolla ulkonahan saatat tehdä mitä tahdot; mitenkäpä minä sinua estäisin? Ja vaikkapa sinun kuoliaaksikin löisin jälestäpäin, niin tapahtunuthan se kuitenkin olisi. Ja mitäpä se minuun tulee? Minun puolestani, minun puolestani! Tuomitse minua, Herra, minun vanhurskauteni ja vakuuteni mukaan. No, ja pastori, niin mitä pastori on sanova! Mutta minun huoneeseeni ei tuo sinun miesroikaleesi tule, sen minä sanon sulle vieläkin kerran. Tuolla ulkona hietavalleilla, sinne te kuulutte ilkitöillenne. Ja jos joku sinun siellä näkee, niin lyön minä kaikkein ihmisten nähden sinut kappaleiksi. Häpeäl Häpeäl — Mokoma koira! Venyttää mukanaan kahmaloittain kultaa! Ja nyt nous’ ylös, laiska lutka, ja tee askareesi jos illalla tahdot vapaa olla hullutuksiasi varten. Jumalattomat lankeevat toinen toistensa kanssa omiin verkkoihinsa, vaan minä aina pääsen ohitse».
Vaimon tällä tavalla huutaen ja pasuten piteli hän kädessään vanhaa, harvakuteista lapasta, jonka suurten silmäin kautta kullalta kimalteli. Hän oli sitonut lapasen suun nuoralla kiinni ja liikutellessa kuului heleää kilinätä. Hän meni ulos tupaan ja tallehti sen huolellisesti suureen arkkuroseloon.
Kun tyttö oli jäänyt yksin, nousi hän ylös, astui akkunan luo ja katsoi ulos sumuun. Hänen poskensa hehkuivat ja huulet hymyilivät autuaasti: »Tän' yönä!» kuiskaili hän, »tän' yönä!»
Hän katsoi taaksensa etsien jotakin.
Hän meni toiseen huoneeseen, josta äiti oli poistunut, ja otti mustan raamatun. Vähän selailtuaan kirkastuivat hänen silmänsä ja hän luki kovalla äänellä:
»Jos minä sanoisin: pimeys peittäköön minun, niin olisi myös yö valkeus minun ympärilläni; sillä ei pimeys sinun edessäsi pimeä ole, ja yö valaisee niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus! — Tän' yönä! Tän' yönä!» huokaili hän.
Sitten solui hänen katseensa, tahtomattansa, moniaita rivejä alemmaksi ja sattui värsyyn:
»Ja katso, jos minä pahalla tiellä lienen, niin saata minua ijankaikkiselle tielle?»
Hän tyrmistyi ja silmiinsä tuijottivat liikkumatta. Kauvan seisoi hän siinä synkkänä miettien, sitten kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli akkunaan päin. Tasasia askeleita kuului ulkoa; hän näki mustan, laihan, pitkäkasvuisen haamun verkalleen kulkevan ohitse sumussa.
»Pastori!» mutisi hän ja kätki pelästyneet kasvonsa käsiinsä. Kova väristys puistatti häntä; hän silmäili ympärilleen ikäänkuin apua etsien; ja hän tarttui uudestaan raamattuun. Hänen hätäisesti selaileva sormensa tapasi seuraavan paikan:
»Kiitäkäät kaikkein herrain Herraa; sillä hänen laupiutensa pysyy ijankaikkisesti.»
Joka maan on levittänyt veden päälle; sillä hänen laupeutensa pysyy ijankaikkisesti.
Ja antoi Israelin käydä sen keskeltä; sillä hänen laupiutensa pysyy ijankaikkisesti.
Joka Pharaon sotaväkinensä Punaseen mereen upotti; sillä hänen laupiutensa pysyy ijankaikkisesti!
Joka johdatti kansansa korven läpitse; sillä hänen laupiutensa pysyy ijankaikkisesti!»
Hän vaikeni äkkiä ja tuijotti eteensä. Hänen silmänsä muistuttivat nyt hänen äitinsä tyhmää ja kaameaa katsetta. Ja sitten risti hän kätensä eteensä pöydälle ja rukoili ääneensä:
»O, minun Jumalani, rakas Jumala, tee minulle mitä tahdot. Jos sinä johdat hänen terveenä sillan yli, niin sitten se on sinun tahtosi, että minä synnin teen, ja se ei ole minulle mikään synti, ja minä sanon pastorille, että sinä olet sen niin tahtonut ja käskenyt. Ja jos sinä tahdot syöstä hänen ruokojärveen, niin sitten sekin on ollut sinun tahtosi, ja minä en sille mitään voi, eikä sekään ole minulle synniksi. Mutta sitähän et tee, rakas Jumala, sillä sehän olisi liian hirmuista, liian hirmuista! Onhan hän niin kaunis ja niin nuori, salli minun ennen tehdä synti ja pelasta hänet; ja minä tahdon myös kaiken kärsiä, mikä siitä tulee.»
Tämän rukouksen lausuttuaan nousi hän ja meni levollisesti askareihinsa; vaan hän liikkui hiljaa ja kalpeana ja hänen jäsenensä vapisivat usein.
Yhä sumua, yhä vaan samaa sumua kesäsydännä.
Kun lämpönen ilta oli tullut, otti hän Iyhtynsä käteen ja mustan raamatun vasempaan kainaloonsa ja astuskeli niin pois sumuun.
Kun hän saapui sillalle, oli jo tullut aivan pimeä; ei ollut kuutamoja ja tähdet olivat sumun peitossa. Hän sytytti lyhtynsä ja meni sillan poikki ja edelleen pehmeässä hiedassa. Valkea levitti ympärilleen punaten sädekehän, himmeästi tuntien sumun läpi.
Muutamia minuuteja kuljettuaan tapasi hän maahan pystytetyn ahtimen, jota kalamiehet käyttivät verkkojaan kuivatakseen; hän pysähtyi ja ripusti lyhtynsä seipääseen. Sitten juoksi hän vielä kerran jälkejään takasin sillalle ja tähysteli sieltä valkeaansa. Säteinen valo kuulti selvään tänne saakka.
Nyt palasi hän ja seisahtui odottamaan lyhtynsä viereen.
Hän aukasi raamatun ja koetti lukea; vaan valkea valasi liian epäselvästi alaspäin; hän löi kirjan kiinni ja piteli sitä molemmin käsin nojaten selkäänsä seipääseen. Näin odotteli hän kärsivällisesti. Aika tavasta mumisi hän hiljaa mitä hänen mieleensä oli raamatun lauseita tarttunut: »Sillä myös pimeys ei ole pimeä sinun edessäsi ja yö valaisee kuin päivä.»
Ja taas rukoili hän tuskallisesti: »Rakas Jumala, anna hänen tulla, anna hänen tulla minun luokseni! Ja lue synti ennemmin minun syykseni, kuin että syöksisit hänen ruokojärveen! Ei, ei! Ei hietaojaan! Anna hänen löytää silta! Ja minä tahdon sitten aina ja jokapäivä sovittaa syntiäni! Rakas Jumala, Jumala rakas! Sillä sinun laupiutesi pysyy ijankaikkisesti.»
Nyt vaikeni hän ja kuunteli yön pimeyteen. Meren pauhina oli iltapuoleen käynyt hiljemmäksi ja kuului nyt vaan niinkuin vieno kehtolaulu tahi hyönteisten unelias surina kesäisessä metsässä. Ja kun vesi ei ollenkaan sopinut näkymään, niin oli
ikäänkuin sumu itse laulelisi ja hymisisi.
Vaan tyttö odotti ja vapisi, ja hänen kätensä hypistelivät suonenvedon tapasesti raamattua. Hän pyhki esiliinallansa hikeä otsaltaan; ilta oli käynyt kuumaksi, sumu ei antanut maan huokua ulos.
Silloin kajahti pimeän läpi reipas laulu; se oli erinomanen miehenääni, jonka laulaja antoi raikkaasti ja ilosasti kaikua yön hiljasuuteen;
«Vielä on ruusujen päivät,
Leyhkeät tuuloset käyvät
Otsaamme suutelemaan. —»
Huudahtaen vaipui tyttö polvilleen ja painoi otsansa mustaa kirjaa vasten.
»Joka Punasen meren jakoi kahtia, sillä hänen laupiutensa pysyy ijankaikkisesti,» mumisivat hänen huulensa sekavasti, »joka johdatti kansansa korven läpitse, sillä hänen laupiutensa pysyy ijankaikkisesti. —
»Lemmeksi tytöt on luotu,
Ja sydämmillemme suotu
Autuat tuntehet nuo;
Rakasta, veikko, ja juo!»
kaikui ikäänkuin riemuitsevaksi vastaukseksi aivan selvään; ääni lähestyi huomattavasti.
Tytön mumina kävi yhä äänekkäämmäksi, ja mitä hän Iausui, tuli aivan sekamelskana:
»Etteivät he repisi minun sieluani niinkuin jalopeurat ja särkisi ... Jos minä sanoisin: pimeys peittäköön minun, niin olisi myös yö valkeus minun ympärilläni ... Niin on hän miekkansa terottanut ja joutsensa jännittänyt ja tähtää. Ja on pannut sen päälle surman nuolen. —»
»Kun Tuonelle maksamme veron
Tee meille helpoksi — »
Äkkiä vaikeni ihana ääni ja jätti kaikki kamalaan hiljaisuuteen. Sumunkin laulu näytti lakanneen, äänettömänä virtana valui se pitkin valkeaa hietikkoa, ikäänkuin tahtoisi se paeta jotakin kauheata. Kolkosti valasi lyhdyn punanen valo sen valkosia, häälyviä utukuvia. Äänettömyys kävi kauheammaksi, kuta kauvemmin sitä kesti; ja sitä kesti kauvan, kauvan; hyvinkin sata sydämmensykähdystä ja enemmänkin.
Mutta sitten repäsi sen äkkiä mahtava huuto ikäänkuin leijonan kiljunta aavikolla. Ytimiin saakka tunkeva hätähuuto voimakkaasta miehenkurkusta, tätäkin kauheata kesti kauvan, hyvinkin kolmekymmentä sydämmensykähdystä ja enemmänkin. Sitten sekin vaikeni yhtä äkkiä, kuin oli alkanut.
Tyttö kaappasi Iyhdyn seipäästä ja raamatun maasta ja toikkuroi jälkiään takasin kunnes tuli sillalle. Sillalta antoi hän valkean luoda alas märkään hietaan: siellä ei näkynyt muuta, kuin hiukan pyörtävä paikka sitkeässä hiedassa, josta monioita aivan pieniä kuplia pulpahteli. Ja siitä virtaili vaan sumu, yhä sama sumu.
Nyt alkoi kuulua huutoja, tulia, vilkkui siellä täällä etäällä sumussa, kahdeksan, kymmenen kappaletta, hääIyen edestakasin kuin lenteleviä tähtiä. Huudot ja valkeat tulivat lähemmäksi.
Tyttö nosti mustankirjansa ja paiskasi sen hurjalla vauhdilla siihen paikkaan, josta kuplat pulppusivat. Kirja makasi hetken levällään lehdet ylöspäin, sitten alkoi sen rautalevynen selkämys painumistaan painua yhä syvemmälle ja hiljalleen sulkeutui kirja itsestään vajotessaan. Ja kun se oli aivan kiinni, katosi se nopeammasti jauhavaan hietaan.
Tyttö viskasi lyhtynsäkin raamatun perään ja poistui pimeyteen, kunnes luuli tulleensa siihen paikkaan, jossa hän puolenpäivän aikaan oli istunut rakastetun kanssa. Siihen vaipui hän vaikeroiden maahan.
Paikalle rientävät kalastajat näkivät vielä sillalta vajoovan valkean viimeisen vilahduksen. He pistelivät seipäillä valuvaan hietaan, vaan eivät tunteneet mitään kovaa vastaavan.
»Se oli aarniovalkea,» arveli muuan.
»Mutta joku huusi kumminkin,» huomautti toinen.
»Se mahtoi olla rotta, jonka me tänään hukutimme,» kuiskasi muuan poika vapisten, »sen sielu kait on tullut ylös ja se, se huusi.»
»No, sitten se vasta oikea aarniovalkea oli.»
»Se oli aarniovalkea.»
Kotkan Uutiset n:ot 6-8 8.-22.7.1897.
