Usko.
Carl Ewald
Pikku Niilo halusi polkupyörää. Pyysi sitä vanhemmiltaan, mutta nämä hylkäsivät pyynnön. Sattuihan tapahtua kauheita, kun poika pääsisi pyörällä ajamaan. Joku oli taittanut jalkansa, joku kaatunut päänsä kappaleiksi. Niilo saisi odottaa siksi kun tulisi suureksi. Silloin voisi ottaa asian puheeksi.
Mutta Niilo ei voinut odottaa kunnes tulisi suureksi. Sitä käskivät täysikasvuiset aina ja suureneminen kävi niin hitaasti. Ja kun hän oli hurskas ja hyvin kasvatettu poika, niin tottahan hän tiesi, kenen puoleen kääntyisi.
Hänen makuuhuoneensa oli vanhempain makuuhuoneen vieressä. Joka ilta, kun hän oli mennyt vuoteelleen, rukoili hän pienen kauniin iltarukouksen. Sitte sanottiin hyvää yötä. Mutta niin pian kuin pikku Niilo tiesi olevansa yksin, pani hän kätensä uudelleen ristiin ja rukoilu kovemmalla äänellä:
”Kiltti Herramme … anna minulle polkupyörä!”
Niin kului ilta illalta. Vanhemmat tiesivät sen ja puhuivat siitä.
”Meidän pitäisi laittaa hänelle polkupyörä”, sanoi äiti, ”että hän voisi pysyä uskossa.”
”Uskon tähden emme voi panna vaaraan hänen käsiään ja jalkojaan”, vakuutti isä.
He sopivat vihdoin, että kolmipyörä oli vähimmän vaarallinen käsille ja jaloille sekä riittävä uskolle. Yöllä asetettiin semmoinen hänen vuoteensa viereen niin, että hän heti silmät auki saatuaan havaitsi sen. Vanhemmat olivat odottamassa ja tirkistelivät oven takaa.
Ja pikku Niilo heräsi, kääntyili ja ojenteli ja istui pian vuoteella.
Hän hieroi silmiään, tuijotti ja hieroi uudestaan. Sitte pisti hän kätensä ristiin ja sanoi syvällä ja vilpittömällä epätoivolla:
”Mutta kiltti Herramme … etkö tiedä ensinkään, minkälainen polkupyörä on?”
Mikkeli no 110 25.9.1901.
