Rakkaus.
Carl Ewald
Liisa on viisi vuotta vanha ja on ottanut lemmityn.
Lemmittynä on pesijättären poika Yrjö, joka on ainoastaan neljä vuotta vanha ja jonka nenä ei aina ole aivan kuiva. Mutta samoin on Liisankin laita, joten ehdot ovat samat.
Liisa on tuonut Yrjön luoksemme kotiin ja saanut ruokasalin ikkunan siksi paikaksi, jossa hän sopivimmin voi viettää yhdessäoloa sulhasensa kanssa. Siellä seisoivat molemmat leu'at ikkunalaudalla. Liisa näyttelee innokkaana kuvia kuvakirjastaan, joka on hänen kallisarvoisin omaisuutensa.
Mutta tuokion kuluttua kyllästyy Yrjö kuviin. Hän sanoo töykeästi tahtovansa lähteä kotiin pesutupaan. Liisa panee koko viehätysvoimansa liikkeelle, mutta turhaan. Yrjö tahtoo kotiin ja heti. Liisa tulee itkien luokseni:
— Isä — — eikö Yrjön pidä jäädä luokseni, koska hän on minun sulhaseni?
— Kyllä, sanon minä, kyllä hänen pitäisi, mutta — —
— lsä — Yrjö ei tahdo jäädä luokseni. — Yrjö tahtoo mennä pesutupaan.
Liisa purskahtaa ääneen itkemään. Mutta minä otan hänet polvilleni ja koetan ohjata häntä rakkauden sokkeloteillä.
— Sinä menettelet tyhmästi, pikku Liisa, sanon minä. Miehet eivät ole sen luontoisia. Kun heitä pyytää jäämään, menevät he. Kun heidät heittää ovelle, tulevat he. Mene sano Yrjölle: «Mene vaan tiehesi, tyhmä poika. Minä kyllä saan toisen sulhasen. « — Saathan nähdä sitten.
Liisa on järkevä nainen. Hän katsoo ensin minuun lujalla katseellaan. Sitten astuu hän kasvot märkänä ja selkä suorana Yrjön luo. Minä katselen ja hän seuraa neuvojani moitteettomasti.
— Mene tiehesi joutava poika, sanoo hän. Isä sanoo, että minä saan uuden sulhasen.
Yrjö tuijottaa Liisaan eikä ymmärrä oikein. Mutta Liisa on päästänyt hänet jo käytävään ja avannut oven — Yrjö ei näet ylettänyt avaamaan — sekä ajanut hänet pois. Sitten tuli hän luokseni, laski kätensä minun käteeni ja katsoi minuun odottava ilme kasvoissa.
— Isä, tuleeko hän nyt takasin?
Me menemme ruokasaliin, jonka ikkunat ovat pihalle päin. Nyt kuuluu Yrjön kepeät askeleet pihamaalla. Nyt seisoo hän siellä sormi suussa.
— Li-i-sa — — Lii-ii-sa!
Minä katson riemuiten Liisaan, mutta en tapaakaan sitä loistavaa onnea, jota olin odottanut.
— Isä, sanoo hän, minä en huoli hänestä. Minä tahdon sen uuden.
Hänen katseensa on omituinen. Minä en voi sitä kuvata. Mutta sama katse on kaikilla naisilla viiden ja neljänkymmenen vuoden välillä.
Päivälehti 22.6.1901.
