Hän kavalsi ystävänsä.
(Käännös englannin kielestä).
He istuivat Strand'in komean maakartanon polttohuoneessa poltellen hienoja sikaria. Strand oli näet kutsunut ystävänsä Nevillen vieraaksi ja hauskaa oli tuo aika ollutkin.
Palvelia toi kirjeitä ja sanomalehtiä ja lasti ne pöydälle.
— Hausta juttu, sanoi Strand, mutta tuskinpa tuttavamme ovat sitä aavistaneetkaan. Kihlauksemme on heille suuti uutinen.
— Kihlaus! mitä sanot? Saapiko kysyä kuka on nainen, sanoi Neville.
— No niin, eihän se ole varsin paikallaan, kun sanon kihlaus, mutta olen kumminkin jotenkin varma asiastani. Vastaus tosin ei vielä ole saapunut, mutta tuskinpa se on kieltävä.
— Oletko todella kosinut?
— Olenpa kyllä ja joll'en suuresti erehdy, on vastaus jo kädessäni.
Ja hän aukasi tuota pikaa kirjeen ja silmäili sisällystä.
— Hän ei olekaan saanut kirjettäni, — se on selvää! Sepä oli harmillista, huomenna matkustaa hän Norjaan.
Neville hyppäsi seisalleen sellaisella vauhdilla, että tuoli kaatui.
— Kuka se on? kysyi hän ja ääni värähteli, vaikka hän koetti sitä hallita.
— Anni Gynter, sanoi Strand ja kiiruhti tutkimaan aikataulua.
Nyt Nevillen roiha purkautui ilmoille. Enkö minä koskaan tavoita onnea? Minulla ei ole mitään, ei kerrassaan mitään ja hän omistaa tämän uhkean kartanon, jossa hän kädet ristissä elää kun ruhtinas. Ja kaiken pahan lisäksi on hän rakastunut tyttöön, jota minäkin rakastan! Mutta hiiteen! Minä otan tytön ja hänen rahansa! En ollut hänelle vastenmielinen, miksi en kosinutkin viimein, kun olimme yhdessä?
Hän juoksi edes takasin lattialla.
— Mutta ei hän sittenkään saa tyttöä, tulkoon sitten rehellinen, tahi epärehellinen peli kysymykseen!
Strand tuli samalla sisälle.
— Olen asioista täysin selvillä, sanoi hän. Huomen aamuna k:lo 7 menee juna, jos matkustan sillä, tulen vielä ajallaan saadakseni puhutella häntä. Ethän siitä pahastu, vanha veli, jos matkustan pois lyhyeksi ajaksi?
Neville murahti jotain vastaukseksi.
— Vanha naisvihaaja! Et lainkaan tiedä mitä rakkaus on, sanoi Strand ja naurahti.
Strand ei tehnyt suuria valmistuksia matkaa varten, mutta Neville kuuli, että hän käski kuskin pitämään ajoneuvot valmiina kello puoli 7 aamulla.
Neville mietti keinoja. Jos hän saisi Strand'in myöhästymään junasta! Ja mikä vielä parempi, — jos hän itse joutusi sijalle. Kerran toki onni olisi hänellekin suo- tuisa, Anni varmaan antaisi myöntävän vastauksen.
Strand meni aikaseen makuusuojaansa, mutta Neville seurasi häntä sinne.
— Ei minua lainkaan nukuta, sanoi hän.
— Mutta minua kyllä nukuttaa, mene siis tiehesi, huusi Strand sängystä.
Vaan Neville hypisteli kultakelloa pöydällä ja sanoi: Eihän kello ole kuin kymmenen.
— Vaikk’ei olisikaan, minun on oltava huomenna aikaisin liikkeellä.
Kun Neville pani kellon takasin pöydälle, näyttivät viisarit yhdeksää.
Sitten meni hän ruokasaliin ja peruutti kelloa sielläkin tunnin. Täältä siirtyi hän käytävään palvelusväen huoneiden edessä. Siellä seisoi vanha kello, jonka lyönnit kuuluivat rakennuksen kaikkiin huoneisiin. Tälle vanhalle palvelijalle teki hän saman tempun.
— Nyt se on järjestetty, sanoi hän ja hiipi huoneeseensa.
Neville ei maannut koko yönä paljon nimeksikään. Kello viisi nousi hän jo ylös, pukeutui ja hiipi saappaat kädessä ulkoportaille. Siellä hän ne veti jalkaansa ja lähti kohti asemaa, mihin hän saapui vähän yli kuuden. Minutit kuluivat hitaasti, mutta vihdoin tuli juna ja hän nousi vaunuun. Maantiellä ei vielä näkynyt merkkiäkään Strand’ista.
Mutta eipä ihmekään, sillä tämä istui parhaallaan aamiaisella. Ennen lähtöään vilkaisi hän Nevillen huoneeseen, mutta ihmeekseen näki hän, ett’ei vanha ystävä ollutkaan siellä.
Katsos miestä, on kai mennyt kalastamaan! Mutta olisihan hän voinut odottaa minua, jotta olisi nähnyt lähtöni.
Verkalleen ajoi hän asemalle.
— Kymmenen minuuttia aikaa, sanoi hän asemamiehelle, joka nosti matkalaukun ajoneuvoista.
— Olette varsin aikaisin liikkeellä, arveli asemamies.
— Mitä tarkoitatte?
— Kello on 10 minuuttia vajaa kahdeksan ja seuraava juna menee vasta puoli kymmenen.
— Vajaa kahdeksan!? Tarkoitatte kai vajaa seitsemän, huusi Strand.
— Ei suinkaan, kello on liki kahdeksan.
Strand katsoi kelloaan.
— Ensi kerran se pettää, mitäs tämä tietää? huusi hän kuskille.
— Enpä todellakaan tiedä. Kello oli neljänneksen yli kuusi, kun minä menin valjastamaan, sanoi kuski.
Ei auttanut muuta, kuin kääntyä takaisin kotia, harmitteleminen ei auttanut mitään.
Kotona vertailtiin kelloja. Kaikki ne olivat tunnin jälessä. Ajan kuluksi lähti hän kalastuspaikoille, mutta Nevilleä ei näkynyt missään.
Parin tunnin perästä tuli sähkösanoma:
Olen saanut kirjeenne. En matkustakaan Norjaan.
Anni
— Hurraa, huusi Strand.
Samana iltana söi hän illallista Annin ja tulevan appinsa kanssa. Vasta tullut iltalehti oli pöydällä. Suuri otsake herätti hänen huomiotansa:
„Kauhea rautatieonnettomuus Southamtonin luona. Monta kuollutta ja haavoittunutta."
Hän luki kuolleiden nimet, mutta kauhu valtasi hänet, kun nimi Robert Neville tuli.
— Mies parka, sanoi hän ja aamun tapaukset nyt selvisivät hänelle.
— Mitäs sanoit? kysyi Anni.
— Minulla on kaksinkertainen syy iloita, sanoi hän. Jos en olisi myöhästynyt junasta tänä aamuna, en luultavasti koskaan olisi saanut tietää, että sinä tahdoit tulla vaimokseni, selitti Strand liikutettuna.
Mikkeli no 106 13.10.1902.
